keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Elämä lasten ehdoilla

Hämmästytän itseäni toisinaan. Suomessa asuessani, eli 4 kk sitten, kävin töissä. 7 tuntia päivässä + 2 tuntia matkoihin. Lähdin kotoa 7.20 ja palasin 17.40. Oli pimeää, kun lähdin, ja pimeää, kun tultiin kotiin. Noissa rajoissa vein lapsen hoitoon, tein tunnin työmatkan, 7 tunnin työpäivän, tunnin kotimatkan ja hain lapset hoidosta. Sen jälkeen valmistin aterian, kävin kaupassa ja kuljetin lapsia harrastuksissa sekä hoidin muut juoksevat asiat, mitä kaikki tietävät lapsiperheessä olevan (pyykki, siivous, kauppareissut, laskut...auton ja talon myynnit, ylioppilasjuhlat...). Mieheni ei asunut enää vuoteen Suomessa.

Tänä päivänä elän vain perheelleni. Itse olen osa perhettä. En koe, että teen kaiken vain toisten puolesta tai toisten eteen.

Lapset ovat kiittäneet moneen kertaan, kuinka mukavaa on, kun heillä on äiti kotona. Koskaan ei tarvitse tulla tyhjään kotiin yksin. Helmillä on vertailupohjaa, Matilla on vain pitkät päivät hoidossa äitiä odotellen. Toista kertaa elämässään heidän ei tarvitse itse jaksaa miettiä, onko kaikki tehty huomiseksi tai onko kaikki tarvittava mukana. Se ensimmäinen kerta oli, kun he olivat pieniä. Mutta sitä aikaa he eivät todennäköisesti muista edes. Tämä aika jäänee heidän mieliinsä. Suomalainen kysyy, eikö ole hyvä, että lapsi oppii itsenäisyyteen ja huolehtimaan itsestään. Jossain muualla toivotaan, että lapsi ei joutuisi siihen liian aikaisin, koska aikuisuus kestää. Lapsuus on lyhyt. Se ei siitä pitene, kun se kerran loppuu.

Ja minusta tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä, kun herää perheestä ensimmäisenä ja valmistaa aamupalan ja eväät lapsille. Sitten menee hiljaa herättelemään nukkuvia lapsia ja valitsee heille vaatteet päiväksi. Harjaa ja letittää tyttären hiukset, rasvaa posket tarvittaessa ja valitsee säänmukaiset vaatteet. Nostaa repun selkään ja suukottaa poskelle tai saattelee lapsensa koulun pihaan. Riippuen vähän siitä, ketä muita on menossa kouluun samaan aikaan. Yksin ei kulje kukaan! Se on sanomaton tai ääneenkin lausuttu sääntö. Joko lapset kulkevat isossa porukassa tai sitten heidät saatellaan kouluun. En tosin tiedä mitään mukavampaa kuin vajaan tunnin aamulenkki kosteassa aamusäässä, omien lasten kanssa.

Lasten koulu alkaa yleensä klo 8, ja ainakin 1-2 luokilla päättyy aina 12.20. Lapset tulevat siis yhdessä koulusta kotiin ennen klo 13:a. Aamupäivässä on muutama tunti aikaa hoidella asioitaan. Tähän asti olen käyttänyt ajan kodin siisteyteen, asioiden hoitamiseen, kaupoissa käyntiin ja ruoan valmisteluun. Kun lapset tulevat kotiin intoa pulputen, on ihanaa kuunnella heidän kokemuksiaan kiireettömästi ja katsoa heidän kanssaan kotitehtävät. Suomenkieliselle lapselle on monasti vaikeaa itse päätellä saksankielisten kotitehtävien idea. Tai kun lapsi on taululta kopioinut kotitehtävät vihkoonsa, niin ei hän välttämättä edes ymmärrä, mitä hän on kirjoittanut.

Yritämme tehdä kotitehtäviä mielekkäällä tavalla. Joskus teemme kotitehtävät ulkona, joskus parvekkeella, mutta useimmiten olen kuitenkin vieressä auttamassa, mikäli tarvetta ilmenee. Sama pätee soittoläksyihin. Nekin on syytä pukea hauskoihin vaatteisiin. Lapsi soittaa, kun se on kivaa. Ja kivaa sen on oltava! Matilla on 2 harrastusta (jalkapallo ja piano) ja Helmillä on 3 (jalkapallo, piano ja hip hop -tanssi). Kaikista he ovat todella innostuneita. Täällä ihmetellään Helmin yhdenkäden kärrynpyörää, ja Helmi olisi aivan valmis voimisteluun, mikäli ryhmä löytyisi. Laulamisesta hän pitää myös, joten kuoroon hän menisi heti, kun vietäisiin. Onneksi piano-opettaja laulattaa Helmiä aina hetken tunnin päätteeksi. Hän on itse esiintyvä altto.


Elämäni on siis lasten koulua ja harrastuksia. Ja miten se voikaan tuntua niin hyvältä! En kaipaa muuta. Vain tämän varastetun hetken. Tämän hetken, kun saan tarjota lapsilleni niin hyvän elämän kuin se vain on mahdollista.

Mieheni kanssa todettiin, että minä tarjoan heille tämän hyvän elämän ja hän mahdollistaa sen meille. Ja se on aika tarkkaan juuri noin.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Pfalz

Saksan viininviljelyalueen mekka, Pfalz, Mosel-joen ylle levittäytyvä rinne. Vuoristoalue täynnä viininviljelystä. Kyllä ja joo.

