maanantai 30. tammikuuta 2012

Pakastaa

Juuri, kun päästiin ihastelemasta viime viikolla, että tällainen lyhyt, minimissään nollakelin talvi sopii meille niin hyvin, niin sääennuste alkoi näyttää punaista. Tällä viikolla, tänne, luvattu 9 asteen pakkasta. Tälläkin hetkellä, erään sivuston mukaan, pitäisi olla pakkasen puolella 2 astetta. Oma mittari suojaisella parvekkeellani näyttää sentään vielä saman verran plussan puolella. Eikä sitä nettisivulla mainittua luntakaan onneksi vielä tule.

Mieheni lähti aamuvarhain synkkään Pohjolaan pitkät kalsarit kassissaan, vai olivatkohan ne jo valmiiksi jalassa? Ensimmäinen pit stop on Moskovassa, sitten vuorossa Helsinki. Perjantaina jälleen kotona, jos Luoja suo. Eilen kuunneltiin nimittäin suomalaisia uutisia, joissa peloteltiin, että mikäli tällä viikolla on asiaa Eurooppaan, voi varautua siihen, että sieltä ei sitten pääse pois. Ja jos matka on Pohjolaan, niin pääseekö sieltäkään sitten Eurooppaan? Yksinkertaisen naisen logiikalla, ei pääse.

Kaikella uhallakin, mies kuitenkin lähti. Minua ei huoleta muu kuin se, kuka kaulitsee marsipaanin Helmin syntymäpäiväkakkuun reilun viikon päästä. Voisin jopa kuvitella, että tämä toimi jonkinlaisena kirittäjänä kaikkia luonnonvoimia uhmaavalle työmatkalle. Voisin, ellen tuntisi miestäni. Ollaan sitä ennenkin prinsessakakun päällisiä kaulittu yhdessä!

Ei siis muutettu suunnitelmia muutoin kuin siltä osin, että mieheni ei jättänytkään minulle autoaan, jolla minun olisi kätevämpi pyöritellä pikkukylämme katuja supermarkettimme, jalkapallohallimme ja kotimme välillä (ja uusi tuttavuuteni: fysioterapeutti), vaan jätti minulle oman nelivetoni, jota onkin hiukka raskaampi pyöritellä ja parkkeerata. Saanpa tuta nahoissani nyt oman mottoni: mitä isompi, sitä parempi. Puhutaan nyt siis vain autoista edelleen... Mutta jos tänne todella tulee sitä luvattua lunta, 9 astetta pakkasta, ja kun asumme aika korkealla rinteessä, niin tulen kiittämään nelivetoista maasturiani vielä moneen kertaan. Saatanpa hankkia lumiketjutkin, mikäli oikein pahaksi menee. Ja onhan sellaiset minulle kyllä jo luvattukin. Alpeilla niitä sitten viimeistään tarvitaan!

En ole ajanut autollani sitten joulunalusviikon. Lomalla mieheni oli ratissa, ja loman jälkeen ajoinkin sitten vain hänen autoaan, koska se on tällaiselle käsipuolelle herkempi liikutella ja ohjauslaitteetkin ovat sopivasti vasemmalla puolella. Viime viikolla sain siteet pois kädestä. Minulla on lupa liikutella kättäni passiivisesti tai ainakin siihen pisteeseen, kun kipu alkaa tuntua. No, kipu tuntuu kyllä aika herkästi, mutta sormia pystyy kyllä käyttelemään. Kunhan en käytä käden isoja lihaksia. 2 viikkoa näin, sitten on taas kontrolli ja kuvaus, ja sitten katsotaan taas uusi suunta. Nyt näyttää ainakin hyvältä. Huomenna kokeilen ajaa taas omalla autollani.

Ja niin, ne 9-vuotissynttärit. Saimme varattua yksityisnäytöksen paikallisesta elokuvateatterista. Kutsuja on lähtenyt 29! Päätimme sitten kutsua koko luokan ja kymmenkunta muuta hyvää kaveria. Mukaan mahtuisi vielä pikkusisaruksiakin. Kukaan ei ole vielä ilmoittanut, ettei pääsisi. Kuinkahan monta pizzaa pitää tilata? Ja riittääköhän yksi suuri kakku? Laskiaispullat eivät ainakaan lopu kesken! Katariina tulee Aaronsa (4 kk) kanssa avuksi. Olenkohan nyt turhan optimisti...vaikka, ainahan minä voin huvittaa Aaroa, ja Katariina voi leipoa pullia!


sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Für Elise von Helmi

Helmin soitto-opettaja ehdotti puolitoista viikkoa sitten Helmille uutta kappaletta. Helmistä se kuulosti mukavalta. Kuuntelimme kotona muutaman version kappaleesta Youtubesta. Nyt, reilun viikon kuluttua, kappale kuulostaa tältä :)

video



perjantai 20. tammikuuta 2012

Kun oikeakätisellä on vain vasen käsi,

...on takin vetoketjun kiinni saaminen lähes tekemätön paikka. Rintaliivit ovat yhtä vaikea haaste. Onneksi kaksi lapsistani asuvat vielä kotona!

