keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Ihan kuin oltaisiin ulkomailla

11 kuukautta on kulunut siitä, kun muutettiin Suomesta Saksaan. Vaikka elämään täällä on jo jollain tasolla tottunut, tulee silloin tällöin voimakkaasti sellainen tunne, kun asuisi ulkomailla :) Tänään oli voimakkaasti sellainen.

Päiväksi oli luvattu 29 asteen helle. Tyttö pukeutui mekkoon (paljain säärin) ja poika laittoi farkkushortsit ja t-paidan. Molemmilla oli aamulla myös pitkähihaiset koulumatkalle. Aamulla oli usvaista. Kosteus tuntui vaatteidenkin alla, muttei se haitannut, koska lämpötila keikkui jo 20 asteen kohdilla.

Ellin kanssa saateltiin lapset kouluun, kuten joka aamu. Noustiin koululta sitten rinteeseen ja joka-aamuiselle metsälenkillemme. Tänään oli se aamu, kun olin kyllästynyt edelliseen reittiini, jota olin tampannut nyt muutaman viikon. Liekö syynä se, että se on niin raskas. Nousee jyrkästi rinnettä ylös. Metsässä kulkee paljon muitakin polkuja. Valitsin enemmän vaakasuorassa kulkevan metsätien.

Ajatukseni oli se, että jos risteysten kohdalla käännyn aina vasempaan, niin varmasti jossain vaiheessa olen lähtöpisteessäni tai ainakin tullut tehneeksi ympyrän, ja siitä sitten olisi hyvä lähteä kotiin.

Ensimmäinen ihmettelyn aihe oli poikittain metsätiellä. Luulin sitä käärmeeksi, mutta ehei, kuningas-Google kertoi, ettei se ole käärme ensinkään. Siinä oli vaskitsa, joka onkin lisko, ulkonäöstään huolimatta. Jäin miettimään, pureeko otus, vaikka tiesinkin, ettei se ainakaan myrkyllinen ole. Sitä ei monastikaan kerrota missään. Sanotaan vaan, että ei ole myrkyllinen. Tämä oli toinen havaintoni vaskitsoista, Blindschleiche, täällä Saksassa. Suomessa olen kerran törmännyt otukseen, autolla. Saimaalla, mökin pihassa, automme alla, renkaan kohdalla, kitumassa... Nyt sitten luin, että "Vaskitsa on Suomessa rauhoitettu ja uhanalaisluokitukseltaan silmälläpidettävä laji. Rauhoitusmääräyksen rikkomisesta joutuu maksamaan 202 euroa." Wikipedia

Ei tiedetty tuota silloin. Vaan enpä tiedä oltaisiinko jouduttu mitään maksamaankaan, kun a) teko ei ollut tahallinen, b) emme voi tietää kumpi sen päälle oikein ajoi. Mutta henki siitä kyllä lähti :(

Toista tuntia Odenwaldin metsää samottuamme, tulimme risteykseen, jossa oli tienviitat ihan nurin. Kyseessä oli oikeastaan metsäteiden risteysten kompleksi. Pienellä alueella ristesi monta metsätietä, ja joka risteyksessä kerrottiin suunnat vain kahteen määränpäähän. Yksi nuolen osoittamista suunnista vei naapurikaupunkiin, johon on meiltä 18 km. Kilometrejä ei mainittu. Kuinka kauas olinkaan jo samonnut! Ja ne tienviitat olivat nurin sen vuoksi, että minun suuntavaistoni kertoi jotain ihan muuta kuin tienviitat. Eikä niitä oikein tienviitoiksikaan voi sanoa. Nelikulmainen kivipaasi, johon on hakattu nuoli ja kaupunginosan nimi. Ja kun risteys voi ristetä kolmeen tai neljään suuntaan, niin ei voi olla aivan varma mille polulle nuoli osoittaa.

Puolentoista tunnin lenkin jälkeen tuli apu ylhäältä. Usva ja pilviverho väistyi, ja aurinko tuli esiin. Piirsin maahan ilmansuunnat. Sijoitin kävyillä ja kivillä "karttaan" kaupungit, jotka tunnistin "tienviitoista". Taistelin Ellin kanssa joka kävystä. Vihdoin hahmotin ilmansuunnat ja sen, missä on oma pikkukylämme suhteessa kaupunkimme keskustaan ja naapurikaupunkiin. Oli kovin vaikeaa kääntää aivojansa ajattelemaan aivan toisin kuin oli ensin kuvitellut kaiken olevan.

