keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Vapaaehtoinen yksinäisyys


Olen ollut kotiäitinä elämässäni useaan kertaan. Kun isot lapset syntyivät, olin yhtäjaksoisesti kotona 7,5 vuotta. Kun pienet syntyivät, olin kotona vähän reilut neljä vuotta. Nyt muuttomme yhteydessä olen ollut kotona vuoden. Voisin ja todennäköisesti olenkin kotona vielä ainakin toisen vuoden. Elämänrytmi täällä tukee pienten lasten äitien kotonaoloa tai ainakin hyvin lyhyitä työpäiviä. Myös verottaja tukee kotiäitiyttä ja -isyyttä perheverotuksen myötä.
Kun moni äiti kaipasi ja kaipaa työelämään, minä ihmettelen, minkä ihmeen vuoksi. Minä olen aina viihtynyt kotona hyvin. Olen hyvin keksinyt itselleni ja lapsille askareita, joilla itseämme viihdyttää. Olen toisaalta kyllä myös hyvin tilanteeseen sopeutuvainen. Kun pienien lasten jälkeen palasin työhöni, muistan sen tyytyväisyydentunteen. En silloin olisi vaihtanut takaisin kotiäitiyteen. Enkä halunnut edes sanoa ääneen, kuinka paljon nautinkaan työelämästä, kun olin niin paljon aikanani hehkuttanut kotiäitiyttä. Nyt, kun olen taas kotona, en haluaisi millään töihin. Onko tämä merkki sopeutuvuudesta vai muutosvastarinnasta vai molemmista?
Nuorena äitinä rakensin tehokkaasti verkostoja ympärilleni. Asuimme sen verran kaukana mummoloista, että arkipäivän elämään ei siltä suunnalta ollut apuja. Tutustuin perhekerhojen, puistojen, avoimien päiväkotien, harrastusten ja perheleirien kautta. Pidin myös yhteyttä lapsuudenystäviini, opiskelukavereihini ja sukulaisiin. Tuota kaikkea tarvitsi silloin, kun lapset olivat pieniä eikä ollut muuta elämää. Minulla ainakaan ei ollut. En harrastanut mitään ellei ompelua lasketa.