Päätettiin lähteä ajelemaan sinne, kun se sijaitsee alle 100 km säteellä kodistamme. Otettiin hammasharjat mukaamme, kun ajateltiin, että jäädään yöksi, mikäli mukava Weingut sattuu matkamme varteen.

Ja sattuihan niitä, useitakin. Homma vaan meni niin, että kaikki yösijat kaikista kylistä, oli varattu jo vuosi sitten. Ensi syksykin on jo suunnilleen varattu.

Ajelimme läpi kylien. Auton suljettujen ikkunoiden läpi sisään pääsi tuoreen viinin tuoksu. Ajat kylässä, ja autossa tuoksuu viini! Ajelimme siis ikkunat auki. Kadut olivat kapeita, 10 metrin välein sijaitsi porttikongeja, joista näki sisäpihalle. Siellä oli traktoreita peräkärryineen, metallisia lieriöitä pullollaan tuoretta viiniä, peräkärryissä joko rypäleitä tai mäskiä, joiden ympärillä leijui kymmenien tuhansien banaanikärpästen parvi ympäripäissään. Ihmiset näyttivät vähän samanlaisilta...

Joka porttikongissa oli kyltti: Weingut - Wein verkauf mit brobiere - Ferienwohnung. Ja sitten oli punainen kyltti, että: belegt. Ja kaikki oli belegt. Parhaimmalta kuulosti Fresh Wein und Zwiebelkuchen. Mutta se Weinstube oli tietenkin varattu täyteen. Ei siis saatu yösijaa, tuoretta, juuri käytettyä viiniä, eikä sipulikakkua, joka on paikallinen herkku. Syötiin tosin muuten hyvin. Ja edullisesti.

Kotiin navigoidessamme huomasimme, että kotiin oli vain noin 60 km. Ehkä koetamme uudelleen sesongin mentyä ohitse.

Yhtään kuvaakaan ei ole, kun kamera ei suostunut tarkentamaan. Auton lattialla, jalkatilassa, zoomi oli saanut osumaa, eikä suostunut tarkentamaan. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, missä vika oli.

Tulimme kotiin. Viisaampina. Ilman kuvia. Ilman viininmaisteluita :( Mutta tiedämme kyllä, mitä tehdä ja minne mennä ensi vuonna. Mikäli enää ehdimme!

maanantai 19. syyskuuta 2011

Koulun aloitus

Nuorimmaiseni, Matti-poika, aloitti perjantaina koulun. Tiesimme, että ensin kokoontuisimme ekumeeniseen jumalanpalvelukseen, tänä vuonna katoliseen kirkkoon. Paikka vaihtelee vuorovuosin evankelisen kirkon kanssa. Tiesimme myös, että koululla toisen luokan vanhempien tehtävä oli järjestää vastaanottotilaisuus ensimmäisten luokkien vanhemmille. Ajattelin kahvitilaisuutta, jossa olisi myös leivonnaisia tarjolla.

Onneksemme alakerran naapuri oli valistanut meitä saksalaisesta perinteestä, jonka mukaan ensiluokkalaiselle annetaan Zuckertüte kainaloon ensimmäisenä koulupäivänä. Saimme heiltä jopa sellaisen, kun Tüte ei auennut minulle kuvailuista huolimatta. Toki näin sitten kaupoissa eilaisia tuutteja, mutta en olisi kyllä itse osannut yhdistää niitä koulunalkajaisiin millään muotoa. Tuutti täytetään kaikella hyvällä: karamelleilla, suklaalla, poppareilla ja pienillä mieluisilla leluilla, jotka vähän loiventavat pienen lapsen suurta harppausta isojen maailmaan. Pientä kivaa sinne laittavat vanhemmat, sukulaiset, kummit ja muut läheiset. Stressasin valitessani tuutintäytettä. Mitä jos kaikilla muilla on paljon enemmän ja parempia herkkuja ja makeemmat lelut tuutissaan tai mitä jos muut nauravat Matin leluille? Ostin pienen pehmokarhun silläkin uhalla, että poikaa kiusattaisiin tästä, kun tiesin, että silmälappuinen merirosvokarhu tulisi olemaan Matin mieleen. Tämä ajattelu oli hyvin suomalaista, kuten myöhemmin tulin huomaamaan.

Kun olimme vetäneet Matille parhaat farkkushortsit jalkaan ja kauluspaidan ylle, nostin repun pojan selkään, Matti otti tuuttinsa ja menimme pihalle ottamaan pakollisen kuvan koulun aloittajasta. Mietimme sitten yhdessä mitä tehdään. Otetaanko kamera mukaan koululle vai jätetäänkö kotiin? Ajateltiin, että jos kenelläkään muullakaan ei ole kameraa, ja me olemme siellä sitten järjestelmäkameran kanssa, niin onhan se noloa. Meillä ei ole pokkaria. Eikä sitten otettu.


