maanantai 25. kesäkuuta 2012

Kirkko keskellä kylää


Helmi aloitti joitakin viikkoja sitten kuorolaulun. Tämä oli jo toinen yritys. Ensimmäinen kuoro ei tyydyttänyt Helmin tarpeita laulajana :D Helmin mielestä siellä oli kuin muskarissa. Tämä uusi on vastannut odotuksia paremmin. Kuorolla oli sunnuntaina ensiesiintyminen paikallisessa kirkossa, alueen piispalle. Kuoro on kaupunginosamme evankeelisen kirkon lapsikuoro. Täytyihän sitä mennä kuuntelemaan.

Kaupunginosaamme kuuluu vajaa 5000 asukasta. Meillä on aivan oikea pieni kirkko keskellä kaikkea. Noin puolet asukkaista on katolisia, ja heilläkin on aluella oma kirkkotilansa.

Kirkkoväki koostui selkeästi vanhemmasta väestönosasta poislukien kuorolaisten vanhemmat. Kirkko oli myös aika täynnä, mutta se johtui varmaankin piispan vierailusta.

Jumalanpalveluksen aluksi arvovieraat saapuivat kulkueena sisään. Kaikki nousivat seisomaan. Joku herroista toivotti kutsuvieraat tervetulleiksi ja kertoi samalla, että meitä ilahdutti läsnäolollaan joitakin muitakin nimeltä mainittuja henkilöitä. Heille taputettiin, kaikille erikseen.

Lapset lauloivat kauniisti, mutta mikään ei näköjään riitä. Paikalla myös vieraileva kuoro, joka sai eetteriaikaa jopa enemmän. Ja nämä kuorolaiset olivat samaa ikäluokkaa kuulijakunnan kanssa. Jumalanpalveluksissa taputtaminen tuntui suomalaisesta entisestä seurakuntanuoresta omituiselta. Onneksi en asu Amerikassa. Pappi puhui, piispa puhui, yksi arvovieraista puhui, kirkon suntio käytti puheenvuoron, esilukijoita oli useita, piispa puhui taas ja hauskutti kirkkokansaa puhumalla jotain meneillään olevista jalkapallon EM-kisoista ja vastustajistamme niin, että yleisö nauroi ääneen. Paikalla olevia lehdistön edustajia kiiteltiin läsnäolostansa puhujakorokkeelta käsin. Herrat eivät olleet pysyä penkissään kiemurrellessaan tyytyväisinä saamastaan huomiosta. Ja aina välissä taputeltiin.

Ehtoollista ei jaettu, kolehdin sai jättää ulko-ovella poistuessaan ennen papin ja piispan kättelyä. Se rauhoitti minua, joka olin lähtenyt liikkeelle kahta kättä heilutellen. Edellisestä kirkkoreissustani taitaa olla liian pitkä aika, kun en kolehtirahaakaan muistanut varata mukaani. Vaikka kirkon nimi on evankeelinen kirkko eikä mitään mainintaa Lutherista, olivat uskontunnustus ja Herran siunaus sanasta sanaan kuin meilläkin luterilaisessa kirkossa. Samoin tietenkin Isä meidän -rukous, mutta sehän tuleekin suoraan Raamatusta. Luin siis rukoukset ja tunnustukset hiljaa ääneen yhdessä muiden mukana, mutta vaan omalla kielelläni. Jopa hengitystauot olivat samoissa paikoissa, joten pysyin täydellisesti rytmissä.

Lapset saivat pienet karkkipussit jumalanpalveluksen jälkeen. Karkkia täällä tulee aina, kun lapset tekevät jotain hyvin ja oikein.


Sunnuntai-illan auringonlasku näytti tällä kertaa tältä.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Vapaaehtoinen yksinäisyys


