keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Toteuta unelmasi

40+ ihminen alkaa varmasti hyvin todennäköisesti olla jo vähintään elämänsä puolivälissä. Ellei ole, niin ainakin hyvin pian on.

Olemme viimeisen vuoden aikana havahtuneet siihen, että annamme itsellemme helpommin luvan tehdä asioita, joita olemme aiemmin kaiken maailman syistä vastustaneet. Jo muutto vieraaseen maahan oli tiedostamaton osa tätä samaa. Tai no, kyllähän ajattelimme, että nyt viimeistään se on tehtävä, jos se meinataan tehdä.

Muutto olikin sitten sysäys kaikelle muulle. Nyt ajattelen, että aivan hyvin voisimme muuttaa joidenkin vuosien jälkeen vielä eteenkinpäin. Tarvitseeko elämän olla niin stabiilia kuin halusin sen aina ennen olevan. Minulle riitti aiemmin oma talo, oma perhe ja riittävä toimeentulo. Sen ympärille saattoikin sitten rakentaa paljon. Puutarhanhoitoa, harrastuksia, matkustelua, ystäviä, ruoanlaittoa... Tärkeintä oli, että minulla oli turvallinen olo. Nyt ei ole omaa taloa. Perhekin asuu hajallaan. Työpaikkaakaan minulla ei ole, mutta osaan jo luottaa siihen, että riittää, kun toinen tienaa. Alussa kaikki tämä tuntui pelottavalta.

Paljosta jo luopuneena, olen valmis näköjään luopumaan enemmästäkin. Minulla on perheessämme pienin paine oman talon hankkimiseen. Varmaan, koska vaa'assa painaa enemmän halu vielä lähteä. Lapsista ajatus uudesta muutosta ei tunnu mahdottomalta, mutta eivät he toivoisi sen tapahtuvan aivan heti. Enkä minäkään. Nyt toteutellaan muitakin unelmia.


Helmillä oli suuri unelma omasta koirasta. Saatoin hyvin samaistua tunteeseen, koska niin paljon toivoin itse aikanani edes jotain eläintä. Kun talvipakkasella Pohjois-Suomessa löysin muurahaisen kellarin käytävästä, ja se kuoli purkkiini hyvästä hoidostani huolimatta, niin muistan, kuinka äitini oli vaikeaa ymmärtää lohdutonta itkuani. Olimme aina ajatelleet, että meille ei vain voida ottaa eläintä. Se ei sovi perheemme elämäntyyliin, eikä kukaan meistä olisi valmis sen vaatimiin myönnytyksiin. Nyt aloimme kuitenkin ajatella asiaa uudestaan. Ja niinhän meille sitten tuli koira. Unelmien toteuttamisen varjolla olen saanut nyt hyväksynnän sillekin ajatukselle, että Elli tekisi kerran elämässään pennut. Se tekisi hyvää koiran biologialle, minä saisin tyydyttää hoivaviettiäni vielä viimeisen kerran ennen lapsenlapsia ja lapset saisivat seurata hetken uuden elämän ja kasvun ihmettä. Projekti kestäisikin vain muutaman kuukauden. Tämän unelman kanssa täytyy kyllä olla varovainen, että tietää mihin ryhtyy...mitään päätöksiä puoleen tai toiseen ei olla tehty.