...joutuu pakosta kirjoittamaan vasemmalla kädellä: allekirjoituksiaan, merkintöjä taskualmanakkaan sekä tietokoneen näppäimistöllä. Käsiala on parantunut huomattavasti jo kahdessa viikossa.

...ei tule isommasti meikattua. Silmien rajaaminen on mahdotonta, mutta huulten ja kulmien rajaus onnistuu jotenkin. Ripsiväriäkin sutii, jos on aivan pakko.

...kaataa shampoota ja hoitoainetta ensin sopivan määrän reidelleen, nähdäkseen koska on puristanut sopivan määrän.

...näyttävät hiukset juuri siltä, miten ne pesun ja harjaamisen jälkeen jäivät :(

...ei kainalokarvoja pysty ajamaan eikä voi leikata vasemman käden kynsiä. Oikean käden kynnet eivät edes kasva! Liekö luonto oikeasti ajatellut taas asiaa, että nekin kalsiumit tarvitaan luutumiseen. Tai sitten kynnet todellakin kasvavat nopeammin, kun niitä käyttää ja kastelee. Joskus nuorempana muistan kuulleeni niin.

...joutuu kantamaan hiusharjaa mukanaan, jos vaikka kohdalle sattuisi joku, joka osaisi harjata ja letittää tyttäresi lähes takapuoleen asti ulottuvat hiukset. Niitä, kun ei voi pitää auki. Isikin tekee jo suhteellisen hienoa palmikkoa, vaikka voihkiikin pitkin toimitusta.

...hoituvat vessa-asiat muslimien ja hindujen tapaan.

...sujuu autolla-ajo ihan hienosti, kun: autossa on automaattivaihteet, tuulilasinpyyhkijöiden vipu sijaitsee vasemmalla ja ohjaustehostin on herkkä. Äiti ajelee siis isin autolla, ja päinvastoin. Kuinka laillista se sitten on, en ole uskaltanut kysyä.

...solmut ja rusetit syntyvät hienosti hampaita apuna käyttäen. Roskapussia en sulje enkä nyöritä kengännauhoja.

...ei sisäänpäin avautuvan ulko-oven avaaminen ole ollenkaan automaatti. Kun et voi toisella kädellä vetäistä ovea hiukan itseesi päin samalla, kun kierrät avainta lukossa, sinun on yritettävä vetää avaimesta samalla, kun käännät. Tukeva avaimenperä auttaa hiukan tässä asiassa. Perättömällä on turha edes yrittää.

...nukut vain ja ainoastaan selälläsi. Et käänny, etkä liiku. Eikä tämä tietenkään johdu siitä, että kättä ei voi käyttää, vaan siitä, koska käsi on sidottu tiukasti poikittain, kiinni vyötäröösi.

...et käytä järjestelmäkameraa. Tässäkään ei siis ole kuvia. Hovi ympäriltäni lähti juuri kouluun ja töihinsä. Ja minä lähden MRT (magneetti) -kuvaan!

tiistai 10. tammikuuta 2012

9-vuotissyntymäpäivät tytölle

Johan on  tainnut tulla kerrottua, että täällä ei pääse kunnialla lasten syntymäpäiväjuhlallisuuksista, elleivät ne kestä vähintään kolmea tuntia. Ja se on sitten ehdoton minimi.

Asiaa ei helpota se, että tyttären syntymäpäivät ovat kuukauden päästä tästä hetkestä, ja minun oikea käteni on käyttökelvoton vielä ainakin reilut 2 viikkoa. Perjantaina on ensimmäinen kontrolli, jossa selvinnee onko paraneminen lähtenyt oikeaan suuntaan vai tarvitaanko kuitenkin leikkaus.

Mutta kovasti helpottaa se, että minä niin tein sen! Keksin teeman juhlille! Sankari tosin nukkuu jo, etten voi hyväksyttää hänellä ideaani, mutta uskon sen menevän läpi, koska hänkin oli vähän huolissaan tilanteen saamasta käänteestä. Oli vaikeaa keksiä kolmeksi tunniksi sellaista ohjelmaa, jossa kielimuurikaan ei nousisi turhan korkeaksi. Muksut tulevat kyllä saksallaan toimeen, mutta suuri osa jää kyllä vielä ymmärtämättäkin. On helppoa osallistua vieraana syntymäpäiväjuhliin, mutta olla itse isäntänä ja johtaa hommaa kolme tuntia...