Olen ollut kotiäitinä elämässäni useaan kertaan. Kun isot lapset syntyivät, olin yhtäjaksoisesti kotona 7,5 vuotta. Kun pienet syntyivät, olin kotona vähän reilut neljä vuotta. Nyt muuttomme yhteydessä olen ollut kotona vuoden. Voisin ja todennäköisesti olenkin kotona vielä ainakin toisen vuoden. Elämänrytmi täällä tukee pienten lasten äitien kotonaoloa tai ainakin hyvin lyhyitä työpäiviä. Myös verottaja tukee kotiäitiyttä ja -isyyttä perheverotuksen myötä.
Kun moni äiti kaipasi ja kaipaa työelämään, minä ihmettelen, minkä ihmeen vuoksi. Minä olen aina viihtynyt kotona hyvin. Olen hyvin keksinyt itselleni ja lapsille askareita, joilla itseämme viihdyttää. Olen toisaalta kyllä myös hyvin tilanteeseen sopeutuvainen. Kun pienien lasten jälkeen palasin työhöni, muistan sen tyytyväisyydentunteen. En silloin olisi vaihtanut takaisin kotiäitiyteen. Enkä halunnut edes sanoa ääneen, kuinka paljon nautinkaan työelämästä, kun olin niin paljon aikanani hehkuttanut kotiäitiyttä. Nyt, kun olen taas kotona, en haluaisi millään töihin. Onko tämä merkki sopeutuvuudesta vai muutosvastarinnasta vai molemmista?
Nuorena äitinä rakensin tehokkaasti verkostoja ympärilleni. Asuimme sen verran kaukana mummoloista, että arkipäivän elämään ei siltä suunnalta ollut apuja. Tutustuin perhekerhojen, puistojen, avoimien päiväkotien, harrastusten ja perheleirien kautta. Pidin myös yhteyttä lapsuudenystäviini, opiskelukavereihini ja sukulaisiin. Tuota kaikkea tarvitsi silloin, kun lapset olivat pieniä eikä ollut muuta elämää. Minulla ainakaan ei ollut. En harrastanut mitään ellei ompelua lasketa.