Pihasta lähtiessämme, vastapäisen talon 92-vuotias rouva tuli ovelleen, risti kätensä yhteen edessään ja toivotti Alles Gute! ensimmäiselle päivällemme. Kirkkorakennuksen toisessa päässä on katolinen päiväkoti. Kirkon ja päiväkodin aulat on erotettu lasiseinällä. Päiväkodin henkilökunta ja kaikki lapset olivat kokoontuneet lasiseinän taakse heiluttamaan koulunsa aloittaville. Tuli tunne, että koko kylä kasvattaa lasta. Kirkossa istuivat lapset etupenkeissä ja vanhemmat kaikkine sukulaisineen heidän takanaan. Sukua oli todellakin tullut aina Dublinista saakka! Kaikilla oli kamerat, myös videokameroita oli paljon. Meillä ei ollut sitten kumpaakaan. Eikä meillä ollut edes isiä. Kaikkihan tietävät miten homma menee Suomessa! Lapset asettuvat jonoon kellon soidessa, sitten vilkutetaan isille tai äidille, ja lapset painelevat opettajan perässä luokkaansa. Ei tätä varten ajateltu ottaa vapaapäivää isille...

Jumalanpalveluksen piti (katolinen) varis. Hänen vuoropuhelukumppaninsa oli (evankelinen) uskonnonopettaja. Jumalanpalveluksesta tunnistin Isä meidän -rukouksen sekä Herran siunauksen. Katoliset tekivät ristinmerkin rukousten lopuksi, evankeliset eivät. Merkillepantavaa oli myös, että suuri osa lapsista osasi Isä meidän -rukouksen.


Kirkon jälkeen menimme koululle. Kakkosluokkalaiset olivat valmistaneet juhlan koulun liikuntahalliin. Oli musiikkiesityksiä, näytelmä, lauluja ja tanssi. Jokainen ekaluokkalainen kutsuttiin salin eteen hakemaan pinssi ja nimikyltti kaulaan omalta luokanvalvojaltaan. Tämän jälkeen luokat lähtivät opettajiensa johdolla omiin luokkiinsa. Sukulaiset siirtyivät tilaan, jonka kakkosluokkalaisten vanhemmat olivat järjestäneet meille vasta-alkajille. Ovella jaettiin kuohuviiniä, mutta myös alkoholitonta juomaa oli tarjolla. Pöytä, joka oli valmistettu, oli pitkä. Jokaisesta perheestä oli todennäköisesti tuotu jotain. Minulla on jo hyvä idea ensi vuodeksi, koska silloin olen itse vääntämässä tätä tilaisuutta.

Seurusteltuani tuttujen ja uusien tuttavuuksien kanssa, ehdin tuskin maistella pöydän tarjontaa, kun tunti olikin kulunut ja ensimmäinen koulupäivä oli ohi. Siirryimme koulun pihalle vastaanottamaan tunnin opettajansa kanssa viettäneitä koululaisiamme. Matti saapuikin tuutti aivan yhtä täynnä kuin kotoa lähtiessämme. Sitä ei oltu avattukaan! Kysyin nopeasti pieneltä kolmasluokkalaiselta ystävältäni, milloin tuutin sisältö oikein paljastetaan. Vastaus oli heute. Löysimme myös Helmin koulun pihalta ja lähdimme puolijuoksua kotia kohti aurinkoisessa säässä.


Matti avasi tuuttinsa kotona ja oli iloinen jokaisesta saamastaan tavarasta ja makeisesta. Mitään vertailua ei lasten kesken sitten tullut. Jokaisen kokemus oli aivan oma!

torstai 15. syyskuuta 2011

The Day of the Shame

Täällä toimii kierrätys. Lasin osalta se menee niin, että mm. osa olutpulloista ja osa jogurttipurkeista (!) on pantillisia, muovipulloista pantin saa myös osasta. Loppu lasi ja loput muovipullot sitten kierrätetään muuten. Nämä muuten kierrätettävät lasitavarat haetaan ovelta kerran kuukaudessa. Joka talouteen on jätetty yksi (voitteko ymmärtää - vain yksi) sininen, hyvin pienikoinen muovilaatikko koko kuukauden lasimäärän kierrättämistä varten. Mahtuisiko tuohon hädin tuskin kahtakymmentä pulloa... Kerran kuukaudessa se nostetaan oven ulkopuolelle kadulle (yleensä jo edellisenä iltana) kaikkien nähtäville, ja aamulla (yleensä heti seitsemän jälkeen) tulee auto, johon lasti kipataan meteliä pitämättä. Olen kyllä käsittänyt, että toisenkin laatikon voisi pyytää, mutta kuka haluaa leimautua.

Laatikkoon tulee siis mahtua koko kuukauden silli- ja suolakurkkupurkit, rikkoutuneet lasiastiat sekä viinipullot. Miten se on mahdollista? Ja voi sitä häpeän määrää, kun yön pimeydessä yrittää salaa, ääntä pitämättä kantaa laatikkonsa naapurin laatikon viereen, ja verrata omaa lasimäärää naapurin lasimäärään. Yleensä kyllä löytyy hyviä selityksiä. Kenellä on ollut syntymäpäivät tai käynyt paljon vieraita... Miettikää, mikä sosiaalinen keino pitää jätteen määrä kohtuuden rajoissa!


Onneksi, jos joku ei kestä sosiaalista painetta, on olemassa pisteitä, johon voi itsekin käydä kaatamassa syntilaatikkonsa, mikäli perheessä on ollut turhan monet juhlat saman kuukauden sisään. Keräyspäivää ei myöskään tarvitse erityisemmin muistaa, vaikka päivämääristä on jaettu kotiin tiedote vuoden alussa. Riittää, kun katsoo illalla kadulle ja tekee johtopäätöksensä. Mikäli muidenkin laatikot töröttävät kadun varressa, kannattaa sinne viedä myös omansa. Jätehuolto toimii samalla periaatteella. Mikäli et nosta omaa pänikkääsi kadun varteen oikeana päivänä, se jää tyhjentämättä.