Olli, Essi ja Anni
Nyt pienet lapsetkin ovat jo minun mittapuullani mitattuna ”isoja”. Heidän kanssaan voi tehdä jo useimpia asioita, mitä nyt mieleen tuleekaan. Heidän kanssaan voi jo keskustella hyvinkin monenlaisista asioista. Ja minä olen aina puhunut paljon. Olen halunnut perustella lapsilleni ajatukseni ja päätökseni. Mielestäni huonoin vastaus, minkä lapselle voi antaa kysymykseen, Miksi?, on Siksi! Uskon ja toivon, että lapseni olisivat saaneet edes jotain hyvää elämäänsä siitä, että äiti on jaksanut selittää selittämästä päästyään vastauksia kysymykseen, Miksi?
Nythän tuleekin paljon mieleeni… Muistan, kun isot lapset olivat pieniä, arviolta 4-8 -vuotiaita, ja he tulivat hengästyneenä sisälle ja kysyivät mikä on kontrolli. Vastaukseni ei ollut kuulijoiden mieleen. Sitten he kysyivät mikä on kondolli. Kun en tiennyt itsekään, ymmärsin, että kyse taitaa olla nyt jostain aivan muusta. Kysyin tarkoittavatko he kondomia. Ilmeet kirkastuivat, koska sehän se olikin. Istuttiin sitten alas ja puhuttiin pitkään kondomista. Vauvojen tekeminen olikin periaatteiltaan selvää jo jopa pienelle Annille, mutta että tehdään sitä samaa, mutta ilman niitä vauvoja… Katsottiin jopa, minkälainen se kondomi oikein on. Ei tarvinnut lasten sitten olla hämillään, kun pojat pihalla tirskuivat aiheesta. Astetta vaikeammaksi kävi omien periaatteideni noudattaminen, kun pari viikkoa tästä tapahtumasta tuli televisiomainos, jossa naisen käsilaukusta putosi mansikanmakuinen kondomi. Joku äyräpää noista kolmesta muisti heti yhteyden ja ihmetteli suureen ääneen, miksi kondomin täytyy maistua mansikalta. Sitä sitten selittämään.
Toinen mieleenpainunut tilanne oli, kun Helmi kysyi minulta ihan tässä lähiaikoina, mikä mustikassa on terveellistä. Puhuttiin sitten pitkään mustikan terveysvaikutuksista. Keskustelun loppumetreillä Matti tuli paikalle ja ymmärsi aiheen. Kiinnostuksen herättyä, Matti sitten halusi tietää, mikä mustikassa on terveellistä. Silloin poika kyllä sai tiivistelmän edellisestä luennosta. Sen verran minulla jo pitäisi olla kokemusta äitinä olosta, että olisin luullut ymmärtäneeni kutsua pojan paikalle ennen esitelmää, mutta joskus vanhakin erehtyy.
Olen aina saanut itsekin paljon lasten kanssa olemisesta. Ajattelen hyvin voimakkaasti, että tämä, mitä teen nyt, tulee takaisin joskus tulevaisuudessa. Lasten elämässä. En sitten tiedä, kuinka onnistun tai olen onnistunut, mutta parhaani olen yrittänyt. Saan tästä niin paljon, että en mitään muuta juuri kaipaakaan.
Aamupäivällä minulla on aikaa itselleni. Voin liikkua juuri niin paljon kuin jaksan tai huvittaa. Patikoin yleensä joka aamu reilun tunnin koiran kanssa metsässä. Ja minun metsäni on pieni vuori. Ja näköalat ovat sen mukaiset. Joskus joku äiti tai koirapiireistä tullut tuttava on ehdottanut yhteistä aamulenkkiä. Kerran suostuinkin. Joskus minua on kutsuttu aamukahveille. Kerran kävinkin, kun oli kyse peräti syntymäpäiväbrunssista. Täällä syntymäpäivät ovat tapahtuma. Kahtena aamuna viikossa leikimme aamulla hetken yhden toisen koiran kanssa, kun lasten koulut alkavat samaan aikaan aina noina päivinä. Yhtään enempää en edes halua. Mietin, olisiko tilanne toinen, mikäli minun ei tarvitsisi kommunikoida saksaksi (joka kuitenkin usein vääntyy englantiin, mikäli vastapuoli suinkin ymmärtää). Ja olisihan se varmaankin niin. Tilanteen ollessa näin jarruttelen mieluummin, jos huomaan, että risteävää polkua lähestyy puolituttuja. Kuinka paljon mieluummin kuuntelen vain omia ajatuksiani. Luulisi, että niihin jo kyllästyisi, mutta enpä ole vielä.
Kun tajusin, että minähän lymyilen pää pensaassa, aloin miettiä pitäisikö ihmisellä sittenkin olla vähän enemmän sosiaalista elämää. Enkä kuitenkaan koe olevani yksinäinen. Tapaan joka päivä lasteni luokkakavereiden vanhempia koulumatkalla. Täällä lapsia saatellaan kouluun. Ja niitä haetaan koulusta. Tapaan vanhempia lasten harrastusten yhteydessä. Joistakin on tullut oikeinkin hyviä tuttavia minulle. Olen tutustunut koiran kautta yhtä moneen uuteen ihmiseen kuin mitä tunsin täällä ennen koiraa! Mutta onko minulla ystäviä täällä? Eipä ole, enkä ole ollut kovin hanakka tutustumaankaan. Kun ei ole ollut tarve. Mutta mitä sitten, kun tulee tarve? Ja se voi tulla äkkiäkin.
Olen miettinyt, että kun kaikki on hyvin, pärjää ihan omillaankin. Pärjää sillä, että on lapset ja on mies, joka tulee aina viikonlopuiksi kotiin. Mutta mitä sitten, jos jotain tapahtuisi? Kenelle itken, jos parisuhteessa tapahtuisi jotain, jonka haluaa jakaa? Mitä sitten jos parisuhdetta ei yht’äkkiä olekaan? Jos toiselle tapahtuu jotain? Paljon on laskettu parisuhteen varaan. Mikäli jokin ravistelisi parisuhdettani, olisin totaalisen yksin. Eikä sellaisia asioita käsiteltäisi kenenkään kanssa meilejä kirjoittelemalla, ei chattaamalla eikä ulkomaanpuheluissa. Ei sellaisia asioita haluaisi käydä läpi vieraalla kielellä. Silloin olisi raskasta pelkästään puhua. Täytyy vain toivoa, että elämä kohtelisi hyvin. Ainakin nyt, kun ympärillä ei ole juuri minkäänlaista turvaverkkoa, johon pudota.

5 kommenttia:

  1. Minulla oli viimeiset kymmenen vuotta ystävä täällä Saksassa, jota en koskaan silloin tavannut. Innostus oli suuri, että täällä sitten vihdoin nähdään ja vietetään ehkä vähän aikaakin yhdessä. No, välit meni sitten ristiin täällä päässä ja sinne meni se ystävyys, kun toisesta paljastui ihmeellisiä puolia. Olen kuitenkin laskenut sen varaan, että jos jotain tapahtuu, hän on edelleen käytettävissä, ja uskon myös näin olevan. Samaan hengenvetoon voin (kaikesta huolimatta..:) tarjota sinulle sitä vaihtoehtoa, että jos jotain sattuu, olen käytettävissä. Eikä se ole silloin missään nimessä pakkososialisointia.

    VastaaPoista
  2. olen myös aina käytettävissä. :D

    VastaaPoista
  3. Onneksi maailma on nykyisin aika pieni, ja välimatkatkin yllättävän lyhyitä. Elämä kantaa kyllä!

    VastaaPoista

Iloitsen jokaisesta kommentista!