Olli, Essi ja Anni
Nyt pienet lapsetkin ovat jo minun mittapuullani mitattuna ”isoja”. Heidän kanssaan voi tehdä jo useimpia asioita, mitä nyt mieleen tuleekaan. Heidän kanssaan voi jo keskustella hyvinkin monenlaisista asioista. Ja minä olen aina puhunut paljon. Olen halunnut perustella lapsilleni ajatukseni ja päätökseni. Mielestäni huonoin vastaus, minkä lapselle voi antaa kysymykseen, Miksi?, on Siksi! Uskon ja toivon, että lapseni olisivat saaneet edes jotain hyvää elämäänsä siitä, että äiti on jaksanut selittää selittämästä päästyään vastauksia kysymykseen, Miksi?
Nythän tuleekin paljon mieleeni… Muistan, kun isot lapset olivat pieniä, arviolta 4-8 -vuotiaita, ja he tulivat hengästyneenä sisälle ja kysyivät mikä on kontrolli. Vastaukseni ei ollut kuulijoiden mieleen. Sitten he kysyivät mikä on kondolli. Kun en tiennyt itsekään, ymmärsin, että kyse taitaa olla nyt jostain aivan muusta. Kysyin tarkoittavatko he kondomia. Ilmeet kirkastuivat, koska sehän se olikin. Istuttiin sitten alas ja puhuttiin pitkään kondomista. Vauvojen tekeminen olikin periaatteiltaan selvää jo jopa pienelle Annille, mutta että tehdään sitä samaa, mutta ilman niitä vauvoja… Katsottiin jopa, minkälainen se kondomi oikein on. Ei tarvinnut lasten sitten olla hämillään, kun pojat pihalla tirskuivat aiheesta. Astetta vaikeammaksi kävi omien periaatteideni noudattaminen, kun pari viikkoa tästä tapahtumasta tuli televisiomainos, jossa naisen käsilaukusta putosi mansikanmakuinen kondomi. Joku äyräpää noista kolmesta muisti heti yhteyden ja ihmetteli suureen ääneen, miksi kondomin täytyy maistua mansikalta. Sitä sitten selittämään.
Toinen mieleenpainunut tilanne oli, kun Helmi kysyi minulta ihan tässä lähiaikoina, mikä mustikassa on terveellistä. Puhuttiin sitten pitkään mustikan terveysvaikutuksista. Keskustelun loppumetreillä Matti tuli paikalle ja ymmärsi aiheen. Kiinnostuksen herättyä, Matti sitten halusi tietää, mikä mustikassa on terveellistä. Silloin poika kyllä sai tiivistelmän edellisestä luennosta. Sen verran minulla jo pitäisi olla kokemusta äitinä olosta, että olisin luullut ymmärtäneeni kutsua pojan paikalle ennen esitelmää, mutta joskus vanhakin erehtyy.
Olen aina saanut itsekin paljon lasten kanssa olemisesta. Ajattelen hyvin voimakkaasti, että tämä, mitä teen nyt, tulee takaisin joskus tulevaisuudessa. Lasten elämässä. En sitten tiedä, kuinka onnistun tai olen onnistunut, mutta parhaani olen yrittänyt. Saan tästä niin paljon, että en mitään muuta juuri kaipaakaan.
Aamupäivällä minulla on aikaa itselleni. Voin liikkua juuri niin paljon kuin jaksan tai huvittaa. Patikoin yleensä joka aamu reilun tunnin koiran kanssa metsässä. Ja minun metsäni on pieni vuori. Ja näköalat ovat sen mukaiset. Joskus joku äiti tai koirapiireistä tullut tuttava on ehdottanut yhteistä aamulenkkiä. Kerran suostuinkin. Joskus minua on kutsuttu aamukahveille. Kerran kävinkin, kun oli kyse peräti syntymäpäiväbrunssista. Täällä syntymäpäivät ovat tapahtuma. Kahtena aamuna viikossa leikimme aamulla hetken yhden toisen koiran kanssa, kun lasten koulut alkavat samaan aikaan aina noina päivinä. Yhtään enempää en edes halua. Mietin, olisiko tilanne toinen, mikäli minun ei tarvitsisi kommunikoida saksaksi (joka kuitenkin usein vääntyy englantiin, mikäli vastapuoli suinkin ymmärtää). Ja olisihan se varmaankin niin. Tilanteen ollessa näin jarruttelen mieluummin, jos huomaan, että risteävää polkua lähestyy puolituttuja. Kuinka paljon mieluummin kuuntelen vain omia ajatuksiani. Luulisi, että niihin jo kyllästyisi, mutta enpä ole vielä.
Kun tajusin, että minähän lymyilen pää pensaassa, aloin miettiä pitäisikö ihmisellä sittenkin olla vähän enemmän sosiaalista elämää. Enkä kuitenkaan koe olevani yksinäinen. Tapaan joka päivä lasteni luokkakavereiden vanhempia koulumatkalla. Täällä lapsia saatellaan kouluun. Ja niitä haetaan koulusta. Tapaan vanhempia lasten harrastusten yhteydessä. Joistakin on tullut oikeinkin hyviä tuttavia minulle. Olen tutustunut koiran kautta yhtä moneen uuteen ihmiseen kuin mitä tunsin täällä ennen koiraa! Mutta onko minulla ystäviä täällä? Eipä ole, enkä ole ollut kovin hanakka tutustumaankaan. Kun ei ole ollut tarve. Mutta mitä sitten, kun tulee tarve? Ja se voi tulla äkkiäkin.
Olen miettinyt, että kun kaikki on hyvin, pärjää ihan omillaankin. Pärjää sillä, että on lapset ja on mies, joka tulee aina viikonlopuiksi kotiin. Mutta mitä sitten, jos jotain tapahtuisi? Kenelle itken, jos parisuhteessa tapahtuisi jotain, jonka haluaa jakaa? Mitä sitten jos parisuhdetta ei yht’äkkiä olekaan? Jos toiselle tapahtuu jotain? Paljon on laskettu parisuhteen varaan. Mikäli jokin ravistelisi parisuhdettani, olisin totaalisen yksin. Eikä sellaisia asioita käsiteltäisi kenenkään kanssa meilejä kirjoittelemalla, ei chattaamalla eikä ulkomaanpuheluissa. Ei sellaisia asioita haluaisi käydä läpi vieraalla kielellä. Silloin olisi raskasta pelkästään puhua. Täytyy vain toivoa, että elämä kohtelisi hyvin. Ainakin nyt, kun ympärillä ei ole juuri minkäänlaista turvaverkkoa, johon pudota.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Tapahtui tänään

Eilen lämpötila kapusi lähelle 30 astetta. Tälle päivälle oli luvattu 26, ja sen tunsi jo aamulla. Viiden seuraavan päivän ennusteissa päivän korkeimmat lämpötilat vaihtelevat 23 ja 29 asteiden välillä. Saksalainen koirankävelyttäjä totesi suomalaiselle, "Ob es kommt ein Sommer...", ja mahtoi viitata puolipilviseen taivaaseen. Suomalainen ei ollut varma ymmärsikö hän oikein ja pyysi toistamaan.

