lauantai 12. marraskuuta 2011

Ein Rundfahrt

Pienillä oli tänä aamuna syksyn viimeiset pelit. Helmillä Ladenburgissa ja Matilla Hemsbachissa, ja plaa plaa plaa... Eikä siitä sitten sen enempää, mutta sen jälkeen meillä oli pienille luvassa yllätys. Joskus yllätyksemme ovat lapsista aikas kivoja, joten tämänkertainen, Ratikalla Heidelbergiin ja Mannheimiin, ja sieltä kotiin -yllärimme, ei herättänyt riemunkiljahduksia. Kyselivät ratikan penkissä, että oikeasti, tämäkö se yllätys oli. Ja me vakuuttelimme, että meille tämä ainakin on hauska kokemus ja elämys. Ehkä pitäisi hiukan kiinnittää huomiota omaan markkinointiprosessiin, ettei mene asiakkaan odotukset yli...

OEG-ratikka/juna kulkee kahteen suuntaan ympyrää Weinheim, Heidelberg ja Mannheim kiintopisteinään. Ajattelimme hakea Heidelbergista kameraani tilaamamme zoomin, josta oli soitettu saapumisviesti Mikon puhelimeen. Sieltä tarkoitus oli jatkaa Mannheimiin ostoksille, Engelhorn Sportsiin, ja syömään vähän iltapalaa. Raiteet ovat olleet remontissa kotimme kohdalla koko sen ajan, kun olemme asuneet täällä. Viikko sitten remppa saatiin tältä kohden valmiiksi ja juna alkoi jälleen kulkea. Sen vuoksi ajattelimme, että nyt testataan tämä kolmen meille keskeisen kaupungin välinen yhteys.

Meiltä seisakkeelle on noin 900 m, ja hankaluudet alkoivat onneksi vasta siellä. Junien kyljessä lukee, että osta ensin lippu ja nouse junaan vasta sitten. Ja lippu ostetaan automaateista. Ja automaatti ei puhu samaa kieltä kanssamme. Valinnanvaraa oli runsaasti, matkavyöhykkeitä oli monta, mutta automaatti ei kertonut, minkälaisen olisimme tarvineet. Käsitimme, että koko perhe kulkee kätevästi 24Plus-lipulla. Valitsimme vyöhykkeen arvalla, teimme tarvittavat valinnat, maksoimme ostoksemme luottokortilla ja kone sylkäisi meille liplappusen, jossa näkyi hienosti hintakin. Jostain syystä meitä kuitenkin arvelutti, pääseekö lipulla sittenkään koko perhe. Ohjelmointihommissa seisakkeen vaihteessa oli pari miestä, joita lähdin jututtamaan. Ajattelin, että kun ovat henkilökuntaakin... Mutta eipähän. Tekivät vain hommaansa ja olivat muutenkin Berliinistä. Sen verran osasivat sanoa, että lippu näyttää kuitilta, jossa sanotaan, että toimenpide oli epäonnistunut. Ei veloitusta, eikä siis mitään lippuakaan. Masiina oli meille edelleen kysymysmerkki, ja juna oli tulossa minuutin päästä. Päätimme nousta junaan lippusemme kanssa silläkin uhalla, että sakkomaksu on Berliinissä 40 euroa nenua kohti. Yritetty ainakin oli.

5 kilometrin päässä juna pysähtyi seisakkeelle, ja kaikki komennettiin ulos, pihalla seisovaan bussiin. Remontti oli siis ohitse meidän kohdaltamme, mutta jatkui etelään mentäessä. Ajattelimme, että mennään sitten bussilla, kunnes sekin pysähtyi, ja meidät komennettiin ulos, pihalla odottavaan junaan. Heidelbergissa menin ensimmäiselle kioskille, jossa oli ihminen luukun takana myymässä lippuja. Rundfahrt, Familie, 2 Erwachsene und 2 Kinder. 20 euros, bitte. Danke schön. Lippu kourassa lähdettiin hakemaan kameran zoomia.

Heti asiamme hoidettuamme jatkoimme kierrostamme tyytyväisinä siihen, että nyt oli asianmukaiset luvat kunnossa. Lipuntarkastajiakin näkyi seisakkeilla ohi ajaessamme, mutta eivät kuitenkaan tulleet meidän junaamme. Ja onneksi eivät tulleet, sillä huomasimme vasta tovin jälkeen, että lippu piti leimata junassa olevassa laitteessa, niin 24 tunnin lippu kuin olikin.

Mannheimissa täydensimme urheilutarvikevarastoamme. Siltä kellarimme oikeasti alkaa jo tuntua. Ostosreissu selvitettiin yhdellä kokkamolla. Kassalla ostosten yhteissumma näytti noin neljää ja puolta sataa, kun meidän laskuoppimme mukaan ostosten olisi pitänyt tehdä noin kolmesataa. Kävi ilmi, että takki, jonka hinta telineessä oli 99,95 eur, olikin 249 eur, ja nämä "edulliset" takit oli siirretty toiseen telineeseen. Tavarat oli lyöty jo koneeseen ja korttikin oli jo sisällä, mutta peruimme silti kaupat. Kahdensadanviidenkymmenen hintainen talvitakki kasvavalle lapselle (ja näille pakkasille) oli hiukka liikaa budjetillemme. Kaupat peruttiin, ja kun se alennustakki osoittautui oikein hyväksi, teimme kaupat sitten siitä.

Kävimme syömässä hyväksi tietämässämme ravintolassa, jonka jälkeen suuntasimme kiireesti junalle. Olihan ilta jo pitkällä. Junakin tuli muutaman minuutin odotuksen jälkeen. Kunnes se pysähtyi, ja kuulutettiin, että ollaan päätepysäkillä ja junasta on noustava. Ja oltiin vasta Käfertalissa, joka on yksi Mannheimin laitimmaisista lähiöistä. Ja seisakkeella odottelevat ihmiset näyttivät juuri siltä. Weinheimiin jatkava juna oli tulossa 21 minuutin päästä! Tiedustelin mieheltäni arasti taksien hintoja, ja mieheni sanoi, ettei minun pitäisi puhua ainakaan lasten kuullen peloistani. Minuutit kuitenkin tuntuivat kuluvan olosuhteisiin nähden joutuisasti, joten jäätiin odottelemaan junaa.

Saapunut juna oli täynnä niitä nuoria, joita emme paljoa ole Weinheimissa nähneet. Syykin selvisi. Yhden seisakkeen kohdalla oli monikerroksinen Kinopolis. Pääsimme loppumatkaksi vielä istumaankin. Olimme molemmat enemmän kuin huojentuneita, kun oman kotikaupunkimme seisakkeet alkoivat, ja olimme myös yhtä mieltä siitä, että seuraava kiertoajelu tehdään vasta muutaman vuoden kuluttua. Yksityisautoilu kunniaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Iloitsen jokaisesta kommentista!