sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Murattia leikkokukille

En ole koskaan "antanut tunnustusta" millekään blogille. Ensinnäkin sen vuoksi, että olen aika vähän seuraillut muiden blogeja, mutta alan pikkuhiljaa kiinnostua niistäkin. Toiseksi sen vuoksi, koska en oikein pidä itseäni bloggaajana. Minulla vain on "päiväkirja" netissä niitä ihmisiä varten, joita kiinnostaa meidän perheen uusi elämäntilanne. Ja kolmanneksi sen vuoksi, etten oikein tiedä miten se tehdään.

Kerron kuitenkin, että törmäsin blogiin, jota luen nyt kuin jännittävää romaania. Ensiksikin sen vuoksi, että se on aika täynnä tavaraa enkä ole vielä päässyt edes puoliväliin. Toiseksi sen vuoksi, että blogin suomalainen nainen on omin avuin ja onnellisten sattumien kautta joutunut ja päässyt kiinni täysin erilaiseen elämään kuin mistä hän aloitti. Peruskoulupohjaisesta merkonomineidosta kasvoi Lontoo Cityssä työskentelevä broker ja mitä kaikkea muuta, jota en hänen urastaan oikein ymmärräkään. Ja kolmanneksi sen vuoksi, että blogia kirjoitetaan hauskasti ja avoimesti, ja kuvat ovat kauniita ja inspiroivia. Näin maatiaisäitinä minua eivät kiinnosta päivän asu -kuvat, kun itse aamulla valitsen kaapista jonkun kolmesta tuulipuvustani (joka-aamuinen koiralenkki). Enemmänkin ne masentavat :D Mutta niitä kaipaaville löytyy oikein tyylikkäitä sellaisia.

Tuosta blogista sain kuningasidean, jonka vertaisia syntyy harvoin. Kukkamaljakkoon oli varsien ympärille kiedottu murattiköynnös. Kuinka yksinkertainen ja helppo idea. Ja niin kaunis. Lasisen maljakon läpi aina paistavat leikkokukkien tylsät varret. Kun ruukku on täynnä murattia, on kukkien asettelukin huomattavasti helpompaa.


Myös, kun melkein puolet kukista on jouduttu heittämään huonokuntoisuutensa vuoksi pois. Pienikin määrä kukkia näyttää edelleen hyvältä ja kimppu runsaalta.


Tai, kun kimpun varret ovat liian lyhyet maljakon kokoon nähden. Ei tunnu enää missään.

Ja meillä kun on metsät ympäri vuoden täynnä näitä muratteja!  Aionkin pitää huolen, että minulla on maljakossa aina muutama pitkä muratinoksa siltä varalta, että kukkakimppuja tulee ovista tai ikkunoista. Kuten tuo punainen kippu tuli. Suomessahan voi ostaa ruukkuun muratin ihan sitä varten, että tarvittaessa aina katkaisee oksan maljakon pohjalle. En tiedä vielä kauanko yksi oksa kestää hyvänä maljakon pohjalla. Aloitin testauksen vasta tänään.

Olimme pienten kanssa jonottamassa parkkipaikalle huomatessamme, että eräs auto mahdollisesti osui toiseen parkkialueella pysäköitynä olleeseen autoon. Auto kaasutti pois, mutta hätäpäissäni kirjoitin rekisterinumeron muistiin. Pysäköityäni automme, kävimme katsomassa parkissa seisovaa autoa. Ja koko toinen kylkihän siitä oli rusikoitu. Koska emme olleet nähneet aivan varmasti koskiko toinen auto tätä autoa, jätin tuulilasinpyyhkijän alle pienen lappusen, jossa kehoitin olemaan yhteydessä, mikäli vahinko auton kyljessä oli tuore. Soitto tuli reilun tunnin kuluttua. Kävimme antamassa lausunnon poliisilaitoksella, ja tutkimusten jälkeen vanha pariskunta säästi reilun kahdentuhannen euron korjauskustannukset autonsa kanssa. Siitä siis kukkakimppu, suklaata sekä pieni rahallinen kiitos.