Lähdimme reipasta vauhtia yhdelle valitsemistani reiteistä. Aurinko oli juuri sopivassa kulmassa mielestäni. Sen puuttuminen alkumatkasta oli kyllä saanut pääni täysin pyörälle. Pitkästä aikaa tuli vastaan lenkkeilijäkin. Hän vahvisti meidän olevan oikealla polulla. Ohjeena oli mennä koko ajan vain alaspäin. Ohje oli hyvä, koska risteyksiä tuli ja tuli ja tuli. Jatkoin aina sitä, joka näytti menevän alemmas. Ja aurinko pysyi edelleen oikealla paikallaan.

Vastaan tuli myös vanha mies koiransa kanssa. En ollut koskaan nähnyt sellaista koiraa ja kysyin rotua. Rotu kuulosti varsin kuninkaalliselta, enkä ole aivan varma sainko sen kopioiduksi täysin oikein, koskapa Google ei sitä tunnista, mutta se meni jotenkin näin: Bayerische Birkschweinjagdhund. Ehkä tekohampaat tekivät tepposet, ja se Birk olisi kuulunut olla Wild? Tai sitten vika olikin minun korvissani. Joka tapauksessa koira oli jahdannut monet villisiat ja peurat ja isäntä oli sitten ampunut ne. Kysyin minua pitkään askarruttaneen kysymyksen. Onko täällä villisikoja? ON. Onko ne vaarallisia? Jos niillä on poikasia, niin ovat, mikäli ne liikkuvat yksikseen, niin eivät. Ehkä tieto rauhoitti minua... Yksinäinen sika ei välittäisi meistä, ja luulen, ettei meillä olisi niin hyvää tuuria, että sattuisimme aivan ensimmäistä kertaa törmäämään peräti kahteen sikaan (isoon ja pieneen). Luulen myös, että sitä toista kohtaamista ei sitten tulisi. Lenkkimme kulkisi sitten huomattavasti lähempänä asutusta.

Tästä tulee pitkä postaus...

Kolmas mainitsemisen arvoinen tapaus sattui, kun polkuumme yhtyi puro. Usutin Ellin vähän juomaan, koska lämpö oli noussut huomattavasti auringon päästyä porottamaan. Auringon yht'äkkinen ilmaantuminen taivaalle usvaisen metsän siimeksessä sai aikaan sen efektin, että auringon valo siivilöityi aivan mielettömän hienosti kosteaan ilmaan. Se oli yksi niistä hetkistä, kun käsitti, ettei tässä nyt Suomessa olla. Mutta Elli siis kahlasi purossa ja korkeammalta rinteestä kajahti haukku. Se oli jotain niin rumaa, etten ollut aivan varma oliko se koirakaan enää. Laskin toki mielessäni yhteen 1+1 ja totesin, ettei mikään muu tuntemani eläin hauku. Haukkuva leijona? Elli ampaisi juoksuun, ja niin ampaisin minäkin. Mietin tosin koko ajan takaraivossani, että juokseminen vain yllyttää koiraa. Rähähdystä seurasi toinen. Ihmisen ääniä ei kuulunut mistään. Eikä se ääni niin kaukaa kuulunut... Tien vieressä oli onneksemme pieni lava tai penkki tai mikäikinä, johon kiivetään tikkaita ja seurataan sieltä riistaa. Pysähdyin sen kohdalle ja olin valmis kiipeämään sinne noin 8-kiloinen koirani sylissäni. Kolmannen rähähdyksen jälkeen mitään ei enää kuulunut eikä näkynyt. Epäröiden jatkoimme matkaa jättäen metsästystornin taaksemme.

Pääsimme ihmisten ilmoille. Mikä oli "vain" noin 2 kilometrin päässä kodistamme. Aamulenkkimme kesti reilut pari tuntia... Koira pisusi 11 tunnin jälkeen seuraavan kerran! Joko elimistö joutui kuumassa ilmassa niin lujille tai sitten en ole vain löytänyt lirua vielä.

En tiedä pitäisikö lukijoita hemmotella postauksilla, joissa on paljon kauniita kuvia ja vain vähän tekstiä... Minulla nyt ei kuitenkaan ollut kameraa mukanani, ja päivä oli täynnä kaikenlaista. Mutta eipä blogini niin järin suosittu olekaan...

