sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Kiipeily koko perheen harrastuksena

Otsikosta voisi päätellä jotain koko maailmaa syleilevää, mutta ei, tämä postaus on tehty ihan vaan oman innostuksen innoittamana.

Olemme kiivenneet mieheni kanssa lähes koko suhteemme ajan eli noin vuodesta 2000. Hän oli toki aloittanut jo kuusi vuotta aiemmin, mutta yhdesssä olemme harrastelleet suhteemme alusta saakka. Meillä oli pitkä tauko vuosina 2002-2009, kun saimme kaksi yhteistä lastamme vuosina 2003 ja 2004. Minä vaan en jaksanut. Neljäs ja viides raskaus yli kolmekymppisenä veivät voimiani niin, että mihinkään ylimääräiseen ei juuri riittänyt energiaa. Yllättäen sitä kuitenkin sitten vielä nelikymppisenä riittää, kun saa nukkua yönsä eikä tarvitse imettää ketään keskellä yötä.

Mikko maksoi meille jäsenmaksun Deutsche Alpenverein -seuraan, Weinheim -sectioniin jo kauan ennen kuin muutimme tänne. Mikkohan muutti Saksaan jo lokakuussa 2010, kun me loput seurasimme perässä kesäkuussa 2011.


Meillä on siis seuramme oma kallio noin kolmen kilometrin päässä kotoamme. Vieraitammekin voimme viedä seuramme seinälle pientä korvausta vastaan. Parasta paikassa on se, että lähestyminen sinne on loistava. Parkkipaikat ovat ihan kerhohuoneen vieressä, kerhotilassa on wc:t, paikalla on honkarakenteinen baari, välineitä saa vuokrata, lapsille on leikkipaikat leluineen ja keinulautoineen, on eritasoisia keinotekoisia reittejä sekä noin 50-60 m korkuinen luonnonkallio, jossa voi kiivetä useamman köyden reittejä, ja voi kokeilla myös ns. via ferrataa eli vaijerein varmistettua reittiä kallion huipulle. Vertailun vuoksi mainitsen, että Suomen korkein seinämä on Olhavalla, ja se on 50 m korkea.


Kiipeilyhän on harrastuksena mitä mainioin koko vartalon muokkausta silmälläpitäen. Koko kehon lihaksisto tulee käyttöön ihan huomaamatta. Onneksemme Helmi ja Matti ovat aivan ihastuneet lajiin. Niin ihastuneita, että meidän on joskus vaikeaa saada omaa aikaamme kiipeilyyn. Vielä on odotettava muutama vuosi, että he pystyvät varmistamaan toinen toistaan. Nyt on tehtävä niin, että ensin annamme pienten kiivetä, sitten kiipeämme me. Onneksi paikassa on tosiaan keinulaudat, hiekkalaatikot ja lelut. Paikka on muutenkin kaikin puolin viehättävästi laitettu.


Tässä koko perheen tyylinäytteet tältä päivältä. Kaikki tosin argumentoivat kuviaan, mutta: parempia ei vain tänään saatu :)

























Ehkä ensi kesänä saamme kaikista paljon edustavampia otoksia. Vielä, jos kuvaaja on joku muu kuin varmistaja...

Paikka on todella super. Ja viemme mielellämme vieraitamme tutustumaan ko. paikkaan sikäli, mikäli innostusta löytyy.


Sporttiseinä ja etualalla innostunut perheenjäsen.


Pienet kiipeäjät treenin jälkeen.


Polku alas kalliolta. Ja olenko minä koskaan muistanut sanoa, että täällä on niin kaunista? Nälkäisinä, matkalla kotiin (grilliliha marinaadissa), kun ajelimme, avasin punaisissa valoissa auton ikkunan ja räpsäisin seuraavan kuvan.


Ehkä vielä joku päivä käymme testaamassa paikan. Se kun on vain 2,5 km:n päässä kotoamme.

Kotiin päästyämme söimme, ja tunnustan, että avasin valkoviinin "Heidelberger Mannaberg, Weissburgunder, Trocken", kävin suihkussa ja kääriydyin pyyhkeeseen. Menin pienimmälle parvekkellemme, jossa ei ole kattoa, ja istuin 27 asteen lämmössä antaen pienen, lämpimän vesisateen tihkua iholleni. En tiedä voisiko elämä olla parempaa.


Tämä kuva tosin ei ole otettu sateisena päivänä ko. parvekkeelta...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Iloitsen jokaisesta kommentista!