Ja se viihdyttävä, uusi blogilöytöni on: http://kotirouvalontoossa.blogspot.de/
Käykäähän ihmettelemässä elämän ihmeellisyyttä ja ihanuutta!

lauantai 29. syyskuuta 2012

Sunnuntaiajelulla

Toinen pyöristämme jää tämän viikonlopun jälkeen talviteloille. Vakuutus on voimassa syyskuun loppuun. Toisella voi päästellä sitten vielä pahimpia paineita lokakuunkin ajan. Todennäköistä myös on, että ensi kesänä ajellaan uusilla pyörillä, joten tämä reissu saattoi olla viimeinen yhdessä tällä kokoonpanolla.


Olemme tehneet nyt muutamia lyhykäisiä reissuja lasten kanssa. Lapset lähtevät ajelulle ihan mielellään. Onneksi eivät kuitenkaan liian innokkaasti, että pääsemme joskus ajelemaan kahdestaankin.


Kun lapset ovat matkassa mukana, täytyy ajaa (mikäli enää on mahdollista) vielä normaaliakin varovaisemmin. Ja se on jo varovaista se! Eikä silloin ajella parinsadan kilometrin reissuja. Ajetaan jonnekin kivaan ruokapaikkaan syömään ja takaisin.


Meillä oli paikallinen tuttu matkassa, ja hänen opastuksellaan löydettiin paikallistakin paikallisempi ruokapaikka. Tarkoittaa, että listalla ei ollut mitään muuta kuin lihaa (paitsi kurpitsakeittoa). Schnitzeliä, wursteja ja veriwursteja. Paistinperunoilla, hapankaalilla tai sämpylöillä. Tai kaikilla yhdessä. Munaa tottakai. Ei yhtään kalaa, ja ainoassa salaattiannoksessakin oli kinkkua, juustoa ja munaa. Parin hunajapiparminttuteepäivän jälkeen valitsin sen pienimmän pahan eli kinkku-juusto-kananmuna-kasvisvaihtoehdon.


Rakennus oli perinteinen Umgebindehaus. Nopean, ja karkean, tsekkauksen mukaan vanhin olemassa oleva tyylinsä edustaja on rakennettu vuonna 1176 ja yleinen rakennustekniikka oli 1700-luvun lopulle saakka. Rakennuksen ikä on todennäköisesti jotain tuolta väliltä. Ja näissä rakennuksissa asutaan tänäkin päivänä aivan sujuvasti.


Vaikka päivän lämpimin hetki on edelleen kahdenkymmenen asteen paremmalla puolella, tuntuu syksy joka tavalla. Aamuisin on viileää ja raikasta, sadonkorjuuaika tuo kuivat maissit ja kurpitsat ovenpieliin, viinisatoa korjataan parhaillaan ja naiset pukeutuvat saappaisiin.

perjantai 28. syyskuuta 2012

Sairastuvalta päivää

Jahka Mikko oli yskinyt reilun viikon, ja tilanne paheni niin, että hän öisin heräsi kohtaukseen, jolloin henki vain ei kulkenut, aloimme aavistella, että kyse on tavallista yskää kummemmasta. Hetken googletuksen jälkeen olimme melko varmoja, että kyseessä on hinkuyskä. Mikko lähti lääkärille tämän diagnoosin kanssa, ja lääkäri hyväksyi selvityksen. Viikko antibioottien aloituksen jälkeen kohtauksia tulee edelleen. Yleensä öisin, ja pahimmillaan ahdistus saattaa kestä varttitunnin. Tiukassa siis istuu. Aikuiset maksavat 10 euroa aina vuosikvarttaaleittain, mikäli joutuvat lääkärissä asioimaan. Eli, kun minulla on pieni asia lääkärilleni, niin menen sinne maanantaina, jolloin omavastuu on taas loppuvuodeksi maksettu. Mikäli asiaa sattuisi tulemaan. Ja kun mieheni sai kolmea eri lääkettä tautiinsa, oli yksi lääkkeistä ilmainen ja kaksi muuta maksoivat 5 euroa kappale. Koko sairaudenhoidon kustannukset olivat siis 20 euroa. Niin, ja lauantaina aamupäivällä, ensiapuasemalla jonotusaika miehellä oli 1 min.