Kotiäitiys

Minulla oli paljon romanttisempi käsitys asiasta. Kuvittelin, että edes joskus pitäisin huolta itsestäni: harrastaisin liikuntaa, lepäisin vähän, sivistäisin itseäni lukemalla kirjahyllymme laajaa valikoimaa, opiskelisin saksaa, hoitaisin kauneuttani (!) ja harjoittelisin vähän pianonsoittoa. Kaikki tämä tietenkin sen lisäksi, että olisin hyvä äiti ja vaimo, pitäisin tarkasti huolen lasten tarpeista, kodin siisteydestä ja viihtyisyydestä sekä tekisin mieheni työssäkäynnin helpoksi.

Nyt olen joutunut tinkimään lähes kaikesta! Edes valkoviini ei jaksa sulattaa vyötärölle kertyvää rasvamakkaraa. Aamuisin, kun kello soi 6.45, olen kuolla väsymyksestä. Viimeinen Waltarin historiallisista romaaneista junnaa 20 sivun päässä siitä, mitä se oli kesälomalla. Tänä iltana pidetyssä kahden tunnin vanhempainillassa koin kauhunhetkiä, kun kaikki muut ympärillä nauroivat vitsille, enkä itse osannut edes hymyillä. Enkä tiedä olisiko se edes ollut sen viisaampi teko. Vanhempainillassa istuin hiukset niskassa hiirenhännällä, ilman meikin hiventäkään. Lähtiessä sentään puristin deodoranttia kainaloon. Olen soitellut pianoa lähinnä Matin kanssa: Satu meni saunaan (cdefgggfedcc).

Mitä sitten olen tehnyt? Tänään ollaan luettu aapista Matin kanssa tunti, pelattu Pirates of the Caribbean -korteilla toinen tunti, käyty ruokakaupassa toista tuntia, luettu matematiikkaa Helmin kanssa kaksi tuntia, seurattu Matin kanssa Helmin jalkapallotreenejä 1,5 h (siitä puoli tuntia maalissa heiluen) ja kaksi tuntia kului koulun vanhempainillassa.

Paitaakaan en ole silittänyt viikkoon. Taulujen seinäänasennus on pysähtynyt kolme päivää sitten. Pora makaa eteisen lattialla ja tikkaat nojaavat seinään keskeisimmällä paikalla huoneistoamme. Yhden kolmesta pöntöstämme sain tosin olosuhteiden pakosta tänään pestyksi.

Täällä saadaan koulusta vain kirjat. Kaikki muu hankitaan itse. Vihkot, kynät, kumit, kansiot, vesivärit, pensselit, vahaliidut, kortit ja kotelot (mitä sitten lienevätkään), ym. Koulusta jaetaan paperi, jossa kerrotaan tarkasti, mitä mihinkin aineeseen tulee hankkia - värejä, vihkojen ruudutuksia/viivoituksia sekä kokoa myöten. Eri aineiden vihkot ja kansiot ovat eri värisiä. Ei yksilönvapautta tässä suhteessa. Ei myöskään siinä suhteessa, minkälainen reppu lapsella on. Nauroimme Helmin ensimmäisenä koulupäivänä, kun kaikilla kouluun kulkevilla lapsilla oli laatikon muotoinen, puolitoista kertaa lasta leveämpi reppu selässään. Helmi meni kouluun trendikkäästi (?) Dakinen vaaleanpunaisessa repussa. Hyvin pian kuitenkin huomasimme, että kaikki koulussa vaadittava materiaali A4-kokoisine vihkoineen ja kirjoineen, ei todellakaan pysynyt kunnossa Dakinen pehmeässä repussa. Nyt meilläkin on Scout.


Uusimpaan Scoutin reppuun saa kevyesti kulumaan lähes 200 euroa. Pakettiin sisältyy kolmeosainen penaali (jollainen kaikilla on) kaikilla tarvikkeillaan, juomapullo, liikuntavaatekassi, jonka saa kiinnitettyä kätevästi repun päälle, joskus asiaan kuuluu vielä eväsrasia. Meidän Helmi ihastui äidin onneksi kirpputorilta löytyneeseen turkoosiin, vanhaan ja likaiseen reppuun, jonka sai viidellä eurolla. Pesemällä siitä tuli kyllä hieno. Jopa kaverit kehuivat. Kolmeosainen penaali meillä jo oli, ja eväsrasiat ja juomapullotkin olimme ehtineet hankkia. Matin reppu löytyi tarjouksesta alkukesästä noin 80 eurolla. Mikä lie viime vuoden malli...