Lasten tultua koulusta, tehtyä kotiläksynsä ja syötyä lounaansa, lähdimme liikenteeseen. Ostimme syntymäpäivälahjan Helmin ystävättärelle ja viemme isin kenkiä suutariin. Yritin tyrkyttää suutarille myös moottoripyörän uutta rekisterikilpeä, johon olin merkinnyt reikien paikat jo valmiiksi. Ei kuulemma taipuneet pelit sellaiseen. Suositteli poraa.

Ostimme tietysti jäätelöt. Yksi pallo, 80 centtiä. Lapset ottivat Waldmeisterit minä otin Mokan. Waldmeister on yrtti, jota kasvaa metsässä ja joka on kuin sekoitus rakuunaa, minttua ja anista. Ainakin minun aistieni mielestä. Tämän opetti naapurimme, jonka kanssa leikimme metsässä koiriemme kanssa. Täälläoloaikanamme, viimeisten 3 kuukauden aikana olen tutustunut ihmisiin tuplasti sen verran kuin ennen koiraa! Isille on löytynyt motoristikaveri, äidille useitakin kotirouvia, kosmetologi, sisätautilääkäri, hammaslääkäri, varakoti koiralle, maalausliike, hautausurakoitsija...

Elli toimii myös terapiakoirana. Yksi kuntoutettavista on liki kymmenvuotias labradorinarttu Baghera, jonka lonkat ovat pettäneet ja paino päässyt nousemaan. Baghera kävelee, ei, hiihtää 20 metriä ja laittaa sen jälkeen maahan pitkälleen. Kun ei jaksa pidemmälle. Elli tykkää Bagherasta ja Baghera tykkää Ellistä. Bagheran isäntäkin taitaa tykätä Ellin emännästä. Baghera heittäytyy ruohikkoon selälleen (kun ei juosta jaksa) ja Elli alkaa armottoman kisan yllä ja päällä ja ympärillä. Baghera on niin onnellinen. Ellikin on. Iso koira, pieni vastus.

Toinen hoideltava on pieni poika, joka pelkää koiria. Elli kutsuttiin kylään. Kun Elli on pieni ja pennuksi rauhallinen. Paha, paha, paha vaan oli, kun pojan kotona oli ilmatäytteinen kumiaasi! Elli näytti koiran luonteensa, mikä ei tehnyt tietenkään hyvää pienelle koirapelkoiselle pojalle. Elli murisi, haukahteli ja suhtautui aasiin todella epäluuloisesti. Käännettiin aasin peppu Ellille haisteltavaksi. Sähköinen ilmapiiri laukesi, ainakin Ellin osalta.

Kolmas hoideltava on 4-kuukautinen koiranpentu Helmut. Helmut on Leonberginkoira, ja nyt 4 kuukauden ikäisenä noin 3 kertaa Elliä korkeampi ja yli 40-kiloinen. Mutta Helmut on pentu ja Elli on jo melkein narttu. Helmut on kömpelö, Elli on nopea. Helmutin emäntä tilaa Elliä aina aamulenkeilleen. Helmut väsyy sopivasti Ellin kanssa peuhatessaan. Helmutin emäntä viihtyy myös sopivasti Ellin emännän kanssa. Yhteinen kielikin (englanti) löytyy. Viimeisellä kerralla Helmut oli tainnut kasvaa sen verran paljon, että Ellin täytyi huokaista penkin alla aina välillä. Helmutkin yritti sinne mahtua. Ja Ellin pitää kuivaa aina puoli tuntia Helmutin käsittelyn jälkeen... Voi olla, että yhteiset leikit eivät kohta enää suju :( Helmutista odotetaan noin 80 kiloista.

Arvasin. Kukaan ei jaksa enää lukea... Mutta. Tämä onkin minun julkinen päiväkirjani. Terapiaa minulle!

Jäätelöt kädessämme istuimme varmasti 40 asteiseen, mustaan autoomme (mitään sotkematta - terkut isille!). Ajoimme järvelle, jonne meillä on kausikortit. Kausikortit järvelle! Niin se vaan menee. Puolentoista tunnin rantasession jälkeen kaikki olivat uineet monta kertaa ja kaikilla näkyivät rusketusrajat.