Tottakai seurasimme lapsia sitten suurennuslasin kanssa. Kun Helmillä kävi perjantai-iltana kuume 37,5 asteessa ja maanantaiaamuna herätessään sai yskänkohtauksen (joka jäi ainutkertaiseksi), niin Helmi jäi maanantaina pois koulusta, ja puolen päivän aikaan oltiin jo verikokeessa hinkuyskän poissulkemiseksi. Ehkä olisi voinut hetken odottaa. Ajatus hengenahdistuskohtauksista lapsella vain oli aivan ylipääsemätön. Lapsi ei maksa täällä lääkärissäkäynneistään mitään. Yllätys sen sijaan oli, ettei lapsi maksa myöskään lääkärin määräämistä lääkkeistä mitään.

Laittaa miettimään, mikä siitä Suomen terveydenhuollosta tekikään niin erinomaisen!

Torstaita vasten yöllä Matille nousi kuume. Ja tyhjensi poika vatsansakin sisällön pariin otteeseen. On niin ihanaa, kun lapset osaavat jo herätessään tunnistaa olonsa ja suunnata pöntölle. Muistan hyvin niitä aikoja, kun keskellä yötä repi lakanoita sängystä ja huuhteli patjoja ja täkkien ja tyynyjen nurkkia, ja yritti keksiä lapselle jostakin kuivan nukkumapaikan lopuksi yötä.

Torstai-iltana minulle nousi kuume. Matti oli jo siinä vaiheessa kuumeensa huipulla, joten palelevana oli ihanaa käpertyä 39-asteisen poikasen kanssa saman päiväpeiton alle. Perjantaipäivä kuvina:


Ruoka ei kerrassaan maistu, mutta hunajalla maustettua piparminttuteetä olen niellyt ainakin kaksi litraa. Täytyi elää nelikymppiseksi ennen kuin oikeasti tajusin, mikä merkitys hunajalla on kurkkukivun lieventäjänä. Yritän opettaa tätä lapsilleni, ettei heidän tarvitse kärsiä kurkkukivusta yhtä pitkään kuin äitinsä. Hunaja ei vaan makunsa puolesta uppoa nuoremmille - ainakaan vielä. Väsytystaktiikka pätee kaikkien uusien makujen kohdalla kasvatuksessani.


Äidin kohtalotoveri ja rökittäjä Muumi-muistipelissä.
 
 
Ilma olisi ollut kuin morsian :(
 
 
Ellukka-parka yritti viihdyttää itse itseään. Energiaa olisi piisannut.
 
 
Ja onneksi on tuo elukka. Tuli lähdettyä kuitenkin pienelle lenkille. Ja lenkillä onneksemme törmäsimme Bagheraan, josta olen aiemminkin jotain kertonut. Bagheralla on iso kasvain toisen etulonkkansa ympärillä. Muuten se ei haittaa koiraa, paitsi liikkumisen suhteen. Tämä aiheuttaa sitten lihomisen :( Baghera on 9-vuotias labbis, 48-kiloinen eikä häntä voida leikata nukutuksen aiheuttamien riskien vuoksi. Baghera on aina yhtä iloinen, heiluttaa häntäänsä eikä itse näytä kärsivän olotilastaan, "leikkii" Ellin kanssa villisti (kierähtää selälleen Ellin armoille). Joskus oikein villien leikkien jälkeen Baghera ei enää jaksa kävellä takaisin autolle, 100 metrin päähän. Koira näyttää niin anteeksipyytävältä, kun isäntä ajaa auton tämän viereen. Silloin kaveri pääsee jaloilleen, ja asettautuu hitaasti auton etupenkille, jokaisen jalan erikseen kyytiin nostaen. En tunne ketään muuta koiraa kohtaan tällaista sympatiaa!

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Kauniimpaa kuin todellisuus

Minä olen sitten niin last season. Ensinnäkin ihastelen aina toisten kauniita blogeja. Kuinka kauniita kuvia toiset osaavatkaan ottaa! Kuinka jotkut blogit jo itsessään näyttävät pieniltä taideteoksilta!

Minähän en osaa kuvata enkä muokkailla sivuja. Puhumattakaan siitä, että olisi silmää yhdistellä asioita sopivasti. Näen silmissäni hienon kuvauskohteen ja toivon, että järjestelmäkamerani automatiikka osaa ottaa siitä hienon kuvan. Joskus tapahtuu edes sinnepäin.