Huomisen ohjelmaan kuuluu Matin koulutarvikkeiden hankkiminen, ruoanlaitto, koululäksyt ja Matin jalkapallo. Vaikuttaa sen verran kevyeltä ohjelmalta, että siihen voi ehkä mahduttaa seiniimme tulleiden vikojen paikkaamisen. Täällä on paperitapetit kaikkialla kiviseinien päällä. Ne on sitten maalattu puhtaanvalkoisella mattamaalilla, jota ei voi edes pyyhkäistä kostealla. Kun pikkuvessan pyyhkeen takana on paperitapetti, voi hyvin ajatella, että sen voi maalata puhtaaksi noin kerran kuukaudessa. Valokatkaisijan ympäristöstä puhumattakaan. Nämä eivät ole tainneet kuulla vedenkestävästä maalista. Eivätkä myöskään kattoon asennettavista töpselinpaikoista. Kaikista valaisimistamme on nyt brutaalisti katkaistu johdot, poistettu blugi ja palattu 20 vuotta ajassa taaksepäin - sokeripaloihin. Lamput olisi myös ruuvattu kiinni kattoon, ellen olisi vaatinut sähkömiestä asentamaan kattoon koukkuja siltä varalta, että haluankin vaihtaa valaisimen. Semmoistakin on sattunut.

Ja niin paljon olisi listalla asiaa... Että tämä kaikille, jotka kysyvät, kuinka saan päiväni kulumaan.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Jalkapallo

Perheen pienet ovat hurahtaneet jalkapalloon.


Keväällä Suomessa Matti aloitti jalkapallon 1,5 kk ennen Saksaan muuttoamme. Tarkoitus oli, että hän oppisi vähän peruskäsitteitä, sääntöjä ja vähän pallon käsittelyäkin. Iltoihimme oli löydetty jälleen uusi harrastus. Helmi kulki mukana Matin harjoituksissa ja peleissä. Eikä aikaakaan, kun Helmi oli jo kolmepäiväisellä tyttöjen jalkapalloleirillä. Leirin vetäjät tulivat päivä toisensa jälkeen luokseni kertomaan, kuinka taitava tyttö on ja kuinka hänen tulisi ehdottomasti jatkaa lajin parissa.


Eikä Helmiä tarvinnut suostutella. Muutamassa viikossa meillä oli Saksassa seura tiedossa kaikille perheenjäsenille. Helmi ja Matti treenaavat 2 kertaa viikossa. Helmillä on mahdollisuus vielä kolmanteenkin treenikertaan, ja joka viikko Helmi käyttää senkin. On käsittämätöntä, kuinka he jaksavat säässä kuin säässä puolitoistatuntiset treenit. Ja vesisade ei täällä ole se ongelma, vaan ennemminkin liian kuuma sää. Pahimpina päivinä heinäkuussa valmentajat ottivat tauolla vesiletkun ja kastelivat koko porukan. Kun jalkapallo on nyt ollut tauolla kesäloman ajan, on isin (ja joskus äidinkin) täytynyt lähteä puistoon tai lähikentälle pallon perässä juoksemaan. Innostus on käsittämätöntä!


Eniten tässä mietityttää, kuinka saamme viikkoomme mahtumaan mitään muuta kuin jalkapallon. Helmin treenit nimittäin ovat ma-ke-pe ja Matin ti-to :) Jonnekin alkuiltapäivään pitäisi sijoittaa pianotunnit sekä Helmin mahdollinen hip hop -tanssi. Siitäkin tyttö olisi innostunut. Mietityttää myös, kuinka paljon lapsi jaksaa harrastuksia. Ymmärrän, että silloin tulisi painaa jarrua, kun lapselle itselleen on vastentahtoista lähteä harrastamaan, mutta voivatko harrastukset olla pahasta niin kauan, kun lapsi itse haluaa lähteä eikä vaikuta väsyneeltä? Näitä asioita joudumme pohtimaan syksyn alkaessa. Helmi, kun haluaisi vielä kuoroonkin :)

Nähtäväksi jää myös pääsevätkö äidille ostetut nappikset ja säärisuojat käyttöön vai eivät. Tähän mennessä on aina ollut joku hyvä tai huono syy olla menemättä aikuisten treeneihin. Yksi huonoista syistä on ollut se, että treenit ovat perjantai-iltaisin klo 20 alkaen. Siihen aikaanhan ihminen kaataa jo lasillisen valkoviiniä itselleen! Syksyllä ne ovat aina maanantaisin samaan aikaan. Onko se sitten parempi aika, selviää kyllä.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Pullon henki

Maanantaina alkaa Helmin koulu. Matilla alkaa vasta perjantaina. Koulu on kyllä sama, mutta täällä on tapana, että ensimmäiset luokat aloittavat vasta vähän muita myöhemmin. Ajatus on varmaan se, että kun muut luokka-asteet ovat jo solahtaneet päiväjärjestykseensä, niin pienten on helpompaa aloittaa oma koulutaipaleensa, eivätkä he jää tohinassa isompien jalkoihin.

Viimeisen lomapäivän ohjelmaksi ajattelin, että jokainen saa toivoa yhtä ohjelmaa, joka sitten toteutetaan. Äidin valinta oli omenapiirakan leipominen. Paikallisia omenoita saa ostaa marketista laatikoittain. Nyt on testattu jo yksi kolmen kilon kassi, ja viiden kilon laatikko on odottamassa vuoroaan. Omenat ovat toki maukkaita ihan sellaisenaankin, mutta tehtiin nyt kuitenkin syksyn ensimmäinen omenapiiras. Koska täältä ei Valion tuotteita löydy (ja hyvä niin, koska muuten tuskin mitään muuta sitten tulisi kokeiltuakaan), olemme valinneet jäätelöistä suosikkimme Italialaisesta il gelataio G7 käsintehdystä jäätelöstä. Melkein jokaisella meistä on oma suosikkimakumme, joten pakasteen yksi hylly on sitten täynnä jäätelölaatikkoja: vaniglia, pistacchio, limone ja testauksen vuoksi caffé. Siitä sitten oman valinnan mukaan piirakan päälle!


