lauantai 7. tammikuuta 2012

Laskettelemassa Arlbergin alueella

Uuden vuoden ensimmäisen päivän aamuna pakattiin autoon sukset, monot sekä ulkoilu- ja sisävaatteita 5 yöksi ja 6 päiväksi. Halusimme kokea vuoden vaihtumisen kotonamme, vielä kun se oli ensimmäinen tässä kodissa. Lasten joululoma kestää 9:een tammikuuta, joten ajattelimme viettää tuon ajan Alpeilla. Kokemus oli ensimmäinen laatuaan pienille ja minulle. Mikko on kiertänyt paikan, jos toisenkin. Majapaikka varattiin lokakuussa sillä perusteella, mitä lähiseudulla sattui olemaan vapaana. Vapaa, sopivan hintainen ja mukavalta näyttävä hotelli löytyi Bludenzista.


Perille päästyämme yllätyimme kerrankin positiivisesti. Yleensä hotelli on aina pieni pettymys. Schlosshotel Bludenz täytti odotuksemme. Kuva hotellin omilta sivuilta.


Meillä oli kulmahuone, jonka kummastakin ikkunasta avautui näköala vuorille. Ravintola oli lämmin ja viihtyisä, ja yleisten tilojen jouluasu oli maanläheisellä tavalla tyylikäs ja maltillinen.


Arlbergin alueeseen kuuluvat sellaiset Itävallan Alppien laskettelukeskukset kuin Lech, Zürs, Zug, Stuben, St Anton ja St Christoph. Samalla lipulla laskee kaikissa, ja pääsääntöisesti laskemalla voi liikkua keskuksesta toiseen. Mikäli jostain paikasta ei pääse takaisen sinne, mistä tuli ja minne autonsa jätti, pääsee maksuttomilla skibusseilla sitten takaisin.


Olimme varanneet lasketteluun neljä kokopäivää. Ensimmäisenä satoi räntää, mutta se ei tuntunut missään, kun kaikki pursusimme innosta päästä mäkeen - tai no, kaikki minua lukuunottamatta. Toisena päivänä paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta, joten Alpit näyttivät kauneimmat kasvonsa.


Kaksi viimeistä päivää olivatkin yhtä suurta lumimyrskyä. Suurin osa rinteistä oli kiinni, vain muutama hissi pyöri, ilman lumiketjuja tai nelivetoa ei vuoristoteitä päässyt etenemään, eikä meillä ollut tietenkään kumpaakaan. Stubenin hissiasema oli kuitenkin sen verran matalalla, että siihen päästiin meidänkin takavetoisella. Vaikeutena oli löytää parkkipaikka, joka oli juuri aurattu, koska lunta tuli vähintään sataakahtakymppiä. Kolmannen päivän lopussa annettiin lasten leikkiä lumisotaa sydämensä kyllyydestä. Varusteina lasit ja kypärät.


Viimeisenä päivänä, ensimmäisen laskun lopuksi, hissiasemaa lähestyttäessä, loppulaskun aikana kurvailin hiukan, etten painavampana olisi laskenut edelläni loikottelevien lasteni päälle. Silloin sukseni menivät kärjistään ristiin, enkä ehtinyt suht' paksussa lumessa laittaa edes kättä alle, vaan tulin suoraan oikealle olkapäälleni rinteeseen. Pääkin siinä taisi hiukan tärähtää, enkä osaa tarpeeksi kiittää ja korostaa kypärän osuutta tilanteen lievittäjänä. Nolona keräilin sukseni ja sauvani ja laskin loppulaskun kieli keskellä suuta oikeaa kättä roikottaen. Hissiasemalla Mikko jo odotteli huolissaan, avasi siteeni ja auttoi pitkälleen hankeen, koska silmissäni alkoi jo mustua. Kivustako vai tärähdyksestä - en osaa sanoa. Jalat ylös, ja veri alkoi taas kiertää aivoissani. Ambulanssi tuli reilussa puolessa tunnissa ja vei minut, kuinka ollakaan, Landeskrankenhaus Bludenziin. Sairaala sijaitsee lähes vastapäätä hotelliamme!