Blogisivun asetuksiin tuskin uskallan koskea, koska jos tärvelen kaiken, en kuunaan maailmassa pääsisi siihen, mitä se edes nyt on (vaikkei siinä olekaan mitään ihmeellistä). Oli tuskaa saada edes otsikoiden ja tekstien värisävyt niin, että ne pärjäävät pohjien värisävyjen ja toistensa kanssa. Onnea vaan kaikille kauniiden blogisivujen omistajille!

Tänään. Siis vasta tänään latasin netistä ilmaisen kuvankäsittelyohjelman, PhotoScapen. Ja kyllä, olen riemuissani. Luulen, että ainakin hetki tästä eteenpäin leikitellään mahdollisuuksilla.

 
Teimme Ellin kanssa aamulenkkimme kaupunkimme keskustaan. Iki-ihana kukkakauppamme oli muuttanut toimitiloja samassa rakennuksessa sen verran, että heillä on nyt mahdollisuus asetella ihanuuksiaan kadulle ohikulkijoiden "kiusaksi". Kiusaus on aina yhtä suuri, kun kymmenen normaalikokoisen ruusun kimppu maksaa 4 euroa. Tarvitsee vain päättää minkävärisellä tuulella milloinkin on. Tänään värimme oli sepia :)
 
 
Viime viikolla oli sovittu, että saamme illallisvieraan Tanskasta. Eikä tässä kaikki. Vieras oli tulossa moottoripyörällä! Hän kuitenkin joutui perumaan tulonsa sairastumisen vuoksi. Tällaisen illallisen hän menetti. Kuvittelin tästä kuvasta kirjan aukeman keittokirjalleni, jota rakennan hitaasti koneellani. Ensimmäinen sidottu painos ilmestyy, kun joku lapsistani pääsee naimisiin.

 
Tänä vuonna meidän Matti aloitti toisen luokan. Perinteen mukaan kakkosluokkalaiset järjestävät ensimmäisten luokkien oppilaille juhlan heidän ensimmäisenä koulupäivänään. Lapsilla oli näytelmiä ja lauluja ja aikuiset olivat laittaneet pienten koululaisten perheille ja suvuille pöydän koreaksi. Suomesta tarjolla oli karjalanpiirakoita munavoilla.
 
 
Ja näin nuortuu emäntä! Enää ei voi olla ihan varmaa, mikä on totta ja mikä ei...


maanantai 24. syyskuuta 2012

Syksyisiä juttuja

Täällä on taas sipulipiirakan ja Flammkuchenin aika. Minä en todellakaan tiedä miksi (pitäisi kysyä taas naapurilta...), mutta uskon sen liittyvän sadonkorjuuseen. Yhteen pellilliseen sipulipiirakkaa saa menemään melkein kilon sipulia. Kokeilin sitä viime vuonna. Tänä vuonna kokeilin ensimmäistä kertaa Flammkuchenia. Se on Elsassin alueelta (meiltä 80 km) kotoisin oleva "pizza". Pohja on rapea, tomaattiketsuppi on korvattu kermaviilillä tai rahkalla tai niiden sekoituksella ja päällä on vain pekonikuutioita ja sipulia. Näin perinteisesti. Muunlaisiakin versioita löytyy ja saa tehdä. Itse lisään tuohon perinteiseen pienenpieniä tomaattikuutioita.

Flammkuchenin ja Zwiebelkuchenin kanssa juodaan Neuer Weinia. Muistelin viime syksystä, että se on erityisen hyvää vatsalle ja koko ihmiselle. Ostin sitä pullollisen lähimarketista. Ihmettelin kyljessä olevaa etikettiä, joka sanoi alkoholipitoisuuden olevan 10 prosentin luokkaa. Muistelin, että sen piti olla noin 4 prosenttia. Pettymys oli sitten sitäkin kauheampi, kun kotona maistaessani huomasin sen olevan ihan täyttä rypälemehua. Varmaan sitä tulisi säilyttää muutama päivä jääkaapin ovessa. Mehun suunnaton makeus viestitti minulle kyllä selvää sanomaa siitä, kuinka makeasta tavarasta viini onkaan lähtöisin. Sama kalorimäärä on viinissä, mutta sokeri vain on muuttunut alkoholiksi. Tarvinneeko enää kysyä mistä se tavara sinne lanteille oikein tulee.



