keskiviikko 29. elokuuta 2012

Loma jatkuu kotosalla

Viime kesä oli Saksassa melko huono. Ei ollut pitkiä hellejaksoja, sateli paljon ja oli pilvistä eikä lämpötilakaan noussut kovin montaa kertaa hellelukemiin. Tänä kesänä on ollut sitten toisenlaista (ellei lasketa sitä viileää viikkoa, kun tyttäreni olivat täällä käymässä...). Monta viikkoa ollaan nautiskeltu 25-35 asteen helteistä. Yksi komea sunnuntai-iltapäivä lämpö kipusi jopa 38,5 asteeseen. Silloin oli vaikeaa löytää paikkaa auringosta, kun yritimme levittää vilttiämme uimarannalle. Muutaman päivän oli uimaveden lämpötilakin 26 astetta. Kun joka päivä rantauduimme veden äärelle reilun viikon ajan, olivat lapset jo innoissaan, kun eräänä päivänä sanoin, että eipäs mennäkään tänään uimaan. Ruiskuteltiin toisiamme puutarhaletkulla. Se oli mukavaa vaihtelua.

Prätkäänkään ei ole tullut paljoa kilometrejä, kun aina on niin kuuma. Tai sitten, kun ei enää ole niin kuuma, niin on jo pimeä. Mittari näyttää nyt neljää ja puolta sataa. Eihän tuolla henkseleitä pääse paukuttelemaan, mutta sanoisin, että pyörä ei enää sammu risteykseen, kun valot vaihtuvat vihreiksi, ja jopa mäkilähdöt onnistuvat (toisinaan). Kurvit tekevät edelleen tiukkaa. Eivätkä nekään, ellei tarvitse ajaa liian lujaa. Eikä tarvitsekaan, ellei joku auto huohota niskassa. Ja yleensä aina huohottaa. Eikä näissä kurveissakaan olisi juuri mitään, mikäli näkyvyyttä olisi niin, että tietäisi minne ollaan menossa. Opettajani aina toisteli, että katse kauas. Kun näet minne olet menossa ja kiinnität katseesi sinne, syntyy tasapaino kuin itsekseen. Vaan kun tiukat mutkat metsikössämme sukeltavat pusikkoon, etkä tiedä edes mistä ne alkoivat tai minne ne päättyvät, on vaikeaa ottaa oikea ote sarvista ja vaan kallistaa...

Rannalla ihminen tietysti lukee. Saatuani pitkäaikaisen projektini, Mika Waltarin historialliset romaanit, luettua, oli minun vaikeaa keksiä mitä seuraavaksi alkaisin lukea. Mikään ei sytyttänyt. Yritin aloittaa ainakin viittä eri kirjaa, ja aina ne jäivät alkuunsa. Harmitti.


Nyt näyttää siltä, että olen saanut innostuksen hännänpäästä jälleen kiinni. Keksin hauskan tavan laajentaa lukukokemusteni kirjoa. Kotikirjastomme on aakkostettu tekijöiden mukaan. Aloitin siis a-kirjaimesta. Nyt olen lukenut jo neljä täysin erilaista kirjaa ja tuskin maltan odottaa, mitä seuraavaksi hyllyssä odottaakaan. Samalla teen inventaaria, siirrän kellariin eteenpäin laitettavaksi sellaiset, mitä ei todellakaan tarvitse säästää. Samalla tulee ihmeteltyä mistä kaikki kirjat ovatkaan hyllyymme päätyneet. On saatuja, itse ostamiani, puolison ostamia, perittyjä, kirpputorilta haalittuja, helmiä ja sikoja.

Chimamanda Ngozi Adichie; Puolikas keltaista aurinkoa
Rakkaustarina 1960-luvun Nigeriasta. Biafran sodasta ja nälänhädästä.

Johanna Adorján; Rakkaudessa erottamattomat
Tositarina holokaustista selvinneestä pariskunnasta ja heidän yhteiseen itsemurhaan päättyneestä elämästään.

Cecelia Ahern; P.S. Rakastan sinua
Vuosi dublinilaisen nuoren naisen selviämisestä miehensä sairastuttua ja menehdyttyä siihen nopeasti. (Kuka haluaa...?)