300 metrin päässä uimarannan parkkipaikasta sijaitsee Milchtankstelle. Ostimme litran maitoa kotimatkallamme, ja lapset saivat käydä taputtelemassa lehmiä ja vasikoita. Yritämme syödä jääkaappia tyhjäksi ensi viikon Pfingster-lomaamme varten. Lähdemme viikoksi Südtiroliin, Pohjois-Italiaan. Siksi vain litra.

Ajettiin kiireellä kotiin ja valmisteltiin Helmi jalkapalloon. Äiti porasi rekisterikilpeen reiän. Otti sen verran lujille, että saa pysyä yhdellä ruuvilla kiinni ammattilaiselle saakka. Poratkoot siellä loput reiät! Haettiin Helmi jalkapallosta, jossa Elli peuhasi hulluna Kiaran kanssa. Syötiin illtapalaksi hedelmiä. Olemme vaihtaneet illan lastenohjelmien katseluhetken lukuhetkeksi omissa sängyissä. Molemmat lapset tykkäävät, mutta itsenäisesti he eivät saisi irrottauduttua sohvalta. Tarvitsevat siis vielä äitiä! Äidin ja Ellin lenkki viiniviljelyksille (iltapisua ja -kakkaa varten - molemmat tulivat). Äidille valkoviinilasi (Riesling, spätlese) nenun eteen ja 2,5 tuntia bloggausta.

Loppuun vielä kuva meidän todellisesta prinsessasta. Ei meinaa olla hyvä, vaikka olisi kuinka monta tyynyä ja peittoa alla...

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Täysi viikonloppu

Helatorstain vuoksi tuntui siltä, että tämäkin viikonloppu oli pidempi kuin tavalliset viikonloput. Huolimatta siitä, että pienillä oli perjantaina koulua ja että isi oli reissussa tiistaista perjantai-iltaan (vai oliko se maanantaista...kuka muistaa). Kun koulupäivät loppuvat alaluokilla melkein joka päivä 12.20, niin tuntuu kuin oltaisiin vaan vapaalla. Paitsi että.

Perjantaina, kun lapset oli saateltu kouluun, ja Ellin kanssa käyty pakollinen (lyhennetty) aamulenkki, lähdin hoitamaan viranomaisasioita. Saksassa. Ja oikein pitkän kaavan kautta.

Piti nimittäin rekisteröidä ajoneuvo. Myymälässä sanoivat hoitavansa koko homman 100 eurolla. Välissä jo aloin laskeskella tuntipalkkaani. Ensimmäinen ongelma oli se, että me saisimme ajoneuvon viralliset paperit käteemme vasta lauantaina, kun menisimme tekemään viralliset kaupat ja hakemaan koko ajopelin kotiimme. Mutta, että saisimme luvan ajaa ajopeli kotiimme, tarvitsimme kilvet ajopeliin.

Minulla oli kaksi mahdollisuutta (joista toinen ei ollut mahdollisuus). Joko hakisin yksin ajoneuvon viralliset paperit Mannheimista rekisteröintiä varten (no way) tai hakisin rekisterikilvet lyhytaikaiseen käyttöön (5 vrk) ja vasta myöhemmin sitten tekisin virallisen rekisteröinnin (my way). Hommahan menee niin, että vältän Mannheimissa ajoa yhtä hartaasti kuin vältin aikoinani Helsingin keskustassa ajamista.

Menin sitten Zulassungsstelle-nimiseen toimistoon. Varmaan jotain katsastuskonttori tai rekisteröintipaikka tai jotain. Minulla oli tietoja ajoneuvosta, vakuutusnumero ja mieheni passista kopio. Ensimmäiseksi tökkäsi vakuutukseen. Vakuutusnumeroni, eVB-Nummer, oli jatkuvaan vakuutukseen, ja olin nyt hakemassa 5 vuorokauden lyhytaikaista ajolupaa. Eihän sellainen sovi!

Menin pihamaalle soittamaan vakuutusyhtiööni. Onneksi minulla sattui olemaan heidän esitteensä mukanani, joten pystyin tekemään sen. Muuten olisin ajanut 15 minuuttia kotiini hakemaan numeroa. Ja koko Stelle oli auki perjantaisin 7.30-11.30. Enkä tietenkään ollut lapset kouluun vietyäni ja koiran lenkitettyäni toimistolla heti 7.30...