Samalla lenkillä näin polulla rehellisen haperon. Kuulin vast'ikään, että tähän aikaan sieniä alkaa nousta. Siat varsinkin ovat hulluina tatteihin, Steinpilze. Eri asia sitten on kumpi löytää sienet ensiksi. Siat sentään etsiskelevät niitä päivät läpensä. Viime syksynä tein muutaman täsmäiskun metsään ja ajattelin, että täältä ei sieniä löydä. Taisi vaan olla niin, että olin aivan väärään aikaan asialla. Sieniaika alkaa nyt! Ja kirsikat. Niiden aika on alkanut pari viikkoa sitten. Kesäkuun ensimmäisellä viikolla alettiin täällä poimia kirsikoita.

Koiralla alkoi kiima. Se on nyt sitten kuuma, heiß. Ja naapurin Rudi käyttäytyy sitten kuin hullu, verrückt. Nämä ovat yleisesti käytetyt termit. Mikäli olen omat läksyni oikein lukenut, niin nyt täytyy Elli pitää hihnassa seuraavat 8 päivää. Rudia seuraamalla tosin varmasti selviää, koska vaara on ohi.

Vaihdoin tänään 30+ Derma Genesis -kasvovoiteeni 40+ Revitalift -sarjaan. Jo nimi kuulostaa pahalta. Päätin kuitenkin, että käytän sitä vain öisin. Ovea ei ole näin ollen vielä lopullisesti suljettu.

Weinheimin kaupunki järjestää yhdessä liikuntaseurojen kanssa lapsille kesätekemistä lomaviikkojen ajaksi. Jokaiselle päivälle on oma tapahtumansa, ja jokainen lapsi saa valita maksimissaan neljä aktiviteettia. Lapset on nyt ilmoitettu lasten joogaan, pöytätennisiltapäivään, lasten ensiapukurssille ja kaksipäiväiselle tanssikurssille. Paljon muutakin hauskaa ja mielenkiintoista olisi ollut tarjolla. Enää täytyy toivoa, että emme joudu jonotuslistalle, vaan mahdumme osallistumaan valitsemiimme tapahtumiin.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Vuosipäivä

Vuosi sitten tänä päivänä ajoimme Helsinki-Travemünde -rahtilaivaan. Meillä oli vain menolippu. Isillä oli menopaluu, koska isi oli muuttanut Saksaan jo 10 kuukautta aikaisemmin. Hän tuli hakemaan meidät kotiin.

Rekka oli lähtenyt kotipihasta jo edellisenä päivänä, perjantaina. Lautta lähti lauantaina iltapäivällä. Perjantaina siivoilimme tyhjää kotiamme niin paljon kuin muuton jälkeen enää jaksoimme. Autoni kävimme myymässä parhaan tarjouksen jättäneeseen liikkeeseen. Illaksi ja yöksi menimme syömään, juomaan ja saunomaan tuttavillemme. Kiitos Niina ja Tapio! Viimeinen yö Suomessa oli ihana.


Lauantaiaamuna palasimme vielä kerran tyhjään kotiimme, sitä siivoamaan. Isäni ja äitini olivat siellä jo. Kiitos myös heille! Hyvästit jätimme entisen kotimme pihassa, kyynelehtien. Uudella omistajalla oli jo oma avaimensa. Loput kappaleet jätettiin keittiön tasolle. Muistan tuon hetken kuin eilisen. Ja ne tunteet.

Isot lapset eivät halunneet enää käydä talossa. Heidät oli muutettu jo edellisellä viikolla omaan asuntoonsa. Ehkä tyhjä lapsuudenkoti olisi ollut liian musertava kokemus. Ymmärsin, enkä kuitenkaan ymmärtänyt. Toivoin heidän vielä tulevan käymään.


Pienet ja minä pääsimme ajamaan satamaan yhdessä koko omaisuutemme kanssa. Kuskimme Markku ja apupoika Vili lähtivät kanssamme kohti Etelä-Saksaa. Oli suloista matkata samalla laivalla "kotimme" kanssa.


