sunnuntai 2. syyskuuta 2012

500 kilometriä mittarissa!

Katsottiin säätiedotuksesta oikein hyvä aamu pitkälle pyörälenkille. Tarkoitus oli herätä aamulla kahdeksalta ja ehtiä ennen toisia sunnuntaipyöräilijöitä liikkeelle. Sisäinen kello oli kuitenkin toista mieltä. Päästiin liikkeelle puoli kymmenen aikaan.

Olosuhteet olivat parhaimmat ikinä. Aurinko paistoi pilvien lomasta, lämpötila oli noin 16 (joka nousi kyllä lähemmäs kahtakymmentä), takana hyvin nukuttu yö ja reitti, joka oli suunniteltu jo edellisenä iltana. Olisimme saaneet ajo-opettajani mukaan matkaan, mikäli hän olisi pystynyt kävelemään. Tekstasin hänelle edellisenä iltana, josko hän haluaisi liittyä seuraamme (tarvitsisin kipeästi neuvoja noissa kurveissa ajamiseen). Hän vastasi, että ilman muuta, mikäli hän ei olisi juuri ollut polvileikkauksessa ja kykenisi kävelemään. Mainitsi vielä, että hän on ihan kunnossa. Tuo viimeinen lause jätti mieleeni pahan aavistuksen siitä, miksi terve mies joutuu yht'äkkiä polvileikkaukseen... En uskaltanut kysyä, eikä hän onneksi kertonut. Aurinkoisella mielellä siis!


Ajelimme reilut pari tuntia, satakunta kilometriä. Odenwald on matalahko vuoristo, jonka rinteessä asumme. Siellä sijaitsee pieniä kyliä ja taajamia muutaman kilometrin välein. Välissä on maaseutua ja metsiköitä. Tiet kiemurtelevat rinteitä ylös alas. Nopeutta voi maksimissaan olla 70 km tunnissa ja pienissä taajamissa ajellaan 30 km tunnissa. Kerrassaan vaihtelevaa siis. Ei mitään tappavan tylsää maantietä hanat kaakossa. Ja vaikka minä ajan todella rauhallisesti, niin yhdessä pusikossa välähti kameran valo kohdallani. Aivan käsittämätöntä, että juuri minun kohdallani! Mieheni ajoi ihan edelläni ja aivan samaa vauhtia. Mutta siinähän ihmettelevät valokuvastani kenelle lappusensa lähettävät. Moottoripyörien keulassa kun ei ole rekisterilaattaa...

Kamerankin otin mukaani. Ajattelin, että ikuistan kauniita maisemia, idyllisiä kyliä ja rakennuksia, laiduntavia lehmiä ja hevosia. Mutta ajatukseksi kaikki jäi, kuten aina jää. Huomaan, etten osaa elää ollenkaan blogiani varten :D Kun kamera on pyörän lokerossa jalkojen välissä, ja sen sieltä ottaminen vaatii pysähtymistä, pyörän sammuttamista, tavarasäiliön avaamista virtalukon avaimella, ja samat toiminnot toisinpäin sitten, kun kameraa ei enää tarvita, jäi Holzhausenit ja karja kuvaamatta.

Pyöräillessä tulee moni asia iholle. Tunnet ilman lämpötilan ja sen vaihtelun, kun ajat ylemmäs vuoristoon tai kun aurinko alkaa paistaa. Huomaat ajaneesi ravintolan ohitse, kun alat miettiä tulevatko tuoksut italialaisesta vai paikallisesta keittiöstä. Maatilan lähestymisen taas huomaat jo reilusti ennen sen ohittamista. Navetan haju on aivan erilainen kuin tallin. Tuoreen ruohon hajukin eroaa täysin säilöntärehun ominaishajusta. Erilaisia kyläjuhliakin on ohiteltu. Asuista voi aina päätellä onko kyse lauluyhdistyksen vuosikokouksesta vai hääjuhlista. Sateenkin tuntee iholla...onneksi ei olla vielä kastuttu niin, että asut olisivat päästäneet läpi. Ja yritän välttää sadekeleillä ajamista viimeiseen saakka.

Moni muukin motoristi oli keksinyt saman ihanan sunnuntaiaamun, mutta sekin oli vain hauskaa. Tassua vaan kaikille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Iloitsen jokaisesta kommentista!