Istuin toimiston parkkipaikalla ja odotin vastasoittoa vakuutusyhtiöstämme. Onneksi se tuli luvattujen minuuttien kuluttua. Sain eVB-Nummerin lyhytaikaista rekisteröintiä varten. Menin uudelleen jonoon. Virkailija oli eri. Mies. Hän kysyi minulta vakuutusnumeroa. Minulla oli se. Sitten valtakirjaa mieheltäni. Ei ollut. Sanoin, että hän on matkoilla Madridissa ja tarvitsemme lyhytaikaista rekisteröintiä vain ajoneuvon (joka on siis moottoripyörä) siirtämiseksi kotiin lauantaina (koska mieheni matkustaa taas koko seuraavan viikon). Ei käynyt, koska minulla ei ollut valtakirjaa sen tekemiseen. Löin passini pöytään ja sanoin, että rekisteröin sen sitten omiin nimiini. Vakuutusnumero ei sitten ollutkaan minun nimissäni. Mietin, että on helpompaa "hankkia" valtakirja mieheltäni, kun muuttaa koko vakuutus väliaikaisesti minun nimiini. Kysyin käykö, että tulen valtakirjan kanssa takaisin puolen tunnin päästä. Mieshenkilö tiskillä hymyili, kohautti harteitaan ja antoi luvan.

Menin autooni, soitin Mikolle ja kirjoitin valtakirjan. Menin takaisin jonoon. Minulta kysyttiin onko minulla vakuutusnumero lyhytaikaista vakuutusta varten, ON, onko minulla valtakirja mieheltäni, ON, onko minulla mieheni henkilöllisyystodistus, Personalausweis, ON. Vihdoin sain jonotusnumeron virkailijalle.

Hetken jonotettuani (mikä mielestäni oli kyllä upeaa, että sain mennä virkailijalle vasta, kun minulla oli tarvittavat paperit mukanani) pääsin virkailijalle. Vilkaistuaan valtakirjaan, hän heitti sen roskiin! Sen jälkeen, hän alkoi tehdä tarvittavia merkintöjä koneelle. Sain lomakkeen, jolla saatoin mennä kylttimaakarille, Schieldmacher, ostamaan itselleni rekisterikilvet. Sen jälkeen minun tuli tulla takaisin maksaakseni rekisteröintimaksu. No missä sitten on tällaisia kylttimaakareita! Ihan viereisessä rakennuksessa. Ja parikin rakennusta mainosti palvelujaan saman kadun varressa. No kenen kyltit sitten lienivät parempia? Menin lähimpään. Kysyin mitä teen kilville sen jälkeen, kun 5 päivää on kulunut ja olen saanut varsinaiset kilvet pyöräämme. Ne voi laittaa Mülliin, joka on roskis. Emme taida tosin tehdä sitä. Sen verran aikaa, rahaa ja energiaa tämän hankkimiseen meni. Ehkä pojan huoneen seinällä olisi paikka sille. (Ja tätä kirjoittaessani tyhjeni viinipullo...)

Kolmannen kerran jonotettuani vai neljännenkö, sain vihdoin maksettua lyhytaikaisen rekisteröinnin. Bis nächsten Woche! Ensi viikolla yritän saada varsinaisen rekisteröinnin tehtyä heti ensimmäisellä kerralla!


Ja tässä Babe suoraan tehtaalta. Mä niin tykkään näistä molemmista!

Lauantai-iltana taisteltiin finaalipaikasta, Halbesfinal, jääkiekon maailmanmestaruuskisoissa 2012. Kisakatsomo oli pystyssä ja Suomen lippu oli liehumassa parvekkeella. Ei auttanut. Hävittiin Venäjälle, mutta samana iltana hävisi Saksan Bayern-München Englannin Chelsealle. Mikä on Win-Win'in vastakohta? Saimme myötätuntoa paikallisilta.


Sunnuntaina, kun hävisimme Tsekeille, meillä oli saksalainen vieras, joka tosin asuu Singaporessa ja jonka luokse olemme menossa syksyllä vierailulle. Hän ei paljoa ymmärtänyt jääkiekosta, mutta ei meidän Sport Live1:mmekään sitä noteerannut sen vertaa, että olisi näyttänyt ottelun. Pöytätennis jostain päin maailmaa oli tärkeämpää. Istuimme terassilla, söimme ja joimme hyvin, seurasimme pelin tilannetta Iltalehden sivuilta ja hävisimme maltilla. Odotamme vain säätiedotuksen ukkoskuuroa, jota on luvattu tälle päivälle, mutta mitä ei ole vielä puoli kahdeksaan mennessä illalla kuulunut. Että sellainen ukkospäivä.