Matin valinta oli pitkään ajatuksissa pyörinyt sieniretki metsäämme. Paikalliset kyllä sanovat, ettei meidän metsässä kasva sieniä ja että jos kasvaakin, niin ei niitä voi syödä, koska villisiat sotkevat ne tonkiessaan. En sitten kehdannut vetää kumisaappaita jalkaan, kun reppu selässä lähdimme metsään. Olisivat naapurit pitäneet meitä hulluina suomalaisina. Lähdettiin muka vaan käveleskelemään. Metsässä kyllä sitten vähän kadutti. Vettä on tullut viime päivinä aika ajoin. Yleensä täällä ei sada kokonaista päivää putkeen, vaan vettä tulee kuuroina. Kuitenkin niin, että maa oli märkää lenkkareille. Metsässä on valtavan kokoisia puita, mutta aluskasvillisuus on murattia ja multaa, ei niinkään "oikeaa" metsää. Ja se multa näyttää juuri käännetyltä. En kertonut pienille, että äidillä oli sieniveitsi piilossa hihassa, mutta sanoin varovasti, että jos sikoja näkyy, niin ei sitten jäädä ihmettelemään, vaan juostaan karkuun tai kiivetään puuhun. Sillä veitsellä olisin tietysti suolistanut koko elukan, mikäli olisi käynyt lapsiani uhkaamaan.

Ei sitten löydetty sieniä, mutta ei kyllä onneksi nähty sikojakaan. Kaikenlaista muuta mukavaa kyllä nähtiin.



Yksi hauskoista löydöksistä on Walnuss (saksanpähkinä), joita täällä kasvaa jopa omassa pihassamme, tosin sillä puolella pihaa, jota naapurimme hallinnoi. Uskon kyllä, että pääsemme niitä maistelemaan, jahka aika ja pähkinät ovat kypsät.


Eikähän sitä sienipussiakaan tarvinnut raahata tyhjänä kotiin. Metsästä palasimme aika nopeasti polulle ja tulimme viiniviljelyksille. Sadonkorjuu on näköjään alkanut. Osa viljelmistä on jo kerätty ja osassa roikkuu vielä isot, kypsät rypäletertut. Emme voineet vastustaa kiusausta napsia pieniä terttuja niistä köynnöksistä, joista sato oli selkeästi jo korjattu. Pienet tertut piiloissa kourissamme tervehdimme iäkkäämpää herrasmiestä ja hänen nuorta koiraansa. Jäimme keskustelemaan hetkeksi, koska herra puhui paikalliseksi erinomaista englantia. Hän oli opiskeluvuosinaan viettänyt jonkun viikon Suomessakin Helsinki-Turku-Jyväskylä-Oulu-Inari -akselilla. Tunnustin sitten, mitä piilottelin nyrkissäni, ja kysyin yleistä käytäntöä viiniviljelysten suhteen. Oli aivan kuten olin arvellutkin, että kerätyistä köynnöksistä voi poimia sinne jääneitä rypäleitä, mutta hyvin ei suhtauduta, jos korjaamatonta satoa alkaa ohikulkijat keräämään. Niinpä saimme pienen ja maukkaan saaliin kotiin tuomisina. Parasta kaikessa oli ajatus itse kerätyistä rypäleistä.



Helmin valinta oli kylpy koko perheelle. Ajattelin kuitenkin, että neljä henkeä samaan ammeeseen, on liikaa. Niinpä valmistin kylvyn kaksi kertaa.

Hyvän päivän ilta.


tiistai 6. syyskuuta 2011

Piirakkapäivä

Saan monesti aamuöisin kuningasajatuksia. Sellaisia, jotka pitää toteuttaa yleensä välittömästi. Muistan kerran lauantaina aamuyöllä päättäneeni, että tyhjillään olleen akvaariomme oli aika päästä pannuhuoneen lattialta vähän parempiin olosuhteisiin. Siitä oli heti aamun valjettua lähdettävä huonekaluliikkeisiin etsimään tukevaa lipastoa vanhan akvaariomme alle. Muistaakseni viikon sisällä tästä meillä uiskenteli ensimmäinen monni, Ukko. Ukko elelee edelleen Espoon suunnalla. Terkkuja vaan velipojalle ja Helille!

Tämän aamuyön idea ei onneksi ollut aivan yhtä työläs toteuttaa. Päätin, että tästä päivästä tulee piirakkapäivä. Leivomme lasten kanssa karjalanpiirakoita! Edellisistä syödyistä piirakoista olikin jo kohta 3 kuukautta. Pohjois-Suomesta kotoisin olevan naisen pitäisi opettaa kampanisujen tekeminen lapsillensa, mutta kyllä anopilta perintönä tullut piirakanpaistotaito pitää myös siirtää eteenpäin. Kahdeksalta aamulla keittelin jo riisipuuroa, ja ennen yhdeksää oli taikina vetäytymässä jääkaapissa.

Lapset innostuivat ajatuksesta valtavasti, mitä en epäillyt lainkaan. Meidän pienet ovat aina valmiit kaikkeen. Ja tylsänkin asian voi aina pukea jännittäviin vaatteisiin. Tosin tällä kertaa ei tarvittu poppakonsteja. Ennemminkin puuron jäähtyminen kesti kaikkien mielestä aivan liian kauan. Sinä aikana tosin siivosimme jokainen oman huoneemme (minä hoitelin makuuhuoneen), ja jotenkin pienet saivat siihenkin uskomattoman tarmon päälle, kuin olisi ollut kilpailusta kysymys. Mutta vihdoin päästiin asiaan, ja Helmi sai vanhempana aloittaa.