Juhani Aho; Papin tytär (1885) ja Papin rouva (1893)
"Mestarillista sielunkuvausta." Kirja kertoo papin tyttären lapsuudesta ja nuoruudesta, hänen rakastumisistaan ja joutumisestaan avioliittoon. Papin rouva on jatko-osa tähän.

tiistai 21. elokuuta 2012

Lasten kieltenoppiminen

Kun olimme päättäneet, että muutamme Saksaan, aloimme sanomaan lapsille illalla nukkumaan mennessä, Gute Nacht! Joskus sanoimme myös, Ich liebe dich. Siinä oli suunnilleen kaikki, mitä lapset osasivat saksaksi sanoa. Ehkä he tunnistivat myös kysymyksen, joka koski heidän nimeään, ja osasivat myös vastata siihen.

Muuttoajankohta oli kesäkuun 18-21. päivien aikana. Helmi oli Suomessa päättänyt juuri ensimmäisen luokkansa, ja kesäloma oli juuri alkanut. Viikon päästä muutosta Helmi aloitti Saksassa koulunsa, jota kesti vielä 5 viikkoa ennen kesälomaa. Helmi aloitti toisella luokalla, koska hän ikänsä puolesta kuului siihen ikäluokkaan. Saksassa koulut aloitetaan noin vuotta aiemmin kuin Suomessa. Ajateltiin yrittää, että Helmi hyppäisi yhden luokan yli ja siirtyisi syksyllä sitten kolmannelle. Tämä tuntui hyvältä senkin vuoksi, että Saksassa on ihan tavallista, että lapsi voi siirtyä ylemmälle tai alemmalle luokalle ihan sen mukaan, miten opiskelut sujuvat. Meillä olisi siis jokeri, mikäli kolmannella ei alkaisikaan sujua. Matti meni kuukaudeksi päiväkotiin, muutamaksi tunniksi päivässä, koska halusimme hänellekin kielikylpyä ennen ensimmäisen luokan aloittamista syksyllä.

Koulujen alettua syyskuussa Helmi palasi toiselle luokalle ensimmäisen viikon jälkeen. Kolmannen luokan saksantunnit olivat luonnollisesti vaikeat, koska siellä kirjoitettiin jo lauseita ja kertomuksia kielellä, jota Helmi ei taitanut ensinkään. Vaikeuksia tuotti myös matematiikka, koska toisen luokan aikana Saksassa opetellaan kertotaulut sekä kellonajat. Vaikka olimme kesäloman aikana yrittäneet itsenäisesti opiskella aiheita toisen luokan matematiikankirjaa apuna käyttäen, eivät taidot kuitenkaan olleet sillä tasolla, että pystyttäisiin alkaa omaksumaan kolmannen luokan asioita. Äiti itki ja tytär itki. Kolmasluokkalaisista oli löytynyt jo hyviä kavereita Helmille. Tuntui, että samanlaisia ei ole millään muulla luokalla.

Siihen kaikki itkut sitten loppuivatkin. Enää ei tarvinnut tehdä kahta tuntia matematiikantehtäviä joka iltapäivä. Toisen luokan tehtävät olivat juuri oikeantasoisia Helmille. Tyttö totesi helpottuneena, että hän luuli jo, että hänessä oli jotain vikana, kun hän ei ymmärtänyt mitään koulussa. Eräs koulun opettajista, jolla oli erityisopettajan koulutus, antoi Helmille ja Matille tunnin viikossa saksanopetusta. Helmin osalta opettaja sanoi noin 2-3 kuukauden kuluttua, että Helmin ei hänen mielestään tarvitse enää osallistua opetukseen. Opettajan mielestä olikin todella hyvä, että hän sai olla Matin kanssa kahden, koska yhdessä ollessaan, Helmi hoiteli aina kaiken. Vastaamisen, puhumisen, kaiken. Matti kävi tunneilla noin kuukauden pidempään. Sitten erityisopetus lakkasi hänenkin kohdallaan. Meidän vanhempien mielestä lasten kielitaito ei todellakaan ollut vielä sillä tasolla, että opetuksen olisi voinut lopettaa, mutta emme kyseenalaistaneet opettajan päätöstä. Olimme onnellisia, että koulu oli tarjonnut heille edes tämän kädenojennuksen.