Sadonkorjuuaika näkyy kaupassa viiden kilon sipulisäkkeinä (1,49 eur/5 kg), kymmenen kilon perunasäkkeinä, kolmen kilon porkkanapusseina, kurpitsakoreina, omenapusseina ja -laatikoina sekä alhaisina hintoina. Se näkyy teiden varsilla olevina kyltteinä, joissa paikalliset tuottajat houkuttelevat ohikulkijoita tiloillensa suoraostoksia tekemään sekä heidän tuotteitaan maistelemaan. Alkutuottajien myymälät ovat ihanat vierailla. Koreissa on kastanjoita, saksanpähkinöitä, luumuja, omenoita, mansikoita, viikunoita, kvitteneitä, kurpitsoja, maissia, leikkokukkia. Isoista sammioista saa valuttaa omaan astiaansa uutta viiniä tai omenatuoremehua. Yksi hyllyyn jäänyt erikoisuus täytyy mainita: kurpitsakuohuviini.

Sadonkorjuuaika näkyy lautasella. Tein jo kouluajoista tuttua suomalaista ruokaa: makkarakastiketta ja kuoriperunoita. Lisukkeeksi tein porkkana- ja punajuuriraasteita. Porkkanaraasteen saa makeaksi googlettamalla: lisää joukkoon hiukan sokeria, rypsiöljyä ja vettä. Punajuuriraasteeseen tulee joukkoon omenaa, hunajaa, rypsiöljyä, sormisuolaa ja mustapippuria. Terveisiä vaan Suomesta kansainväliselle keittiölle!

Syksy näkyy myös koristeluissa. Täälläkin suosiossa on krysanteemit. Valtava pallo maksaa käsittämättömät 4 euroa. Kanervat eivät sitten olekaan suhteessa enää niin edullisia. Pieni maksaa 2 euroa. Ovatkohan ne tuontitavaraa pohjoisesta? Ja sitten on kurpitsoita. Isoja ja pieniä, oransseja ja punertavia, ja niin kauniita erimuotoisia ja erivärisiä koristekurpitsoja. Miten taipuu kurpitsa sanan monikon partitiivi? Ja vastaa itse asian googletettuaan: molemmat muodot ovat oikein :)
 

Syksyllä voi maissipellossa olla labyrintti. Isi ja äiti voivat istuskella reilun 20 asteen syyssäässä kahvikuppostensa ja mansikkatorttustensa tai sipulikakkujensa ja tuoreiden viinilasillistensa kanssa. Ja koirat voivat tehdä tuttavuutta uusiin lajitovereihinsa lasten ratkaistessa labyrintin arvoitusta tai heinäpaalien päällä sotaa leikkiessä.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Vanhuus ei tule yksin

...se tulee marketin plussalasit nenällä. Tänään ensimmäistä kertaa kynsiä lakatessa. Aiemmin vain pienellä präntättyjä etikettejä lukiessa ja lankaa neulansilmään pujottaessa. Ei tosin isosti haittaa, koska miehestäni se on vain suloista.

...se tulee hiuksenhienoina uurteina decolté-alueen iholle. Olen niin iloinen siitä, että kasvoissani ei näy vielä kurttuakaan (ihon juonteista ei nyt puhuta tässä yhteydessä). Huomaan nyt nelinelosteni alla, että olen tehnyt yhden pahan virheen ihonhoidossani. Virheen, jota ei enää voi korjata. Rinnan ja kaulan alueiden ihoni on aina ollut kuivahko. Suihkun jälkeen iholla on ollut havaittavissa punaisia laikkuja. Jotenkin en kuitenkaan suhtautunut asiaan mitenkään. Koska muu kehoni ei ole tarvinnut kosteusvoiteita, keskityin aina vain kasvoihini. Nyt tuo avokaulaisen paidan paljastava alue iholla (joka myös altistuu helposti auringonvalolle) on alkanut osoittaa kuihtumisen merkkejä. Eikä mikään ihmeseerumi palauta enää ohentunutta ihoa :(


...se tulee kilon kappaleina lanteiden seudulle. Olin vielä yli kolmekymppisenä (kolmen lapsen äitinä) kokoa 32-34 ja painoin himpun alle 50 kg. Minun oli aina helppoa pysyä kuosissa, ja pienikin liikunta näkyi todella helposti. Nyt yli nelikymppisenä (viiden lapsen äitinä) painan reilun himpun alle 60 kg. Kokeilin viime viikolla sovittaa uusia bikinejä kokoa 36. Yläosa istui täydellisesti, mutta alaosasta puuttui kangasta, ja reilusti. Ajattelin, että ostaisin toiset bikinit kokoa 42 ja antaisin tyttärilleni sitten siitä yläosan ja tuosta pienemmästä ne pahuksen pöksyt. Ja vaikka ravaan mäkeä ylös ja alas tunnin joka aamu ja kolmena päivänä viikossa väsytän rautaa tunnin kerrallaan, niin silti. Ennen olisin tuolla tahdilla ollut täydellisen tyytyväinen itseeni kahdessa viikossa.