Ja nyt, rummut pärisemään ja jännitys huippuunsa. Mitä sitten keksin? Mietimme tyttären kanssa jo hienoja illalliskutsujakin vähintään kolmen lapsille soveltuvan ruokalajin ympärille koottuna. Juhlava pukeutuminen olisi tukenut teemaa. Mutta käsipuoli äiti ja juhlaleningeissä suoritettava puuhastelu olikin ratkaisematon yhtälö.

Me menemme elokuviin koko porukalla! Leffan jälkeen (tai ennen sitä - idea on vielä jäsentymättä) tulemme kotiimme täyttämään kaikkien vatsat ja avaamaan vieraiden tuomat lahjat. Saa nähdä millä luistelen tällä kertaa velvollisuudesta jakaa vieraille lahjapussukat. Mielestäni sankari on se, joka saa lahjoja, ei vieraat. Ja vaikka kuinka moni vanhempi tuntuu keskustelupalstoilla olevan samaa mieltä, niin kuitenkin lapset tulevat aina kotiin syntymäpäiviltä oman pussukkansa kanssa.

Kuvat ovat Helmistä, kun hän oli menossa ensimmäisiin tanssiaissyntymäpäiväjuhliin vieraaksi noin 7-vuotiaana.


lauantai 7. tammikuuta 2012

Laskettelemassa Arlbergin alueella

Uuden vuoden ensimmäisen päivän aamuna pakattiin autoon sukset, monot sekä ulkoilu- ja sisävaatteita 5 yöksi ja 6 päiväksi. Halusimme kokea vuoden vaihtumisen kotonamme, vielä kun se oli ensimmäinen tässä kodissa. Lasten joululoma kestää 9:een tammikuuta, joten ajattelimme viettää tuon ajan Alpeilla. Kokemus oli ensimmäinen laatuaan pienille ja minulle. Mikko on kiertänyt paikan, jos toisenkin. Majapaikka varattiin lokakuussa sillä perusteella, mitä lähiseudulla sattui olemaan vapaana. Vapaa, sopivan hintainen ja mukavalta näyttävä hotelli löytyi Bludenzista.


Perille päästyämme yllätyimme kerrankin positiivisesti. Yleensä hotelli on aina pieni pettymys. Schlosshotel Bludenz täytti odotuksemme. Kuva hotellin omilta sivuilta.


Meillä oli kulmahuone, jonka kummastakin ikkunasta avautui näköala vuorille. Ravintola oli lämmin ja viihtyisä, ja yleisten tilojen jouluasu oli maanläheisellä tavalla tyylikäs ja maltillinen.


Arlbergin alueeseen kuuluvat sellaiset Itävallan Alppien laskettelukeskukset kuin Lech, Zürs, Zug, Stuben, St Anton ja St Christoph. Samalla lipulla laskee kaikissa, ja pääsääntöisesti laskemalla voi liikkua keskuksesta toiseen. Mikäli jostain paikasta ei pääse takaisen sinne, mistä tuli ja minne autonsa jätti, pääsee maksuttomilla skibusseilla sitten takaisin.


Olimme varanneet lasketteluun neljä kokopäivää. Ensimmäisenä satoi räntää, mutta se ei tuntunut missään, kun kaikki pursusimme innosta päästä mäkeen - tai no, kaikki minua lukuunottamatta. Toisena päivänä paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta, joten Alpit näyttivät kauneimmat kasvonsa.


Kaksi viimeistä päivää olivatkin yhtä suurta lumimyrskyä. Suurin osa rinteistä oli kiinni, vain muutama hissi pyöri, ilman lumiketjuja tai nelivetoa ei vuoristoteitä päässyt etenemään, eikä meillä ollut tietenkään kumpaakaan. Stubenin hissiasema oli kuitenkin sen verran matalalla, että siihen päästiin meidänkin takavetoisella. Vaikeutena oli löytää parkkipaikka, joka oli juuri aurattu, koska lunta tuli vähintään sataakahtakymppiä. Kolmannen päivän lopussa annettiin lasten leikkiä lumisotaa sydämensä kyllyydestä. Varusteina lasit ja kypärät.


