torstai 22. joulukuuta 2011

Jouluvieraat

Tyttärieni lennon oli määrä saapua keskiviikkoaamuna 8.20 Frankfurtin lentokentälle. Sen vuoksi pienten täytyi lähteä kouluun ensimmäistä kertaa ilman äitiä, kellon soittaessa. Miten tämä tuntuikaan nyt niin suurelta asialta, kun Helmi teki tätä koko viime vuoden Suomessa! Täällä lapsia vaan pidetään lapsina silloin, kun he ovat vielä lapsia. Koko ensimmäisen luokan ajan lasten kanssa kävelee aina joku vanhempi. Yleensä aikuinen, mutta joskus myös ryhmä lapsia saattaa jakaa koulumatkan, vieläpä, jos mukana on joku vähän isompi koululainen. Yksin ei kuitenkaan kulje kukaan. Ja tämä meidän koulumatka on 800 m...


Olin pedannut pedit vieraillemme, tai siis omillemme, jo maanantaina, mutta verhojen asennus vierashuoneeseen tapahtui vasta tiistaina iltapäivällä. Kyllähän minä olisin jo monet verhot vaihdellut tämän puolen täälläasumisvuoden aikana, jos minulla olisi edes jonkinlainen systeemi siihen tarkoitukseen. Meidän asuntomme remontoitiin täydellisesti ennen muuttoamme, joten missään huoneessa ei ole minkäänlaisia verhotankoja tai kiskoja. Joku viikko sitten porasin ensimmäiset verhomme ruokailuhuoneeseen, ja siitä innostuneena sain nyt aikaiseksi verhota myös vierashuoneen. Eikähän se poraaminenkaan niin iso juttu olisi, ellei nämä seinät ole kauttaaltaan kiveä. Olen tosin tullut jo ihan sinuiksi iskuporakoneemme kanssa. Jokainen taulukin on täytynyt jyryyttää seinään kiinni. Yläkerrassa, joka on rakennettu ullakosta jälkikäteen, onkin kyproc-seinät, eikähän se tunnu sekään helpolta materiaalilta. Olen nyt löytänyt yhden kiinnitysruuvin, joka tuntuu pureutuvan suhteellisen hyvin huokoiseen seinään. Niillä olen kiinnitellyt peilejä ja tauluja. Onneksi yläkertaan ei tulekaan verhoja, kun siellä on lähestulkoon ainoastaan kattoikkunoita, ja niissä on shatterit.


Essi soitti puoli neljältä keskiviikkoaamuna, ja tiedusteli josko tietäisin mistä terminaalista Lufthansan lento lähtee Helsingistä. Sen jälkeen en sitten enää nukkunutkaan. Ei niin, että olisin jännittänyt tyttöjen tuloa niin paljon, vaan niin, että jännitän Franfurtin lentokentälle ajamista niin paljon... Puolen tunnin ajan yritin nukahtaa uudelleen. Sen jälkeen nousin viikkaamaan pyykkiä, istumaan koneelle, ja vasta vähän ennen kuutta tuntui, että uni saattaisi tulla. Kun olin varma siitä, kello soikin jo. Väsyneenä nousin valmistelemaan pienten aamupalat ja kouluvaatteet. Herätin heidät ja lähdin kenttää kohti. Kymmenen minuuttia aikomaani myöhemmin, koska vellova suoli viivästytti lähtöhetkellä. Kuinka ihminen voikaan jännittää tällaista asiaa!

Ensimmäinen virhe tapahtui ihan omassa keskustassamme. Risteyksessä, josta olen ajanut monet kerrat. Osasyy on sen, että olin liikkeellä Mikon autolla, jonka navigaattorin näyttö on hiukka erilainen kuin oman autoni, ja toinen on se, että liittymässä luki vain Mannheim, kun minä olin mielestäni menossa Frankfurtiin, Darmstadtkin olisi kelvannut. Ajoin risteyksen suoraksi, ja olin siis edelleen menossa oikeaan suuntaan, mutta pienempää tietä, ja seuraava liittymä tuli vasta Hemsbachin pikkukaupungin kohdalla, noin viiden kilometrin köryyttelyn jälkeen. Taas lisääntyi matka-aika kymmenellä minuutilla.

Metsästin kadonneita minuutteja moottoritien vasemmanpuoleisella kaistalla. Vaikka mittari näytti sataaseitsemääkymppiä, ei navigaattori tuntenut armoa. Olisin kentällä noin 15-20 minuuttia koneen laskeutumisen jälkeen. Ja kun peräpeilissä huohotti kiukkuisen näköinen BMW, vaihdoin kaistaa oikeammalle (niitä oli neljä rinnakkain samaan suuntaan) ja laskin nopeutta hiukan. Lentokenttää lähestyttäessä liittymiä on ainakin 10. Yritin tähdätä T1:een. Ja P1:een tai P2:een. Tuli P5 ja P3 ja sitten olinkin jo ohi koko T1:n. Edessä oli T2 ja P8. Sinne siis! Tässä vaiheessa tärkeintä oli, että en ajanut koko lentokenttäkompleksin ohi. Takaisin pääseminen olisi ottanut varmaan yhden 15 minuuttia lisää aikaa, jota minulla ei ollut.

P8 oli kuitenkin ihan suoraan T2:n alla. Nousin vain ylös ja ylös, ja ajoin Skylinella T1:een, jossa tytötkin olivat onnekseni menneen vikaan. He olivat seuranneet väärää ihmismassaa, ja olivat tulleet tuloaulaan ilman matkatavaroitaan. Haimme ne sitten yhdessä, eikä minun myöhästymistäni huomannut kukaan.

Voi, kun ei aivan heti tulisi asiaa lentokentälle!

2 kommenttia:

  1. Siis onko siellä motarilla vieläkin sellaiset ahtaat kaistat tietöiden vuoksi? Ja vedit sitä vasenta koko matkan? Wuhuu!

    VastaaPoista
  2. En koko matkaa. Jouduin vaihtamaan oikeammalle, kun se Bemari liimautui peräpeiliin. Ja täysiä päästeltiin vasta, kun nelikaistainen aukeni Kölnin liittymän jälkeen. Mutta ei niitä tietöitäkään kyllä tainnut enää olla...

    VastaaPoista

Iloitsen jokaisesta kommentista!