torstai 17. toukokuuta 2012

Lypsyllä



3 km päässä kotoamme asustelee navetallinen onnellisia lehmiä. Onnellisia ne ovat sen vuoksi, että niitä ei ole sidottu parsiinsa. Ne tepastelevat isossa "karsinassaan" ja saavat työntää päänsä ruokintapöydälle, mikäli haluavat (melkein kaikki halusi ainakin tänään, kun kävimme maidonhakureissulla). Ja tuuli puhaltelee jokaisesta ilmansuunnasta, riippuen tietenkin siitä, mistä tuulee. Luulen, että kesällä ne saavat laiduntaa viereisillä laitumilla, mutta en tiedä sitä vielä, koska kesä on vasta edessä.


Onnellinen oli myös pieni navettapiika, joka ei ole eläessään ollut missään tekemisissä lehmien kanssa. Ymmärrän hyvin onnen, koska itselläni oli lapsena molemmissa mummoloissa lehmiä, possuja ja kissoja, joskus myös kanoja. Vietin maalla aina toista kuukautta joka kesä. Monet lehmät on poijitettu ja siat porsitettu, ja tulokkaita on autettu ja opetettu syömään ja juomaan. Heinätöiltäkään en ole säästynyt, mutta lapsena sekin oli vain hauskaa riippumatta siitä, oliko polkemassa kuormaa vai haravahommissa.


Navetan vieressä on pieni maidontankkausasema, Milchtankstelle. Kuljetuskustannukset ja kuljetuksen aiheuttamat haitat ympäristölle tuskin voisivat olla enää pienemmät. Asemalta saa tuoretta, pastöroimatonta maitoa 24 h vuorokaudessa. Mikäli ei ole astiaa tai astia on jäänyt kotiin, saa asemalta ostaa myös litran lasipulloja 40 centin hintaan. Maitoa heruu litra 70 centillä. Ja kaikki on automaattista. Käyt tankilla vaikka keskellä yötä, mikäli jano silloin yllättää.


Ja se maito sitten! Nykyään on paljon puhuttu pastöroinnin haittavaikutuksista maidolle. Kuinka se tappaa kaiken luonnollisen hyvän, mitä maidossa on. Tekee sen sellaiseksi, ettei ihmiselle enää jää paljoa käteen. Nythän sitten testataan! Itselläni on ollut vaikeahko laktoosi-intoleranssi aivan pienestä lapsesta saakka. Jo silloin, jolloin koko käsite ei ollut edes tuttu suomalaisille. Kyllä sain koulussa selitellä, miksi juon muuta kuin muut lapset. Muistan vieläkin sukulaislääkärimme kirjoittaman "Lääkärintodistuksen koulukavereita varten". Kyllä minua pänni tuo "..koulukavereita varten". Tuntui, kuin koko todistuksesta olisi mennyt painoarvo... Terveisiä vaan Leenalle! Tässä maidossa on siis tallella kaikki, mitä maidossa kuuluukin olla: 3 prosenttia rasvaa ja laktoosia. Uskon kyllä sellaiseen teoriaan, jonka olen lukenut jo useammasta tutkimuksesta ja artikkelista, että mitä luonnollisemmassa muodossa ruoka on, sitä helpommin se pilkkoutuu ja kulkeutuu läpi ruoansulatuksen ja sitä paremmin kaikki terveelliset ainesosat imeytyvät ihmisen hyväksikäytettäväksi.

Ensimmäisen litran jälkeen voin sanoa, että jonkinlaisia laktoosi-intoleranssin oireita kyllä oli sananmukaisesti ilmassa, mutta toivon, että elimistö alkaa toimimaan luonnollisesti luonnollisen haasteen kohdatessaan. Ellei, niin tämä kokeilu on epäonnistunut, ja joudumme palaamaan marketin maitohyllylle

torstai 10. toukokuuta 2012

Lounas 28 asteen lämmössä

Täksi ja huomiseksi päiväksi on luvattu 28 asteen hellettä, mutta myös ukkoskuuroja. Tämän päivän ukkosia ei onneksi ole vielä näkynyt. Seuraavat kaksi päivää (la-su) onkin täyttä auringonpaistetta, mutta lämpö romahtaa 17:ään. Täytyy sitten nauttia hetkestä.