...se tulee harmaan eri sävyinä. Enää en ole niin mustavalkoinen kuin olin nuorempana. Annan itselleni ja muille enemmän tilaa ajatella ja olla. Huomaan miten vähän voin oikeasti itse vaikuttaa koko maailman muuttumiseen paremmaksi. Riittää, kun teen sen, mihin helposti taivun. Ja annan toisten tehdä niinkuin haluavat. Eikä minun ole enää pakko kertoa omaa mielipidettäni aivan kaikesta. Riittää, kun itse tiedän, mitä ajattelen. Mikäli siitäkään voin nyt aivan varma olla.

...se tulee myös vanhenemisen hyväksymisenä. Ainakaan juuri tällä hetkellä ei pelota.

torstai 13. syyskuuta 2012

Aarteen etsintää

Joku sanoi, että Pfalzista on löytynyt öljyä. Öljyä voi siis olla kaikkialla!

Pari viikkoa sitten ohitettiin kävelylenkillämme miehiä, jotka pystyttivät keppejä maastoon ja maalasivat maata erivärisillä maaleilla. Ellin peppukarvatkin olivat keltaiset, kun Ellin piti laskea merkkinsä omalaatuisen tuoreen hajun päälle. Mietittiin lasten kanssa yksinkertaisina, että jotain isompaa suunnistusreittiä ne merkkailevat.


Joku toinen tiesi kertoa, että täältäkin etsitään öljyä, ja nuo merkit ovat osa sitä. Tällä viikolla maahan on isketty antureita, puissa on ketjuilla kiinni mittareita, postilaatikkoon sataa infolehtisiä aiheesta, rinteestä alempaa kuuluu piippausta. Ainakin yksi mielipide metsässä toivoi, etteivät löytäisi mitään.
Mutta mitä jos? Mitä jos naapurin kukkapenkissä olevat anturit antavat olettaa, että maan kerrostumissa on jotain poikkeavaa? Tai jotain sellaista, josta kannattaa innostua? Alapuolen viiniviljelysten alla virtaakin öljysuoni tai maakaasulähde tai whatever? Postilaatikkoon jätettyyn karttaan on piirretty alue, jota nyt tutkitaan. Me asumme keskellä sitä. Voihan olla, että talojen omistajat tienaisivat kelpo summan myymällä omaisuutensa. Voihan myös olla, että juuri heidän omaisuuttaan ei kukaan haluaisi ostaa, mutta täydellinen idylli särkyisi naapuriin nousevan öljynporaustornin vuoksi. Ja me saatetaan asua juuri siinä talossa! Ja mehän ei omisteta täällä mitään. Pitäisiköhän äkkiä ostaa jotain?

Koko päivän kuuluu piippausta. Lähetysautot lähettävät vibraa (?) ja anturit ottavat kai'un vastaan ja mittarit lukevat tuloksia. Tärinää ei ole vielä tuntunut. Eletään jännittäviä aikoja. En tiedä yhtään, koska tiedetään jotain.


En tiedä myöskään, kuinka saataisiin piano alas yläkerrastamme! En tiedä, kuinka ruokahuoneemme pöytä mahtuisi portaikostame, johon on rakennettu uusi väliovi muuttomme jälkeen. En tiedä kuka ostaisi vaatekomeromme ja keittiömme, jos meidän täytyisi muuttaa tästä. Ja missä bongailisimme lepakkoja iltaisin...


Ps. Aarteen etsintä on saksaksi Schnitzeljagd. :D

Pss. Heidi. Varo vaan. Ne ovat siellä hetkellä, millä hyvänsä!