Lapsia ei vieraskielinen ympäristö hirvittänyt. He lähtivät uskomattoman reippaasti kouluun joka aamu. Kysyttäessä kaikki oli yleensä hyvin ja päivä oli ollut kiva. Siitä huolimatta huomasin, että lapset käyttivät valtavasi enemmän energiaa normaaliin selviämiseen kuin aikaisemmin. 11 tunnin yöunetkaan eivät tuntuneet riittävän. Aloimme mennä nukkumaan iltaisin klo 19.30. Siitäkin huolimatta sain herätellä lapsia aamulla klo 7, kun koulu yleensä alkaa klo 8. Helmille tuli lieviä pakkoliikkeitä, jotka olivat kurkun selvittelyä tai pieniä lihasnykimisiä. Huolestuimme valtavasti ja yritimme rauhoittaa Helmin päiväjärjestystä. Järjestin aikaa, jolloin ei tehty suunnilleen mitään. Kuunneltiin rauhallista musiikkia, käytiin kylvyssä, hieroin lasten jalkoja... Tämä ei kuitenkaan ollut helppoa, koska Helmi itse ei kokenut minkään olevan vialla. Hän olisi harrastanut lisääkin, leikkinyt vaikka joka ilta kavereiden kanssa ja katsonut televisioista lastenohjelmia ja pelannut pelejä. Oireet kuitenkin menivät ohitse, kunnes ne aina aika ajoin pulpahtavat pinnalle. Sitten tehdään taas palautustoimenpiteitä. Luulen, että tähän meidän on totuttava, oli uusi kieli työn alla tai ei. Luonnollisesti uuden oppiminen verottaa voimia ja lisää oirehdintaa osaltaan.

Ensimmäisen vuoden jälkeen Helmi puhuu saksaa Baden-Württenbergin murteella. Täysin lausein. Matti ymmärtää, mitä hänelle puhutaan ja vastaa kysymyksiin, tosin hiukan lyhyemmin sanakääntein kuin Helmi. Kun minä en ymmärrä jotain, kysyn yleensä Helmiltä. Ja yleensä Helmi aina tietää mistä kulloinkin on ollut kyse. Paikalliset aikuiset hämmästelevät Helmin ääntämistä. Ja täällä lapset aloittavat englanninkielen opiskelunkin ensimmäiseltä luokalta. Samaan aikaan lapsille tuli kaksi uutta kieltä opittavaksi. Helmin kuullen ei voi enää edes kääntää puhettaan englanniksi niin, etteivät lapset ymmärtäisi mitä vanhemmat puhuvat. Useamman kerran Helmi on todennut, että hän ymmärsi mistä te puhuitte...

Toisen luokan lopuksi saadaan ensimmäisen kerran numerot todistuksessa. Ykkönen on paras, kuutonen huonoin. Lukioon päästäkseen (alkaa 5:nneltä luokalta) täytyy saada neljännen luokan syksyllä matematiikasta ja saksasta vähintään kakkonen. Helmin todistuksessa komeili matematiikassa ykkönen ja saksassa kakkonen. Opettaja totesi, että Helmin saksa sujuu paremmin kuin monen saksalaisen lapsen.


Saksan kieli ei nyt olekaan se juttu, josta kannamme suurinta huolta. Odotan vain sadekelejä, kun ei lähdetä rannalle joka päivä, vaan voimme enemmän käydä läpi Suomesta opettajaystävältämme saamiamme suomenkielen kirjoja toka- ja kolmasluokkalaisille. Lapset eivät koskaan ole saaneet minkäänlaista kielioppiopetusta omasta äidinkielestään, eivätkä saakaan, ellen minä sitä anna. Pidämme siis Suomi-koulua kotonamme. Äng-äänteet, diftongit, pitkä ja lyhyt vokaali, kaksoiskonsonantit, erisnimet, yleisnnimet, välimerkit ja sanaluokat. Ja tässä oli vasta kolmannen luokan oppimäärä...