27 tuntia rahtilaivassa oli myös oma elämyksensä. Tapahtumia on vähän, verkkoa ei ole, ruokaa on paljon, ja se on hyvää. Sai vain pysähtyä. Sai vain katsoa ikkunasta ulappaa merta ja itkeä. Monta kertaa. Itkeä isoja lapsia, itkeä vanhaa kotia, itkeä koko elämää. Ja käydä saunassa ja porekylvyssä ja syömässä. Ja lukea kirjaa ja laivan esitteitä Saksan viinialueista ja käydä syömässä. Meillä oli matkaan sisällytettynä laivan kaikki kattaukset. Se tarkoittaa seisovia pöytiä aamupalalla, lounaaksi ja päivälliseksi. Eikä mitään muuta kyllä tarvittukaan. Joskus voihkaisi epäuskoisena, että joko taas. Lapsille oli oma leikkihuoneensa ja peliluolansa. Joten kaikki olivat tyytyväisiä.


Tänä kesänä tehdään kesälomamatka Suomeen aivan samalla tavalla. Saadaan näin autokin kulkemaan kätevästi mukana, ja pysähdyttyä taas hetkeksi koko perhe yhteen. Ilman Internettiä, ilman sähköposteja ja ilman puhelinta. Odotan jo todella. Kesäloma täällä alkaa vasta 26.7. Laiva lähtee aamulla 27.7. klo 03.00. Ja tällä kertaa meitä on yksi perheenjäsen lisää. Elli.

Olimme Travemündessa sunnuntai-iltana. Rekat eivät täällä ajele viikonloppuisin. Kaikkien oli yövyttävä Pohjois-Saksassa. Me jäimme Hampuriin. Pojat ajelivat vähän pidemmälle, kun siihen on olemassa joku porsaanreikä tai sitten ajoaika alkaa jo sunnuntai-iltana johonkin aikaan. Sovimme kuitenkin, että näemme perillä sitten tiistaiaamuna klo 7.30. Vai oliko se vieläkin aiemmin. Ei väliä, koska asunto huusi tyhjyyttään.

Joku viikko ennen muuttoa selvisi, että Mikon täytyi olla Madridissa maanantaina. Hän heräsi ennen kaikkia meitä muita ja hiippaili taksiin ja suuntasi Hampurin lentokentälle. Minä ja pienet jäimme nukkumaan kolmistamme keskelle uutta maata. Keskelle suurta kaupunkia nimeltä Hampuri. En ollut koskaan käynyt Hampurissa ennen tätä. En ollut myöskään koskaan ajanut Saksassa. Enkä ollut ajanut uudella autollammekaan kuin 3 kilometriä. Sen verran, että tiesin nyt mistä tuulilasin pyyhkijät menevät päälle. Ja navigaattori. Ja se näytti aika monta sataa kilometriä. Yli 500 kilometriä saksalaisia moottoriteitä. Alla tehokas Mersu ja kyydissä kaksi pientä lasta. Ja satoi ja paistoi ja oli tietöitä ja rekkoja ja mentiin kovaa ja kaikkee. Illalla oltiin kuitenkin kotipihassa.

Sää oli ollut sateinen koko viikon. Mikko oli ollut reissussa ja koti oli ollut tyhjillään. No - muutenkin irtaimistoa oli vain kolme Ikean patjaa lattialla, pääsiäisenä matkalaukuissa tuodut petauspatjat, täkit, tyynyt ja lakanat, lainassa olevat puutarhapöytä ja kaksi tuolia, rullanaulakko. Kun kuitenkin oli kesä, oli lämmitys pois päältä ja asunto kolea, kostea ja kaikui tyhjyyttään. Itketti taas.


Aamulla pojat olivat kuitenkin pihassa sovitusti. Talo alkoi täyttyä elämää. Ikiomaa elämää. Aivan kuten ennenkin. Alettiin rakentamaan omaa pesää turvallisista aineksista.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Paluu S-kokoon

Juuri, kun täällä lämpeni ja täytyi kaivaa hellevaatteet vaatepinojen päällimmäisiksi, tein periaatepäätöksen, että armahdan itseäni ja hyväksyn sen, etten enää tule mahtumaan vanhoihin vaatteisiini, jotka ovat kokoa 32 ja 34. Sinnikkäästi olenkin jaksanut raahata mukanani noita, varsinkin 32-koon vaatteita.

Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki yritys ja ponnistelut paremman kunnon ja kiinteämmän vartalon saavuttamiseksi, olisi nyt unohdettu. Ei niin kuin tyttäreni Essi säikähti ja yritti tsempata minua: "ei saa luovuttaa! :D" Vaan, niinkuin ystävättäreni Hanna kiteytti: "Naisen vartalo muuttuu ikävaiheiden myötä. Aikuisen naisen ei oikeesti kuulukaan olla teinivuosiensa mitoissa."

Juurikin näin. Voin olla kiinteä ja hyväkuntoinen, 36-koon keski-ikäinen nainen. Kaiken ei vain tarvitsekaan pysyä aina samanlaisena.

Tämän hyväksyneenä menimme eilen ostamaan vihdoin minullekin moottoripyöräasua. Pienten kanssa Mikko onkin jo harjoitellut, mutta nyt oli aika kokeilla tarakalle vähän suurempaa painolastia. Pienille on ostettu yksi ajoasu yhteiseksi, koska kyydissä voi kerrallaan olla vain yksi.

Liikkeen omistaja palveli meitä. Hänen asiantuntemustaan oli paha käydä arvostelemaan. Yritin siitä huolimatta, mutta onneksi meillä ei ollut selkeästi yhtä yhteistä kieltä. Kaikkia kolmea kuultiin puhuttavan: saksa, englanti, suomi. Suomea silloin, kun en halunnutkaan hänen ymmärtävän.

Aloimme siis hänen tahdostaan XS-koon vaatteista. Takkihan ei mennyt edes kiinni, rintojen kohdalta tietenkään :D S-koko puristi vielä lanteilta. M-oli taas hyvä lanteilta, mutta väljä rintojen kohdalta! Täytyi valita toinen valmistaja. Ei siis tullut kysymykseen se, että valittaisiin samanlainen takki kuin miehelläni on eikä se, että katsotaan vähän hintalapunkin tietoja. Täytyi valita se, jossa menee vetoketju kiinni alhaalta ylös asti ja suojat ovat oikeilla kohdillaan.


Tietenkin kovikkeet painoivat kaikista niistä kohdista, joissa niitä oli: hartiat, kyynärpäät, selkä, polvet. Tottumattoman käy kuulemma aina samoin. Myyjään luottaen ostimme vaatteet sitten kokoa S. Luottaen myös siihen, että ne venyvät käytössä. Lihoa ei myöskään sovi yhtään.

Kypäränkin suostuin ostamaan kokoa XS/54, vaikka jo ylioppilaslakkini oli kokoa 57. Mitä oikein ajattelin! Ensimmäisellä ajoreissullamme jouduttiinkin sitten vaihtamaan kypäriä mieheni kanssa. Mitkäs aivon osat ne ovatkaan tuossa otsaluun alla? Sieltä nimittäin puristi ja kovaa. Ja vaikka kypärä sitten lentäisi tuulessa päästäni, niin käyn vaihtamassa sen numeroa isompaan.


Kypäräepisodia lukuunottamatta ensimmäinen ajelureissumme oli mukava. Alussa jännitti varmasti sekä kuskia että kyytiläistä, mutta molemmat rentoutuivat matkan edetessä. Kyllä tästä vielä mukava harrastus tulee, kunhan emännällä ei kiristä ohimoita!

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Loman jälkeen

Olen omaksi onnekseni ihminen, joka siivoaa kodin aina ennen lomalle lähtöä. Koskaanhan ei tiedä mitä tapahtuu. Kuka asuntoon seuraavaksi menee... Tähän saakka kuitenkin on itse saanut aina tulla siistiin kotiin. Kuitenkin, lähes aina, jääkaappi on aivan tyhjä. Tälläkin kertaa oli. Viimeisen viikon aikana ennen lomaa en käynyt kertaakaan kaupassa (huom. isi oli koko viikon reissussa). Syötiin jääkaappia tyhjäksi hyvällä menestyksellä.

Ensimmäinen homma loman jälkeen on aina kaupassa käynti. Eikä se ole mikään helppo nakki. Varsinkin, kun jääkaappi on aivan tyhjä.