Ensimmäisestä piirakasta alkaen kaikki sujui mallikkaasti. Puuron täyttäminen oli kuitenkin sellainen työvaihe, jonka Helmi mieluusti delegoi äidille. Kohta piirakoita syntyi jo liukuhihnalta. Matti piti eniten veivaamisesta.

Rypyttämisestä Matti totesi hyvin pian, että se on naisten hommaa. Kaikille sitten sopi, että Matti veivaa, äiti täyttää puuron ja Helmi rypyttää. Helmin ensimmäistä kertaa rypyttämiksi piirakoiksi nämä piirakat täyttävät kyllä kaikki kriteerit!

Sovittiin, että äiti kuitenkin paistaa piirakat aivan yksin, kun uunikin piti lämmittää niin kuumaksi. Piirakoita tuli tällä kertaa 68 kappaletta. Äidin paistellessa piirakoita, lapset olivat solahtaneet leikkeihinsä. Toisen Bionicklen haltija sanoi toiselle: "Nää menis keittiöön syömään piirakoita ja kertomaan tarinoita niiden lapsuudesta."


 
 
 
 
 

 
 

 

maanantai 5. syyskuuta 2011

Kaikki kodistamme

Kun olimme päättäneet muutostamme, oli meille aika selvää, että asunto vuokrataan. Kun ihminen on asunut pitkän elämänsä aikana vuokralla vain 5 vuotta ja siitäkin puolet omien vanhempiensa omistamassa asunnossa, ja kun viimeinen asumismuoto oli omakotiasuminen, hirvitti vuokralle muuttaminen taloon, jossa asuu myös toinen perhe. Kuinka sopeutuu siihen, että mitä tahansa ei enää saakaan tehdä mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä tai että käytössä ei enää olekaan isoa pihaa tai että ylipäätään ei omista kotiaan. Ei voi tehdä siellä mieleisiään muutoksia. Kokonaisuudessa oli kuitenkin niin paljon sopeutumista muutenkin, että tartuttiin haasteeseen, ja hyvältä on tuntunut toistaiseksi. Täällä vuokralla asuminen on hyvin yleistä, ja nimenomaan myös omakoti-, kahden- tai kolmenperheen taloissa. Meidän onneksi, meillä on aivan ihanat naapurit.

Meidän talo on kolmen asunnon talo - dreifamilienhaus. Jokainen kerros on oma huoneistonsa ja kellarikerroksessa on pesuhuone, kuivaushuone sekä varastotilat. Katutasossa on lisäksi autotallit. Neljä kerrosta rinteessä.


Kaksi ylintä huoneistoa ovat meidän. Ylin on juuri ennen muuttoamme remontoitu ullakosta huoneistoksi. Koska täällä asukkaat tyypillisesti tuovat omat keittiönsä tullessaan (sekä vuokra että omistusasuntoihin), ei yläkerran keittiötilan sisustaminen yhdeksi makuuhuoneeksi ollut mikään ongelma. Yläkerrassa on nyt pelkästään makuuhuoneet pienille sekä isoille sekä upea kylpyhuone kattoikkunalla. Siellä on monasti kiva täysikuun alla istuskella :)



Kivaa on myös avata kattoikkuna vuoteen yläpuolelta ja nukkua tähtitaivaan alla. Vielä, kun ullakkohuoneisto on riittävän lämmin kesäaikaan. Lue: erittäin lämmin. Koska vierashuoneemme on alakerrassa, on yläkerrassa oma rauha myös silloin, kun meillä on vieraita pidemmän aikaa. Näin säilyy rauha sekä isäntäväellä että vierailla. Ja olemme ajatelleet nimenomaan, että olisi kivaa, jos saisimme usein vieraita.
 


Yläkerran makuuhuoneesta pääsee pienelle parvekkeelle, josta voi bongailla vaikka peuroja.


Alakerrassa on keittiö, ruokasali, olohuone, vierashuone sekä työhuone, vieraskylpyhuone sekä wc. Alakerran makuuhuoneista sekä olohuoneesta pääsee suurelle parvekkeellemme, jossa grillaamme, ja savustamme kalaa suomalaisessa Muurikka-savustimessa. Se oli viimeinen hankintamme Suomesta lähtiessämme ja se muutti tänne auton takapenkillä pienten välissä.

Työhuone ja vierashuone

 

Keittiö ja ruokailuhuone



Huoneet ovat rinnakkain ja ikkunat ovat länteen. Maalaus ikkunasta on joka ilta erilainen, eikä ikkunan ohi vain voi kävellä katsomatta mitä luonto tällä kertaa tarjoaa.


 
Olohuoneestamme pääsee kahdelle parvekkeelle. Isolle, joka on takapihan suuntaan, ja pienemmälle, joka on tien puolella.
 


Koska talomme alakerrassa asuvan perheen olohuoneesta pääsee takapihalle, on se määritelty heidän käyttöönsä. Meille on osoitettu talon etupuolelta pieni kaistale, johon mahtuu juuri ja juuri pieni aurinkolounge sekä lepotuoli. Siinä ei paljoa palloa pelata, mutta onpa kuitenkin paikka, jossa voi vähän kölliä auringossa.