Tällä viikolla oli paras lukema mittarissa 38,5 astetta. Uimaveden lämpötila on 26 astetta. Reilua kolmeakymmentä on luvattu vielä ainakin vajaan viikon. Nyt uidaan ja nautitaan kesästä!

tiistai 14. elokuuta 2012

Oma koti odottaa

Puolitoista viikkoa Suomessa ei ollut pitkä aika. Rankka se kylläkin oli. Moni ilta ystävien kanssa viivähti kohtuullisen pitkäksi, jäähyväisten jättäminen läheisille oli henkisesti raskasta, auton ja laukkujen pakkaus alkoi tuntua jo työltä, aikataulujen sovittelu kaikkien pakollisten tapaamiseksi oli taidetta.

Viimeisenä iltana vein kolme isoa lastani ulos syömään. Oltiin vain me neljä. Ihan kuin avioeron jälkeen, ennen uutta avioliittoani. Paitsi, että ei minulla silloin ollut varaa mennä ulos syömään heidän kanssaan. Olen huomannut jääväni toisinaan katsomaan nuoria äitejä, jotka työntävät rattaissa yhtä lasta, toisen kävellessä rinnalla. Muistelen silloin aikaa, jolloin itse olin nuori äiti. Muistan hyvin, mitä silloin elämästä ajattelin. Muistan kuinka minulla oli tietty ihannekuva maailmasta ja itsestä sen osana. Muistan hyvin, miltä minusta silloin tuntui. Huomaan kuinka erilainen olen nyt ja kuinka kauan kaikesta tuosta onkaan. Maailmani rakentui tuolloin hyvin pienistä osasista. En tarvinnut paljoa onnellisuuteen. Ihminen kuitenkin muuttuu, ja hyvä niin. Olisi huolestuttavaa, mikäli ihminen huomaisi nelikymppisenä olevansa aivan sama ihminen kuin kaksikymppisenä.

Ennen laivaan nousua meidän piti käydä Helsingissä ostamassa kassillinen kirjoja. Olimme tosin ostaneet jo yhden kassillisen kirjaston poistomyynnistä. Syömässä oli myös käytävä. Googletin koiraystävällisen ravintola Torin, Punavuorenkatu kakkosesta. Ruoka oli todella hyvää ja tunnelma oli juuri niin Helsinkiä, kuin miltä meistä on viime vuosina alkanut tuntumaankin. Helsinki on täynnä vaihtoehtoja. Tarjolla on jokaiselle jotakin. Tai kaikille makunsa mukaan. Täynnä moniarvoisuutta ja sen hyväksymistä. Asiakaskunta oli värikästä ja ravintolan tyyli ja sisustus olivat hiukan ränsistynyttä, mutta tunnelma oli silti lämmin ja viihtyisä. Ellei ravintola olisi ollut koiraystävällisten listalla, emme olisi koskaan valinneet sitä lounaspaikaksemme. Suosittelen kaikille lämpimästi!

Saksassa olimme yhdeksän jälkeen illalla. Hotelli oli varattu Hampurista. Parkkipaikkaa etsimme katujen varsilta illalla yhdentoista aikaan lasten nukkuessa takapenkillä. Kuin ihmeen kaupalla sellainen löytyikin parin korttelin päässä hotellistamme, joka oli esittelynkin mukaan vaihtoehtohotelli. Mutta kuinka vaihtoehtoinen se olikaan, selvisi meille vasta paikan päällä. Mikko ei sanonut sanaakaan sisään kirjautuessamme. Bisneshotelleihin tottuneelle otti vähän lujille. Respan iloiset pojat halailivat toisiaan, kottikärryistä tehdyt istuimet kutsuivat syliinsä lampaantaljat pehmusteina, kaapelikela kyljellään toimi pöytänä, teetä ja kahvia sai valmistaa itse, respaan sai huikata, jos oli ottanut jotain. Huone oli mieletön. Sängyt olivat rustattu keltaisista vanerilevyistä, rungot metalliputkista, viemärinavaajat toimivat naulakkona, hiirenloukut muistitelineenä, vessan seinään oli ruuvattu varvastossu (sen funktiota en tosin vieläkään ymmärrä), seinä oli tapetoitu sanomalehtitapetilla (kirjoitusten aiheet koskivat paikkakuntaa ja sen kohteita), istuimena toimi kaksi juomapullolaatikkoa päällekkäin. Neljälle hengelle oli varattu viisi vuodetta. Huone oli tilavin ikinä, vuoteet olivat mukavat ja huoneen sai täysin pimeäksi. Aamupalalle sai mennä 7-12 välisenä aikana. Koskaan en ole ollut hotellissa, jossa aamupalaa saa vielä tuohon aikaan. Tai hotellissa, jossa viiden hengen huone neljälle maksaa 107 euroa yö + koira 5 euroa, aamupala 7 euroa/aikuinen, lapset ilmaiseksi.