Sairaalassa oli toimiva systeemi kaltaisilleni potilaille, joita tuotiin jonossa ambulansseilla Unfallchirurgie ja Röntgenologie -osastoille. Hetken odottelun jälkeen minut kuvattiin päästä olkapäähän ja kaikki siitä väliltä. Päässä ja kaularangassa ei onneksi näkynyt vaurioita, mutta oikean olkavarren tila ei valitettavasti ollut yhtä hyvä. Vaikka tiesinhän sen toki itsekin. Enhän olisi suostunut ambulanssikyytiin ensimmäistä kertaa elämässäni, mikäli en olisi ollut sitä mieltä, että kaikki ei nyt todellakaan ole kunnossa.


Oikean olkavarren yläpäässä olevassa pallomaisessa laajenemassa oli neljä murtumaa. Uloin niistä näkyy hyvin maallikonkin silmään ja kaksi näkyy tässä kuvassa, kun asiantuntija ne osoittaa, mutta neljäs näkyy vasta toisesta suunnasta otetussa kuvassa. Istuin rullatuolissa hiihtomonoissa, toppahousuissa ja lämpökerrastossa ja hikosin kuin vanha tamma liian pitkän rekiretken jälkeen. Minulle oli juuri kerrottu, että joudun jäämään yöksi tarkkailuun aivotärähdyksen vuoksi ja että käsivarteni on säröillä. Röntgenlääkäri suositteli konservatiivista hoitomuotoa eli käden sitomista paikoilleen 3-5 viikoksi. Kuitenkin minulle tarjottiin leikkaushoitoa, jossa murtumat kiinnitettäisiin yhteen titaanisidoksella, jonka jälkeen paraneminen nopeutuisi noin 2-3 viikolla. Leikkaava lääkäri ja auskultantti eivät ottaneet kantaa puoleen eivätkä toiseen, sanoivat päätöksen olevan minun. Huoneessa oli vielä kolme muutakin alan ihmistä. Ehdotin tunnelman kevennykseksi yleisöäänestystä asiasta, mutta kilautin kuitenkin myös kaverille. Mikko tuli nopeasti paikalle, tilanne esiteltiin myös hänelle, ja teimme päätöksen konservatiivisesta hoitomuodosta ilman leikkausta. Sain kuitenkin luvan miettiä vielä aamuun ja ilmoittaa sitten lopullisen päätökseni.

Sain vuodepaikan, josta avautui erkkerinäkymä suoraan vuorille. Maisemat ehkeensä paranivat entisistä, mutta ruokahuolto oli olematon. En saanut ruokaa ensiksi aivotärähdyksen ja siitä mahdollisesti seuraavan pahoinvoinnin vuoksi. Kun illalla viimein sain laihan keiton, niin hana laitettiin jälleen kiinni. Syynä oli sitten aamulla mahdollisesti edessä oleva leikkaus. Ravinto-, vitamiini- ja kipulääketippa pitivät minut kuitenkin voimissani. Hetken harkitsin leikkaustakin, kun mietin mitä kaikkea jääkään tekemättä, kun oikeakätisen ihmisen oikea käsi on kokonaan pois pelistä 3-4 viikkoa. Autolla ajaminen, pukeutuminen (ja mitä päälle, kun käsi on sidottu kiinni vartaloon - isoja villatakkeja?), ruoanlaitto (mitään et leikkaa, ja leivän voitelukin on vaikeaa, kun leipä ei pysy itsekseen paikoillaan), korkit eivät aukea yhdellä kädellä, vessareissut!!! Ja Mikko on tietenkin lähdössä rapakon taakse ylihuomenna viikoksi. Mutta näillä mennään, mitä on annettu. Onneksi kättä ei isommasti särje, kun on paikoillaan eikä juuri liiku.


Loppuun vielä kuva rikospaikalta. Stubenin ala-asema. Kuvassa takana näkyvää solaa pitkin loikoteltiin hissille, kun sukseni leikkasivat. Missään extreme-paikassa en siis todellakaan voi kehuskella pöllähtäneeni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Iloitsen jokaisesta kommentista!