 
 
Kaikki kosteat tilamme on remontoitu samalla materiaalilla, mikä sopii varsinkin minun ajatusmaailmaani. Molemmissa kylpyhuoneissa on sekä amme että erillinen suihku. Kaikki pyyhkeet menivät uusiksi tänne muuttaessamme.

 
Tässä asunnossa on monta ihanaa yksityiskohtaa ja hyvää puolta, mutta tärkeimmäksi nostaisin upeat maisemat. Koska talo sijaitsee korkealla rinteessä, näkyy ikkunoista jopa 80 km päähän. Etelän suunnassa se tarkoittaa Ranskan Alsacen aluetta, länteen katsottaessa Pfalzin vuoristoaluetta ja pohjoiseen katsottaessa Frankfurtia.

 
 

Olkoon tämä tästä kodista. Kerron joskus toiste sitten tästä alueesta.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Kiipeily koko perheen harrastuksena

Otsikosta voisi päätellä jotain koko maailmaa syleilevää, mutta ei, tämä postaus on tehty ihan vaan oman innostuksen innoittamana.

Olemme kiivenneet mieheni kanssa lähes koko suhteemme ajan eli noin vuodesta 2000. Hän oli toki aloittanut jo kuusi vuotta aiemmin, mutta yhdesssä olemme harrastelleet suhteemme alusta saakka. Meillä oli pitkä tauko vuosina 2002-2009, kun saimme kaksi yhteistä lastamme vuosina 2003 ja 2004. Minä vaan en jaksanut. Neljäs ja viides raskaus yli kolmekymppisenä veivät voimiani niin, että mihinkään ylimääräiseen ei juuri riittänyt energiaa. Yllättäen sitä kuitenkin sitten vielä nelikymppisenä riittää, kun saa nukkua yönsä eikä tarvitse imettää ketään keskellä yötä.

Mikko maksoi meille jäsenmaksun Deutsche Alpenverein -seuraan, Weinheim -sectioniin jo kauan ennen kuin muutimme tänne. Mikkohan muutti Saksaan jo lokakuussa 2010, kun me loput seurasimme perässä kesäkuussa 2011.


Meillä on siis seuramme oma kallio noin kolmen kilometrin päässä kotoamme. Vieraitammekin voimme viedä seuramme seinälle pientä korvausta vastaan. Parasta paikassa on se, että lähestyminen sinne on loistava. Parkkipaikat ovat ihan kerhohuoneen vieressä, kerhotilassa on wc:t, paikalla on honkarakenteinen baari, välineitä saa vuokrata, lapsille on leikkipaikat leluineen ja keinulautoineen, on eritasoisia keinotekoisia reittejä sekä noin 50-60 m korkuinen luonnonkallio, jossa voi kiivetä useamman köyden reittejä, ja voi kokeilla myös ns. via ferrataa eli vaijerein varmistettua reittiä kallion huipulle. Vertailun vuoksi mainitsen, että Suomen korkein seinämä on Olhavalla, ja se on 50 m korkea.


Kiipeilyhän on harrastuksena mitä mainioin koko vartalon muokkausta silmälläpitäen. Koko kehon lihaksisto tulee käyttöön ihan huomaamatta. Onneksemme Helmi ja Matti ovat aivan ihastuneet lajiin. Niin ihastuneita, että meidän on joskus vaikeaa saada omaa aikaamme kiipeilyyn. Vielä on odotettava muutama vuosi, että he pystyvät varmistamaan toinen toistaan. Nyt on tehtävä niin, että ensin annamme pienten kiivetä, sitten kiipeämme me. Onneksi paikassa on tosiaan keinulaudat, hiekkalaatikot ja lelut. Paikka on muutenkin kaikin puolin viehättävästi laitettu.


Tässä koko perheen tyylinäytteet tältä päivältä. Kaikki tosin argumentoivat kuviaan, mutta: parempia ei vain tänään saatu :)

























Ehkä ensi kesänä saamme kaikista paljon edustavampia otoksia. Vielä, jos kuvaaja on joku muu kuin varmistaja...

Paikka on todella super. Ja viemme mielellämme vieraitamme tutustumaan ko. paikkaan sikäli, mikäli innostusta löytyy.


Sporttiseinä ja etualalla innostunut perheenjäsen.


Pienet kiipeäjät treenin jälkeen.


Polku alas kalliolta. Ja olenko minä koskaan muistanut sanoa, että täällä on niin kaunista? Nälkäisinä, matkalla kotiin (grilliliha marinaadissa), kun ajelimme, avasin punaisissa valoissa auton ikkunan ja räpsäisin seuraavan kuvan.


Ehkä vielä joku päivä käymme testaamassa paikan. Se kun on vain 2,5 km:n päässä kotoamme.

Kotiin päästyämme söimme, ja tunnustan, että avasin valkoviinin "Heidelberger Mannaberg, Weissburgunder, Trocken", kävin suihkussa ja kääriydyin pyyhkeeseen. Menin pienimmälle parvekkellemme, jossa ei ole kattoa, ja istuin 27 asteen lämmössä antaen pienen, lämpimän vesisateen tihkua iholleni. En tiedä voisiko elämä olla parempaa.


Tämä kuva tosin ei ole otettu sateisena päivänä ko. parvekkeelta...