Minulla on ollut suuri unelma moottoripyörästä. Haave kaatui minun ja moottoripyörän kanssa yhdessä ensimmäisellä ajokerrallani vähän alle 30-vuotiaana. Sen jälkeen suhtauduin aiheeseen pelonsekaisella kunnioituksella. Mikko syttyi aiheeseen vuosien myötä, minun aihetta kohtaan tuntemaani ihastusta ihmetellen. Täällä liekki sitten leimahti täyteen roihuunsa. Moottoripyörät ovat täällä edullisempia (niin kuin autotkin), vakuutukset ovat edullisempia ja ajokausi on pidempi ja säät muutenkin suosiollisemmat. Mikon käyrä heilahti jo ajat sitten minun innostuskäyräni ohitse. Omani on ollut jo kymmenen vuotta laskusuuntainen. Nyt on kuitenkin tilattu jo toinen pyörä perheeseemme. Saan omani reilun viikon päästä, kun se saadaan tehtaalta. Siihen tehdään kolmen senttimetrin madallus runkoon, joten minun on sillä sitten helpompi aloitella. Nyt olen harjoitellut Mikon pyörällä, josta tulee kuulemma sitten minun pyöräni, kunhan ensin opettelen. Mikon pyörään voi ostaa matalien ihmisten satulan, joka laskee ajokorkeutta viidellä senttimetrillä. Sanomattakin on selvää, että Mikko odottaa malttamattomasti, että saan oman pyöräni, opin ajamaan sillä, olen valmis siirtymään sitten astetta isompaan pyörään eli hänen pyöräänsä ja että hän voikin sitten katsella itselleen uuden pyörän. Yksi tärkeimmistä haaveista on myös, että oppisin ajamaan sen verran varmasti, että uskaltaisin ottaa pieniä kyytiini. Sitten voisimme tehdä reissuja pyörillä koko perhe. Lapset nauttivat kyydissä.

Lisää haaveita toteutellaan sitä mukaa, kun niitä keksitään. Avoauto on nyt kerran sanottu ääneen, mutta tuleeko siitä koskaan unelmaa, jää nähtäväksi.

4 kommenttia:

  1. Muuttamisen suhteen samat fiilikset :) Nyt kun on täällä, niin miksi tänne pitäisi loppuelämäksi jäädä.. Paluuta Suomeen en näe, mutta kaikkea muuta näenkin. Ei tosin vielä, ei aikoihin. Tätä ennen olen käynyt Virossa laivalla ja Ruotsissa laivalla. Sielläkään en tosin koskaan laivasta maihin noussut. Tämä on vähän niin kuin ensimmäinen ulkomaanmatkani. :') Ja tänään Ranskaan piipahtamaan. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on mennyt elämä oikeastaan tasan toisinpäin. Lapsuuden vuodet Saksassa ja vaihto-oppilasvuosi Kaliforniassa osoittivat, että hyvin voi olla kotonaan missä vain. Vietin pitkittynyttä nuoruutta (= nuorta aikuisuutta), asuin tyytyväisenä vuokralla ja matkustelin ympäri maailmaa.
      Nyt taas olen jo useita vuosia pitänyt hyvin miellyttävänä sitä, että olen juurtunut. Että on se oma talo. Että perhe ja muut läheiset ovat lähellä. Työni vuoksi myös äidinkieli on osa juuristoani. Ehkä juuri se, että olin nuorempana ”kiertolainen”, on syynä siihen, että en kaipaa lähtemistä. :-)

      Poista
  2. Kadehtien luen sinun tekstiäisi:) Lähtisin myös niin mieluusti kiertämään maailmaa ja vaikka asumaankin jonnekin muualle; mutta meillä isäntä on sellainen kotihiiri, että hyvä kun saan sen kerran vuodessa täältä vähän kaummaksi lähtemään....sekin max. viikko. Ihana kuulla, että joku uskaltaa toteuttaa unelmiaan! Kerran täällä eletään:)

    VastaaPoista
  3. Täällä yks 40+. Mietinnyt muuttoa useita vuosia. Koko ikäni samalla, pienellä paikkakunnalla. Aina kun käy jossain muualla, paluu hieman ahdistaa. Eikö täältä millään osaa lähteä. Pysyvästi. Argh! Meillä kiva koti ja onhan sitä tänne tietysti juurtunut. Mutta uskaltaisiko kokeilla -vielä? Nyt kun työkuviot saattavat muuttua, voi pakon edessä joutua tekemään päätöksiä. Välillä jopa toivon sitä. ;)

    VastaaPoista

Iloitsen jokaisesta kommentista!