Epäluuloinen matkustaja


Mukavuudesta ei tarvinut tinkiä

Superbude Hotel/Hostel St. Pauli - Taas täytyy suositella

Mielikuva Hampurista heitti häränpyllyä, kun kiertelimme seuraavan päivän kaupungissa. Ehdimme tosin vain ajella hiukan satamakatuja, kunnes löysimme Hamburg Dungeonin. Sinne täytyi mennä, vaikka minua epäilytti ja meidän piti kirjoittaa kirjallinen sitoumus siitä, ettemme syyttäisi järjestäjiä mistään, mikäli lapsemme saisivat paikasta elinikäiset traumat. Ikärajasuositus oli kymmenen, ja meidän omat ovat 8 ja 9. Puolitoistatuntinen kierros pimeän keskiajan Hampurissa (tai eritoten kaikessa siinä kauheassa, mitä Hampurin historiassa on tapahtunut - tulipaloista merirosvojen hävitykseen) erittäin hyvien näyttelijöiden opastamana ei onneksi ollutkaan lapsillemme niin pelottava kokemus, kuin mitä peloteltiin. Tosin psyykkasimme lapsia pitkin matkaa muistamaan, että kaikki oli vain näytelmää ja me liikuimme vain lavasteissa. Todentuntua asioihin lisättiin kyllä vesiroiskeilla (verta irtileikatusta päästä), savulla, jota tunki huoneeseen tulipalon aikana, tuulella ja järistyksillä, muiden muassa. Kokemus päättyi vapaaseen pudotukseen täydellisessä pimeydessä.


...siitä huolimatta, että olin juuri sanonut lapsille, että kohta tämä sitten putoaa...

Hampurista ajoimme niin lujaa kuin pääsimme suomalaisperheen luokse Düsseldorfin nurkille. Se tarkoitti perjantai-illan ruuhkassa, tietöiden keskellä noin 80 kilometriä tunnissa. Perillä meitä onneksi odotettiin vielä, vaikka olimmekin luvatusta hiukkasen myöhässä. Perhe oli tehnyt aivan saman kuin mekin, mutta viikkoa vaille vuotta myöhemmin. Kyse oli vielä Helmin luokkakaverin perheestä. Nyt he tutustuvat Saksaan ja kaikkeen täällä asumiseen liittyvään aivan kuin mekin teimme vuosi sitten.

Viimeinen reissupäivä vietettiin eläintarhassa tuttaviemme lähinurkilla, ZOOM Erlebniswelt, Gelsenkirchen. Alueelle oli rakennettu kolme erilaista maailmaa: Alaska, Afrikka ja Aasia. Tunnelmat olivat rakennetut hienosti. Afrikan polutkin olivat punaista hiekkaa! Tunnelman lisäksi hauskinta ehkä oli seurata koiramme reaktioita kaikkeen uuteen. Urosleijona 2 metrin päässä (lasin takaa tosin) sai Ellin jähmettymään paikalleen ja murisemaan ja haukahtelemaan suloisesti. Ei juossut neiti pakoon, vaan jäi puolustamaan laumaansa uhkailemalla otukselle. Pieni nenu värisi lakkaamatta: jääkarhuja, karhuja, apinoita, simpansseja, orankeja, susia, haisunäätiä, virtahepoja, kameleita, kirahveja, aivan kaikkea uutta ja outoa. Kotiin päästyään Elli ei meinannut suostua edes pisulenkille. Kotona oli niin hyvä.