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Valoa kansalle

Nyt en puhu niistä ihmisistä, joille sisustaminen on harrastus ja intohimo. Puhun tavallisista tallaajista, jotka hankkivat kotiinsa uuden huonekalun tarpeen vaatiessa. Tällöin ei kaikki aivan välttämättä kolahda toistensa kanssa.

Oma kalustamiseni ja sisustamiseni on kulkenut erehdysten ja oppimisten reittejä. Muutamat matot on ostettu ja niihin on kyllästytty, kattovalaisimia soviteltiin vuosikausia, ennen kuin löysimme ne, jotka todennäköisesti listaamme testamenttiimme. Verhokokeiluja on kohtuullinen pino. En ole niitä ihmisiä, jotka vaihtavat verhoja muutaman kerran vuodessa. Itse asiassa, minulla ei juurikaan ole verhoja tällä hetkellä... Sisään tulevan liian valon saa suljettua ulkopuolelle alas laskettavilla kaihtimilla.


Kun lapsille on kalustettu omia koteja, on päästy luontevasti eroon sellaisista hankinnoista, joille ei enää ole ollut tilausta omassa kodissa. Kaikki voittavat! Muuttojen yhteydessä pääsee luonnollisesti eroon paljosta tarpeettomasta. Viime päivinä muutama onnellinen sattuma on myös karsinut ei-niin-toivottuja tavaroita kodistamme. Perinnöksi saatu messinkijalkainen Strindbergin pöytävalaisin putosi lattialle imurin tartuttua sen johtoon. Kupu särkyi. Ennen kuin ehdin hankkia uuden kuupan, veti Elli saman kapineen uudelleen lattialle sillä seurauksella, ettei se sen jälkeen enää syttynyt laisinkaan. Ei kirpaissut kovaa.

Valaisimen särkyminen sai mieheni tuskastumaan pimeisiin nurkkiin kotonamme. Näin syksyn tullen hämäryys vielä korostuu. Antoi minulle tehtäväksi hankkia pari uutta pöytävalaisinta kotiimme. Kotisohvalta sain valaisimet hankituksi. Hyvät löytyivät yllättäen Suomesta. Kotiamme on sisustettu Boknäsin kalusteilla, ja olikin luontevaa jatkaa hankintoja samalla tyylillä. Soitin liikkeeseen ja pyysin tarjousta isosta ja pikkuisesta Andrewista sekä kahdesta hotellilampusta. Puhelun lopuksi pyysin jo toimittamaan kyseiset valaisimet heidän Helsingin myymäläänsä seuraavaksi maanantaiksi, tarjousta näkemättä. Liekö kaupankäyntitaidoissani jotain vikaa...

Sunnuntai-iltana mieheni lähti Suomeen työmatkalle suurimman kovakantisen matkalaukkumme kanssa. Laukku oli luonnollisesti tyhjä. Hikisiä hetkiä hotellihuoneessaan vietettyään, hän sai kolme valaisimista sullottua laukkuun, yksi täytyi kuljettaa tänne tehdaspakkauksessaan. Ja hänellä oli vielä käsimatkatavaralaukku... Sanomattakin on selvää, että nyt hän inhoaa kyseisiä valaisimia, mutta toivon, että hän vielä leppyy niille. Kaksi  valaisimista on 77 cm korkeita, yksi 70 cm ja pieninkin 50 cm. Oli niissä ollut sullomista, mutta laukkukin oli kyllä suuri.


Valaisimet ovat nyt paikoillaan, enkä minä voisi olla onnellisempi. Tai no, voisin löytää vähän pienemmät hehkulamput noihin...


Kun sain valaisimet ruokailutilaan, sain myös "muistojen seinän" valmiiksi. Ja muutostahan on siis kohta 15 kuukautta. Kiviseinä käynee selitykseksi.

Juuri kun luulin, että NYT meillä alkaa olla kaikki aivan kuin haluankin asioiden olevan, niin valtavankokoisen läppärimme näytönohjain lakkasi toimimasta. Sohvannurkassa kanssani kököttää nyt pieni ja sievä Sony Vaio. Eikä silmiini ollut pistänyt isommasti eteisen nurkassa seissyt hiukan mitäänsanomaton, musta, kookas maljakko, mutta mieheni jalkaan se osui tänä aamuna ikävästi...

Kynttilät alkavat olla loppuunpalaneet. Tiedän kivan sisustustavaratalon, josta voisin lähteä hakemaan täydennystä varastoihin...liekö löytyisi uusi maljakkokin, sitten pitkävartisia ruusuja...

