tiistai 14. elokuuta 2012

Oma koti odottaa

Puolitoista viikkoa Suomessa ei ollut pitkä aika. Rankka se kylläkin oli. Moni ilta ystävien kanssa viivähti kohtuullisen pitkäksi, jäähyväisten jättäminen läheisille oli henkisesti raskasta, auton ja laukkujen pakkaus alkoi tuntua jo työltä, aikataulujen sovittelu kaikkien pakollisten tapaamiseksi oli taidetta.

Viimeisenä iltana vein kolme isoa lastani ulos syömään. Oltiin vain me neljä. Ihan kuin avioeron jälkeen, ennen uutta avioliittoani. Paitsi, että ei minulla silloin ollut varaa mennä ulos syömään heidän kanssaan. Olen huomannut jääväni toisinaan katsomaan nuoria äitejä, jotka työntävät rattaissa yhtä lasta, toisen kävellessä rinnalla. Muistelen silloin aikaa, jolloin itse olin nuori äiti. Muistan hyvin, mitä silloin elämästä ajattelin. Muistan kuinka minulla oli tietty ihannekuva maailmasta ja itsestä sen osana. Muistan hyvin, miltä minusta silloin tuntui. Huomaan kuinka erilainen olen nyt ja kuinka kauan kaikesta tuosta onkaan. Maailmani rakentui tuolloin hyvin pienistä osasista. En tarvinnut paljoa onnellisuuteen. Ihminen kuitenkin muuttuu, ja hyvä niin. Olisi huolestuttavaa, mikäli ihminen huomaisi nelikymppisenä olevansa aivan sama ihminen kuin kaksikymppisenä.

Ennen laivaan nousua meidän piti käydä Helsingissä ostamassa kassillinen kirjoja. Olimme tosin ostaneet jo yhden kassillisen kirjaston poistomyynnistä. Syömässä oli myös käytävä. Googletin koiraystävällisen ravintola Torin, Punavuorenkatu kakkosesta. Ruoka oli todella hyvää ja tunnelma oli juuri niin Helsinkiä, kuin miltä meistä on viime vuosina alkanut tuntumaankin. Helsinki on täynnä vaihtoehtoja. Tarjolla on jokaiselle jotakin. Tai kaikille makunsa mukaan. Täynnä moniarvoisuutta ja sen hyväksymistä. Asiakaskunta oli värikästä ja ravintolan tyyli ja sisustus olivat hiukan ränsistynyttä, mutta tunnelma oli silti lämmin ja viihtyisä. Ellei ravintola olisi ollut koiraystävällisten listalla, emme olisi koskaan valinneet sitä lounaspaikaksemme. Suosittelen kaikille lämpimästi!

Saksassa olimme yhdeksän jälkeen illalla. Hotelli oli varattu Hampurista. Parkkipaikkaa etsimme katujen varsilta illalla yhdentoista aikaan lasten nukkuessa takapenkillä. Kuin ihmeen kaupalla sellainen löytyikin parin korttelin päässä hotellistamme, joka oli esittelynkin mukaan vaihtoehtohotelli. Mutta kuinka vaihtoehtoinen se olikaan, selvisi meille vasta paikan päällä. Mikko ei sanonut sanaakaan sisään kirjautuessamme. Bisneshotelleihin tottuneelle otti vähän lujille. Respan iloiset pojat halailivat toisiaan, kottikärryistä tehdyt istuimet kutsuivat syliinsä lampaantaljat pehmusteina, kaapelikela kyljellään toimi pöytänä, teetä ja kahvia sai valmistaa itse, respaan sai huikata, jos oli ottanut jotain. Huone oli mieletön. Sängyt olivat rustattu keltaisista vanerilevyistä, rungot metalliputkista, viemärinavaajat toimivat naulakkona, hiirenloukut muistitelineenä, vessan seinään oli ruuvattu varvastossu (sen funktiota en tosin vieläkään ymmärrä), seinä oli tapetoitu sanomalehtitapetilla (kirjoitusten aiheet koskivat paikkakuntaa ja sen kohteita), istuimena toimi kaksi juomapullolaatikkoa päällekkäin. Neljälle hengelle oli varattu viisi vuodetta. Huone oli tilavin ikinä, vuoteet olivat mukavat ja huoneen sai täysin pimeäksi. Aamupalalle sai mennä 7-12 välisenä aikana. Koskaan en ole ollut hotellissa, jossa aamupalaa saa vielä tuohon aikaan. Tai hotellissa, jossa viiden hengen huone neljälle maksaa 107 euroa yö + koira 5 euroa, aamupala 7 euroa/aikuinen, lapset ilmaiseksi.