Viimeisenä päivänä, ensimmäisen laskun lopuksi, hissiasemaa lähestyttäessä, loppulaskun aikana kurvailin hiukan, etten painavampana olisi laskenut edelläni loikottelevien lasteni päälle. Silloin sukseni menivät kärjistään ristiin, enkä ehtinyt suht' paksussa lumessa laittaa edes kättä alle, vaan tulin suoraan oikealle olkapäälleni rinteeseen. Pääkin siinä taisi hiukan tärähtää, enkä osaa tarpeeksi kiittää ja korostaa kypärän osuutta tilanteen lievittäjänä. Nolona keräilin sukseni ja sauvani ja laskin loppulaskun kieli keskellä suuta oikeaa kättä roikottaen. Hissiasemalla Mikko jo odotteli huolissaan, avasi siteeni ja auttoi pitkälleen hankeen, koska silmissäni alkoi jo mustua. Kivustako vai tärähdyksestä - en osaa sanoa. Jalat ylös, ja veri alkoi taas kiertää aivoissani. Ambulanssi tuli reilussa puolessa tunnissa ja vei minut, kuinka ollakaan, Landeskrankenhaus Bludenziin. Sairaala sijaitsee lähes vastapäätä hotelliamme!


Sairaalassa oli toimiva systeemi kaltaisilleni potilaille, joita tuotiin jonossa ambulansseilla Unfallchirurgie ja Röntgenologie -osastoille. Hetken odottelun jälkeen minut kuvattiin päästä olkapäähän ja kaikki siitä väliltä. Päässä ja kaularangassa ei onneksi näkynyt vaurioita, mutta oikean olkavarren tila ei valitettavasti ollut yhtä hyvä. Vaikka tiesinhän sen toki itsekin. Enhän olisi suostunut ambulanssikyytiin ensimmäistä kertaa elämässäni, mikäli en olisi ollut sitä mieltä, että kaikki ei nyt todellakaan ole kunnossa.


Oikean olkavarren yläpäässä olevassa pallomaisessa laajenemassa oli neljä murtumaa. Uloin niistä näkyy hyvin maallikonkin silmään ja kaksi näkyy tässä kuvassa, kun asiantuntija ne osoittaa, mutta neljäs näkyy vasta toisesta suunnasta otetussa kuvassa. Istuin rullatuolissa hiihtomonoissa, toppahousuissa ja lämpökerrastossa ja hikosin kuin vanha tamma liian pitkän rekiretken jälkeen. Minulle oli juuri kerrottu, että joudun jäämään yöksi tarkkailuun aivotärähdyksen vuoksi ja että käsivarteni on säröillä. Röntgenlääkäri suositteli konservatiivista hoitomuotoa eli käden sitomista paikoilleen 3-5 viikoksi. Kuitenkin minulle tarjottiin leikkaushoitoa, jossa murtumat kiinnitettäisiin yhteen titaanisidoksella, jonka jälkeen paraneminen nopeutuisi noin 2-3 viikolla. Leikkaava lääkäri ja auskultantti eivät ottaneet kantaa puoleen eivätkä toiseen, sanoivat päätöksen olevan minun. Huoneessa oli vielä kolme muutakin alan ihmistä. Ehdotin tunnelman kevennykseksi yleisöäänestystä asiasta, mutta kilautin kuitenkin myös kaverille. Mikko tuli nopeasti paikalle, tilanne esiteltiin myös hänelle, ja teimme päätöksen konservatiivisesta hoitomuodosta ilman leikkausta. Sain kuitenkin luvan miettiä vielä aamuun ja ilmoittaa sitten lopullisen päätökseni.

Sain vuodepaikan, josta avautui erkkerinäkymä suoraan vuorille. Maisemat ehkeensä paranivat entisistä, mutta ruokahuolto oli olematon. En saanut ruokaa ensiksi aivotärähdyksen ja siitä mahdollisesti seuraavan pahoinvoinnin vuoksi. Kun illalla viimein sain laihan keiton, niin hana laitettiin jälleen kiinni. Syynä oli sitten aamulla mahdollisesti edessä oleva leikkaus. Ravinto-, vitamiini- ja kipulääketippa pitivät minut kuitenkin voimissani. Hetken harkitsin leikkaustakin, kun mietin mitä kaikkea jääkään tekemättä, kun oikeakätisen ihmisen oikea käsi on kokonaan pois pelistä 3-4 viikkoa. Autolla ajaminen, pukeutuminen (ja mitä päälle, kun käsi on sidottu kiinni vartaloon - isoja villatakkeja?), ruoanlaitto (mitään et leikkaa, ja leivän voitelukin on vaikeaa, kun leipä ei pysy itsekseen paikoillaan), korkit eivät aukea yhdellä kädellä, vessareissut!!! Ja Mikko on tietenkin lähdössä rapakon taakse ylihuomenna viikoksi. Mutta näillä mennään, mitä on annettu. Onneksi kättä ei isommasti särje, kun on paikoillaan eikä juuri liiku.


Loppuun vielä kuva rikospaikalta. Stubenin ala-asema. Kuvassa takana näkyvää solaa pitkin loikoteltiin hissille, kun sukseni leikkasivat. Missään extreme-paikassa en siis todellakaan voi kehuskella pöllähtäneeni.