Loman jälkeen yrittää myös usein jäljitellä maistelemiaan ruokia. Välillä siinä onnistuu, välillä ei. Tällä kertaa olin itse tyytyväinen, lapset eivät.


Loman jälkeen pestään aina pyykkiä. Monta päivää. Nyt on viides koneellinen pyörimässä (harmaa, musta, bees, valkoinen, punainen...). Kuten näette kuivana ei ole vielä yhtään valkoista eikä punaista. Onneksi on kesä ja voi kuivata pyykkiä ulkona.


Loman jälkeen ostetaan myös parveke"kukat" itäiseen suuntaan aukeavalle pääparvekkeellemme. Seuraavaan lomaan on reilusti puolitoista kuukautta, joten ei ole pelkoa, että kasvikset nuupahtavat kuivuuteen. Ruokaostoksilla hankin täydennystä yrttivalikoimaani 1,40 eurolla.


Ostan uudet heti, kun vanhat on syöty. Hinta reilun euron.


Kävin oikein puutarhallakin. Pikkuparvekkeelle, joka on etelän puolella, ostin jotain, joka kestää paahdetta. En tosin tiedä yhtään mikä se on, mutta kukat ovat valkoiset, mikä on tärkeintä.


Ulko-oven edustalle hankin kukan (nimen tiedän, mutta ei nyt tule mieleen) ennen kuin naapuri ennättää jälleen ensin ja hankkii siihen jonkin keltaisen tai oranssin härpäkkeen kuolleiden kevätesikoiden tilalle.


Eikähän puutarhalta voi lähteä ilman uutta viherkasvia. Tilaa riittää!

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Völs am Schlern, Südtirol, Italy

Lasten kahden viikon Pfingster-lomasta on ensimmäinen takana, toinen menossa. Kesäkuun alussa on aina kaksi viikkoa lomaa, ja sitten koulu jatkuu heinäkuun lopulle saakka, jolloin alkaa kesäloma. Heinäkuu on mölöä aikaa käydä koulua, varsinkin, kun on tottunut Suomen lomarytmiin.

Me yritämme hyödyntää mahdollisuuksiemme mukaan nämä lomapätkät aina, kun niitä on. Olimme viime viikolla Pohjois-Italiassa, Etelä-Tirolin alueella patikoimassa. Olimme yli kahdensadan kilometrin päässä Modenan maanjäristysalueelta, joten meihin järistys ei vaikuttanut millään tapaa.

Ellei laskettelulomia lasketa, niin en ole koskaan ollut yhtä aktiivisella lomalla kuin minkä nyt vietimme. Yhtenä päivänä kävimme naapurikaupungissa Bolzanossa ostoksilla ja jäätelöillä ja yksi päivä piti viettää altaalla palautuen. Kaikkina muina päivinä patikoimme vuorilla eri tasoisia ja pituisia reittejä. Ja lasten kanssa. Ja joka ilta uitiin ja saunottiin.

Suurin saavutuksemme oli noin 900 metrin nousu ja noin 18 kilometrin matka yhtenä päivänä. Kahden viimeisen kilometrin aikana alastullessa toivoi jo, että saisi kävellä edes tasaista, pieni ylämäkikin olisi käynyt. Ei uskoisi, kuinka paljon käy reisille tulla kymmenkunta kilometriä jyrkkää alamäkeä. Tietenkin sen jälkeen vielä, että on juuri sitä ennen tampannut kymmenkunta kilometriä ylämäkeen.

Vaikka "huiputtaminen" olikin hienoa, oli reitin varrella niin paljon kaunista katseltavaa: huikeita näköaloja ja maisemia; kauniita, pieniä vuoristopuroja; paljon vihreää ja kukkivia kukkia; luonnon taideteoksia puista, puunjuurista ja vanhoista kannoista sekä ihmisen rakentamia viehättäviä mökkejä, kappeleita ja istumaryhmiä lepopaikoille. Kamerasta löytyy nelisensataa laukaisua, ja on vaikeaa valita ne muutamat, jotka tässä esittelen.

Olemme jo suunnittelemassa seuraavaa reissua vastaavaan miljööseen. Samanlaista patikointiahan löytyy Alppien alueelta. Nyt olimme enemmän Dolomiittien puolella.

Annan nyt kuvien puhua puolestaan...