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

500 kilometriä mittarissa!

Katsottiin säätiedotuksesta oikein hyvä aamu pitkälle pyörälenkille. Tarkoitus oli herätä aamulla kahdeksalta ja ehtiä ennen toisia sunnuntaipyöräilijöitä liikkeelle. Sisäinen kello oli kuitenkin toista mieltä. Päästiin liikkeelle puoli kymmenen aikaan.

Olosuhteet olivat parhaimmat ikinä. Aurinko paistoi pilvien lomasta, lämpötila oli noin 16 (joka nousi kyllä lähemmäs kahtakymmentä), takana hyvin nukuttu yö ja reitti, joka oli suunniteltu jo edellisenä iltana. Olisimme saaneet ajo-opettajani mukaan matkaan, mikäli hän olisi pystynyt kävelemään. Tekstasin hänelle edellisenä iltana, josko hän haluaisi liittyä seuraamme (tarvitsisin kipeästi neuvoja noissa kurveissa ajamiseen). Hän vastasi, että ilman muuta, mikäli hän ei olisi juuri ollut polvileikkauksessa ja kykenisi kävelemään. Mainitsi vielä, että hän on ihan kunnossa. Tuo viimeinen lause jätti mieleeni pahan aavistuksen siitä, miksi terve mies joutuu yht'äkkiä polvileikkaukseen... En uskaltanut kysyä, eikä hän onneksi kertonut. Aurinkoisella mielellä siis!


Ajelimme reilut pari tuntia, satakunta kilometriä. Odenwald on matalahko vuoristo, jonka rinteessä asumme. Siellä sijaitsee pieniä kyliä ja taajamia muutaman kilometrin välein. Välissä on maaseutua ja metsiköitä. Tiet kiemurtelevat rinteitä ylös alas. Nopeutta voi maksimissaan olla 70 km tunnissa ja pienissä taajamissa ajellaan 30 km tunnissa. Kerrassaan vaihtelevaa siis. Ei mitään tappavan tylsää maantietä hanat kaakossa. Ja vaikka minä ajan todella rauhallisesti, niin yhdessä pusikossa välähti kameran valo kohdallani. Aivan käsittämätöntä, että juuri minun kohdallani! Mieheni ajoi ihan edelläni ja aivan samaa vauhtia. Mutta siinähän ihmettelevät valokuvastani kenelle lappusensa lähettävät. Moottoripyörien keulassa kun ei ole rekisterilaattaa...

Kamerankin otin mukaani. Ajattelin, että ikuistan kauniita maisemia, idyllisiä kyliä ja rakennuksia, laiduntavia lehmiä ja hevosia. Mutta ajatukseksi kaikki jäi, kuten aina jää. Huomaan, etten osaa elää ollenkaan blogiani varten :D Kun kamera on pyörän lokerossa jalkojen välissä, ja sen sieltä ottaminen vaatii pysähtymistä, pyörän sammuttamista, tavarasäiliön avaamista virtalukon avaimella, ja samat toiminnot toisinpäin sitten, kun kameraa ei enää tarvita, jäi Holzhausenit ja karja kuvaamatta.

Pyöräillessä tulee moni asia iholle. Tunnet ilman lämpötilan ja sen vaihtelun, kun ajat ylemmäs vuoristoon tai kun aurinko alkaa paistaa. Huomaat ajaneesi ravintolan ohitse, kun alat miettiä tulevatko tuoksut italialaisesta vai paikallisesta keittiöstä. Maatilan lähestymisen taas huomaat jo reilusti ennen sen ohittamista. Navetan haju on aivan erilainen kuin tallin. Tuoreen ruohon hajukin eroaa täysin säilöntärehun ominaishajusta. Erilaisia kyläjuhliakin on ohiteltu. Asuista voi aina päätellä onko kyse lauluyhdistyksen vuosikokouksesta vai hääjuhlista. Sateenkin tuntee iholla...onneksi ei olla vielä kastuttu niin, että asut olisivat päästäneet läpi. Ja yritän välttää sadekeleillä ajamista viimeiseen saakka.

Moni muukin motoristi oli keksinyt saman ihanan sunnuntaiaamun, mutta sekin oli vain hauskaa. Tassua vaan kaikille!