Edellisessä kirjoituksessani pohdiskelin sitä, kuinka haastavaa on laittaa sellaista ruokaa, että kasvetaan isoiksi ja pysytään terveinä. Muutaman saamani kommentin myötä (kiitos Paula, Hanna ja Minna) sain taas uutta potkua keittiööni. Innostava teema on kasvikset. Kypsennetyt kasvikset. Meidän Matille ei oikein putoa keitetyt kaalit ja juurekset, uunijuurekset jotenkin, mutta meillä syödään ratatouillea.


Aamulenkin ja suihkun jälkeen pakotin itseni kauppaan. Kaupassakäynti kuuluu myös miellyttävien kotitöiden listalla sinne loppupäähän. Kärry pullisteli vihanneksia ja kasviksia. Jopa sellaisia, joita en ole koskaan ennen ostanut, enkä oikein edes tiedä mihin niitä käyttäisi, Kohlrabi. Ajattelin googlettaa... No niin, kyssäkaalihan se - korissa oli valko- ja punakaalikin sekä parsa- ja kukkakaali. Retiisejä ostin myös ihan ulkonäön vuoksi. Enää täytyy tosiaan keksiä, mitä näistä kaikista tekisi.

Tämän päivän ateria oli kyllä onnistunut. Ja minun ratatouilleeni kuuluvat varsiselleri ja korianteri. Sanokoot alkuperäiset mitä haluavat. Tärkeintä vielä, että lapsetkin tykkäävät!



tiistai 8. toukokuuta 2012

Ruokaympyrä

Kun lapset eivät saa koulussa minkäänlaista ruokaa, on elintärkeää, että he saavat kotona sitten kaiken tarvitsemansa. Ja kun lapset ovat vielä kasvuikäisiä. Eikä minulla ole minkäänlaista ravitsemusterapeuttista koulutusta. Ei sinne päinkään.

Mikä vastuu! Saavatko lapset varmasti kaikkia vitamiineja, kivennäis- ja hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, hyviä ja huonoja rasvoja ja kaikkia niitä, mitä minä en osaa tässä edes luetella? Kun kaikki tutut ja turvalliseksi havaitut elintarvikkeet on yht'äkkiä vedetty pois markkinoilta, ja tilalle on tullut supermarketillinen uusia tuotteita, joiden koostumuksesta et ole ihan varma, niin välillä käy epävarmuus päälle lailla pommikoneen laivueen... Kaupassa käynti on silittämisen jälkeen seuraavana ei niin miellyttävien kotitöiden listallani.

Tilannetta ei helpota se, että arkiruoan vääntämiseen turtuu. Joskus pää on aivan tyhjä ideoista. Silloin täytyy varata yksi aamupäivä pelkkään suunnitteluun. Kun suunnitelmat ovat selvät ja jääkaappi pullistelee liitoksistaan, on hyvä jatkaa. Sama pätee vierasruokiin. Hyvin suunniteltu on jo melkein tehty.

Olen ratkaissut (omasta mielestäni) kaikki ongelmat sillä, että kerran-kaksi viikossa, syömme pääruoaksi salaattia. Tonnikala-, juusto- tai kanasalaattia, muun muassa. Jos ei joka ruoalla saakaan kaikkea mahdollista, niin pari kertaa viikossa tulee vitamiinipommi. Evääksi kouluun yritän myös valita sellaisen paketin, joka olisi hyvää ja terveellistä: Actimel, mansikoita, omenaa, leipä, hapankorppua, joskus joku ylläri (joita kaikilla muilla tuntuu olevan joka päivä...). Tässä salaattisysteemissä hyvää on se, että lapset oppivat syömään kaikkea ei-niin-lapsille-tyypillistä: oliiveja, aurinkokuivattuja tomaatteja, fetaa, säilöttyjä valkosipulinkynsiä, kapriksia, kapriksenomenia (kuten niitä täälläpäin kutsutaan), sipulia, artisokkia ja sieniä.

Nyt, kun maito on noussut kuumaksi perunaksi, olen ajatellut käydä kanisterin kanssa 3 kilometrin päässä sijaitsevalla maatilalla, jonka pihassa on Milchtankstelle. En tiedä vielä tarkkaan, kuinka se toimii, mutta varmaan raha työnnetään sisään ja maitoa alkaa herua. Josko meillä olisi mahdollisuus saada superfoodia eli pastöroimatonta maitoa. Todennäköisesti. Ja tulee samalla testattua, noinko laktoosi-intolerantikot voivat juoda käsittelemätöntä maitoa oireilematta. Siitä tullee sitten postaus aikanaan.