Epäluuloinen matkustaja


Mukavuudesta ei tarvinut tinkiä

Superbude Hotel/Hostel St. Pauli - Taas täytyy suositella

Mielikuva Hampurista heitti häränpyllyä, kun kiertelimme seuraavan päivän kaupungissa. Ehdimme tosin vain ajella hiukan satamakatuja, kunnes löysimme Hamburg Dungeonin. Sinne täytyi mennä, vaikka minua epäilytti ja meidän piti kirjoittaa kirjallinen sitoumus siitä, ettemme syyttäisi järjestäjiä mistään, mikäli lapsemme saisivat paikasta elinikäiset traumat. Ikärajasuositus oli kymmenen, ja meidän omat ovat 8 ja 9. Puolitoistatuntinen kierros pimeän keskiajan Hampurissa (tai eritoten kaikessa siinä kauheassa, mitä Hampurin historiassa on tapahtunut - tulipaloista merirosvojen hävitykseen) erittäin hyvien näyttelijöiden opastamana ei onneksi ollutkaan lapsillemme niin pelottava kokemus, kuin mitä peloteltiin. Tosin psyykkasimme lapsia pitkin matkaa muistamaan, että kaikki oli vain näytelmää ja me liikuimme vain lavasteissa. Todentuntua asioihin lisättiin kyllä vesiroiskeilla (verta irtileikatusta päästä), savulla, jota tunki huoneeseen tulipalon aikana, tuulella ja järistyksillä, muiden muassa. Kokemus päättyi vapaaseen pudotukseen täydellisessä pimeydessä.


...siitä huolimatta, että olin juuri sanonut lapsille, että kohta tämä sitten putoaa...

Hampurista ajoimme niin lujaa kuin pääsimme suomalaisperheen luokse Düsseldorfin nurkille. Se tarkoitti perjantai-illan ruuhkassa, tietöiden keskellä noin 80 kilometriä tunnissa. Perillä meitä onneksi odotettiin vielä, vaikka olimmekin luvatusta hiukkasen myöhässä. Perhe oli tehnyt aivan saman kuin mekin, mutta viikkoa vaille vuotta myöhemmin. Kyse oli vielä Helmin luokkakaverin perheestä. Nyt he tutustuvat Saksaan ja kaikkeen täällä asumiseen liittyvään aivan kuin mekin teimme vuosi sitten.

Viimeinen reissupäivä vietettiin eläintarhassa tuttaviemme lähinurkilla, ZOOM Erlebniswelt, Gelsenkirchen. Alueelle oli rakennettu kolme erilaista maailmaa: Alaska, Afrikka ja Aasia. Tunnelmat olivat rakennetut hienosti. Afrikan polutkin olivat punaista hiekkaa! Tunnelman lisäksi hauskinta ehkä oli seurata koiramme reaktioita kaikkeen uuteen. Urosleijona 2 metrin päässä (lasin takaa tosin) sai Ellin jähmettymään paikalleen ja murisemaan ja haukahtelemaan suloisesti. Ei juossut neiti pakoon, vaan jäi puolustamaan laumaansa uhkailemalla otukselle. Pieni nenu värisi lakkaamatta: jääkarhuja, karhuja, apinoita, simpansseja, orankeja, susia, haisunäätiä, virtahepoja, kameleita, kirahveja, aivan kaikkea uutta ja outoa. Kotiin päästyään Elli ei meinannut suostua edes pisulenkille. Kotona oli niin hyvä.


Poro

2 kommenttia:

  1. Pah! Kirjoitin pitkät löpinät ja jotenkin onnistuin hävittämään kaiken. Nyt vähän lyhyemmin sama uusiksi.

    Kiitos, että ehditte mahduttaa meidätkin lyhyen Suomi-visiittinne ohjelmaan. oli tosi kiva nähdä pitkästä aikaa.

    Ravintola-Tori: mainio juttu, että löysitte sinne. Torihan on tosi suosittu ja arvostettukin ravintola Helsingissä. Lounas lähes legendaarinen. Huippua, että nyt koiratkin ovat tervetulleita. Ravintolan lähtöajatus lienee ollut tarjota erinomaista ruokaa rennossa ympäristössä ja ilmapiirissä, ilman pönötystä.

    Mulle tuli ikävä Helsinkiä ja Helsinkiin! Rakastin asua Kanta-Helsingissä, jonka vanhoissa paksuseinäisissä kivitaloissa ja suojaisilla sisäpihoilla oli täysi rauha, mutta kadulle astuessa mahdollisuudet loputtomat: gallerioita, leffateattereita, ravintoloita ja kahviloita, butiikkeja ja tavarataloja, puistoja, meri, ihmisiä joka lähtöön.

    Mutta mitä ei rakkauden vuoksi tekisi, eikä tässä Etelä-Espoossakaan ole akuuttia valittamista. Lähin Stockmann on 3,5km päässä ja Emma (Espoon modernin taiteen museo) vielä lähempänä.

    Elli on hurmurityttö!

    VastaaPoista
  2. Toi sun, Helmin ja Matin kuva on niin hauska! =D Matti kauhusta kankeana..

    VastaaPoista

Iloitsen jokaisesta kommentista!