Poro

maanantai 13. elokuuta 2012

Suomalainen loma Suomessa

Ennen kuin pienillä lapsillamme alkoi kesäloma, meillä kävi vieraita Suomesta. Ensin kävivät isosiskot ja sitten kävi tuttavaperhe. Loman alkamisen odottelu ei siis käynyt ylivoimaiseksi, vaikka kyseessä oli jo heinäkuun puoliväli. Viimeiset viikot koulussa tuntuivat jo melkein lomalta.

Ensimmäisenä lomapäivänä pakkasimme automme, äärimmilleen. Tuliaisina veimme saksalaisia, alueen valkoviinejä, Grauburgunderia, sekä sinappihilloa, Senfsauce. Meillä oli salakuljetusboksi auton peräkontin pohjan alla, puuttuvan vararenkaan paikalla. Muuta tavaraa otimme sitten niin paljon, kun perä veti. Onhan paljon kivempaa, kun on vaatteita, mistä valita. Liinavaatekassikin kulki mukana, ettemme sotkeneet joka kyläpaikassa kahta koneellista pyykkiä. Koska lomamme perustui vierailuille, yritin ajatella, että olisimme sentään mahdollisimman helppoja vieraita. Tiedä sitten kuinka siinä onnistuimme...

Ajoimme ensimmäisenä päivänä Travemündeen, jossa ajoimme laivaan yömyöhällä. Matka alkoi meidän jo nukkuessamme klo 3 yöllä. Laiva on tarkoitettu sekä rahdin että matkustajien kuljetukseen. Mistään ruotsinlaivasta ei siis ole kyse. Mukavuudet ovat minimaaliset, mutta riittävät, vaikka matka kestää 27 tuntia. Tärkeimmät kaikista ovat buffet-ravintola (aamiainen, lounas ja päivällinen) ja saunaosasto tilavalla porealtaalla. Muista mukavuuksista voisi mainita pienen kaupan, kahvila/baarin, kuntohuoneen kahdella kuntopyörällä ja cross trainerilla, lasten leikkitilan ja pelihuoneen. Siinä ne sitten olivatkin. Matkanteko ei kuitenkaan ole ikävää. Syöminen on vallan mukavaa, saunomiseen ei näillä toistoilla kyllästy ja päiväunet ovat täysin luvallinen ellei suorastaan pakollinen ohjelmanumero. Ja Ellille oli hiekkalaatikko laivan kannella. Joka ainoa pisu ja kakka tuli laatikkoon. Harmitti ne koiranomistajat, jotka antoivat koiriensa laskea tarpeensa suoraan kannelle. Tuskin sillä lailla saadaan lisää ymmärrystä koirille ja koiraihmisille.

Suomessa kiersimme sukulaisia ja tuttavia. Puoleentoista viikkoon piti saada mahtumaan paljon. Oli ihmisiä, joita oli ehdottomasti nähtävä ja oli asioita, joita halusimme ehdottomasti tehdä. Paljon jäi tekemättäkin... Ensimmäiset päivät vietimme mieheni perheen nurkilla. Viimeisenä iltana minun oli jo livistettävä junalla lasteni luokse. Kaikki onneksi ymmärsivät. Nautimme kaikki siitä, että saimme elää arkea yhdessä. Käydä yhdessä ostoksilla, laittaa ruokaa, nauttia perhepäivällisistä, pestä pyykkiä, ottaa aurinkoa, syödä ruisleipää ja karjalanpiirakoita, käydä metsässä sienessä ja marjassa sekä syödä ulkona vanhoissa tutuissa ravintoloissa.


Uimassa Haukilahden rannassa (heti, kun mittari näytti kahtakymmentäkolmea...)


Perinteinen grillaus Kaisalla


Koirakavereita Niinalla ja Tapiolla


Sieni- ja marjasaalis vakipaikastamme


Ulkona syömässä

Oli vaikeaa hyvästellä isot lapset. Niin nopeasti totuimme kaikki taas toistemme läsnäoloon. Kertoimia kaikkien läheistemme hyvästelyihin toi se, ettei meillä ole minkäänlaisia suunnitelmia seuraavasta tapaamisestamme. On täysin auki esimerkiksi se, mitä itse kukainenkin tekee jouluna.