Arkikattaus ;)

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Nyt lähtee läskit!

Kun 5.1. mursin laskettelurinteessä oikean olkavarteni yläpään, alkoi alamäki kaiken kuntoilun suhteen. Siihen saakka sentään kävimme joka viikonloppu kiipeämässä. Varovasti sohvalla istuminen jäi päälle.

26.2. saapui pelastus nimeltä Elli. Koiran kanssa oli pakko lähteä liikkeelle. Onneksi koira oli pentu, niin ei tarvinut repiä itseään.

28.4. alkoi rantakausi. Ostin perheellemme kausilipun ainoalle rannalle, joka täältä löytyy 30 km säteeltä. Meiltä järvi näkyy ikkunasta. Meidän ikkunasta näkyy tosin 80 km:n päähän selkeällä säällä. Kolmeen ilmansuuntaan. Järvi on parin-kolmen kilometrin päässä riippuen siitä lasketaanko linnun- vai maantietä. Ja tämäkin järvi on sorakuoppa, joka on muodostunut pohjavedestä, joka nousi, kun maata kaivettiin 1966-1970 moottoritien pohjaksi välille Darmstadt - Heidelberg. Sorakuopaksi tällä kyllä on sekä kokoa että syvyyttä. Parhaasta kohtaa järvi on 30 metriä syvä, ja sen syvänteissä elää yli kaksimetrisiä monneja. Koska meitä on hellinyt viikon verran helle, olemme käyneet rannallakin jo muutamaan otteeseen. Paras lukema on ollut 29 astetta lämmintä! Rannalla mieheni puhui suurista, valkoisista valaista. Tiedän, haluan uskoa ja luotan siihen, että hän tarkoitti vain itseään, mutta kuinka se kolahti minuunkin niin kovaa. Neljä isoa, ruskeaa mustelmaa pehmeissä, maidonvalkoisissa reisissä eivät auttaneet asiaa.

Itseinhon kasvettua riittäväksi, päätin tänään, että nyt laitetaan emäntä kuntoon. Tavoitteeni on itselleni armollinen: olla tyytyväinen peilikuvaani. Tämä jättää onneksi vähän pelivaraa, ettei tarvitse itseään hengiltä kiusata. Pystyn myös hyvin huijaamaan itseäni siten, että kuvittelen hoikan entisen minäni väljän, kauniisti laskeutuvan mekon alle. Olen hankkinut sellaisia viime aikoina. Sama pätee muuten kasvoihin. Muistan itseni aina sen näköisenä kuin mitä olin reilut kolmekymppisenä. Saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että en enää nykyään ole tyytyväinen itsestäni otettuihin kasvokuviin. Ja sen vuoksi niitä ei täälläkään usein näy :(

Koska minun on tällä hetkellä (nuorempana tämäkin oli helpompaa) todella vaikeaa kieltäytyä hyvästä ruoasta ja juomasta, on sitten vain liikuttava enemmän. Molempi olisi tietenkin parempi. Nyt sitten vaan juoksutetaan Elliä aamuin illoin. Moni koira olisi ikionnellinen, mutta tasan eivät aina käy... Elli ei ole mikään urheilumalli. Toivon tosin, että lihakset ne on silläkin ja että sieltä ne löytyvät, kun treenataan. Kuukauden päästä pitäisi patikoida viikko Pohjois-Italian vuoristoalueella. Eikähän me juostakaan ihan missä tahansa pururadalla, vaan jyrkkää rinnettä ensin puoli tuntia ylös Geiersbergin huipulle, ja sitten loivaa polkua alas. Tai juostaan ainakin alas. Siinä ylösnousussa on syke kohdillaan pelkällä kävelyvauhdillakin. Ja mikäli reitti alkaa pitkästyttämään, riittää näitä polkuja ja metsäteitä.

Monet kerrat intoni tappaneena lupasin itselleni, että juoksen lenkeilläni vain sen verran, mikä tuntuu hyvältä. Kävely on aina sopinut vartalolleni paremmin. Toinen kikka vuosien varrelta on se, että pesen hampaani jo illalla kuudelta. Sen toimivuuden varaan en laske, mutta yritän silti.


Sääkivi juoksureitiltämme. "Jos kivi tärisee, on maanjäristys."