Vuoren rinteillä on pieniä ravintoloita, Riffugioita, Alpenhütteja. Ne ovat patikkareittien varrella, ja ne ovat ihan täysiä ravintoloita. Useimpiin pääsee maasturilla jyrkkää metsäautotien tapaista pitkin, mutta olen pysähtynyt sellaisessakin, jossa henkilökunta tamppasi polun työpaikalleen noin kerran viikossa ja yöpyi majalla, tavarat ja ruoka-aineet vedettiin moottorikäyttöisellä tavarahissillä vaijeria pitkin. Majoja ylläpitää yleensä joku perhe tai suku, ja majan esitteessä on yleensä esitelty koko perhe perinneasuissaan (ruutumekko ja nahkahousut).


Majoituimme Residence Simonazzissa, jossa oli lomahuoneistoja omilla keittiöillä. Kun tarvitsee eväitä pitkille päiväpatikoille, on ihan kiva, että on oma keittiö. Näköala on kuvattu huoneistomme parvekkeelta. Uima-allasalue oli samaan suuntaan.


Maailman parhaat patikkalapset. Jotenkin ihmeesti tällä lomalla lapsista karisi myös tavanomainen narina, joka aina jossain vaiheessa alkaa vaivata. Yleisin kysymys polun varrella oli, pääseekö tämän jälkeen sitten uimaan. Toinen usein kuultu oli, saako ottaa sitten jäätelön, kun päästään perille.


Yksi suuri tekijä lasten viihtymiseen lieni siinä, kun matkan varteen oli säännöllisin välein asetettu sopivaa viihdykettä. Meidän lapset ainakin ovat niin kaupunkilaisia, että heidän ensikontaktinsa lehmiin on tältä kesältä, kun aloimme hakea maitoa maatilalta. Täällä saimmekin sitten isomman annoksen kertaheitolla. Lehmät nimittäin laidunsivat rinteillä aivan samoissa paikoissa kuin missä patikkareititkin kulkivat. Polut saattoivat kulkea myös hevoshakojen läpi. Lampaat ja vuohet elävät tyypillisesti juuri vuorten rinteillä. Kaikkia pääsimme ihastelemaan. Vuoristoravintolat pitivät yleensä myös omaa eläintarhaansa takapihallaan: kaneja, ankkoja ja kilejä. Tietenkin kissoja ja koiria. Ei käynyt patikoiminen tylsäksi.



Kun hätä oli suurin, oli apukin yleensä lähellä. Polkujen poikki virtasi pieniä ja isompia vuoripuroja, joissa oli raikasta ja puhdasta vettä. Yleensä jäimmekin aina hetkeksi pulaamaan vedellä, missä sellainen vain lirisi. Joimme, huuhdoimme kasvoja ja kädet, lapset saivat hyppiä kiveltä kivelle, Elli sai kahlata ja viilentää itseään ja nautimme niiden kauneudesta ja veden solinasta.


Ja jos ei näkyvillä ollut yhtään eläintä tai kahlattavaa puroa, oli kauneimmille paikoille rakennettu levähdyspaikkoja upean näköalan ääreen.


Pakollinen perhemaisemapotretti. Meillä on vastaava otos Toscanan maisemissa, ja nyt tuntuu, että tällainen on otettava aina, kun jotain uutta tulee vastaan. Kun löytyisi vaan taitava kuvaaja aina paikan päälle. (Kiitos Kimmo!) Olimme reissussa toisen suomalaisperheen kanssa. Joinain päivinä reissasimme porukalla, toisina taas omissa porukoissamme. Ruokahetket toimivat samalla periaatteella: välissä yhdessä, väliin erikseen. Toimi loistavasti!


Kaikkein suurin ponnistuksemme oli noin 18 kilometrin patikointi noin 900 metrin nousulla, Völsegg Spitz 1834 m. Lähtökorkeutemme oli noin 965 m. Huipulla ei tuullut, mutta oli sen hetken hiukan yksinäistä. Ja näköalan vuoksi ei olisi tarvinnut lähteä takaisinpäin.


Kotimatkalla ajoimme vielä yhden yön pysähdyksen verran tuttavaperheemme luona Salzburgissa. Seurustelimme, söimme hyvin, saunoimme ja kävimme aamupalalla keskustassa. Liian pikainen pysähtyminen niin hienossa kaupungissa!