lauantai 22. syyskuuta 2012

Vanhuus ei tule yksin

...se tulee marketin plussalasit nenällä. Tänään ensimmäistä kertaa kynsiä lakatessa. Aiemmin vain pienellä präntättyjä etikettejä lukiessa ja lankaa neulansilmään pujottaessa. Ei tosin isosti haittaa, koska miehestäni se on vain suloista.

...se tulee hiuksenhienoina uurteina decolté-alueen iholle. Olen niin iloinen siitä, että kasvoissani ei näy vielä kurttuakaan (ihon juonteista ei nyt puhuta tässä yhteydessä). Huomaan nyt nelinelosteni alla, että olen tehnyt yhden pahan virheen ihonhoidossani. Virheen, jota ei enää voi korjata. Rinnan ja kaulan alueiden ihoni on aina ollut kuivahko. Suihkun jälkeen iholla on ollut havaittavissa punaisia laikkuja. Jotenkin en kuitenkaan suhtautunut asiaan mitenkään. Koska muu kehoni ei ole tarvinnut kosteusvoiteita, keskityin aina vain kasvoihini. Nyt tuo avokaulaisen paidan paljastava alue iholla (joka myös altistuu helposti auringonvalolle) on alkanut osoittaa kuihtumisen merkkejä. Eikä mikään ihmeseerumi palauta enää ohentunutta ihoa :(


...se tulee kilon kappaleina lanteiden seudulle. Olin vielä yli kolmekymppisenä (kolmen lapsen äitinä) kokoa 32-34 ja painoin himpun alle 50 kg. Minun oli aina helppoa pysyä kuosissa, ja pienikin liikunta näkyi todella helposti. Nyt yli nelikymppisenä (viiden lapsen äitinä) painan reilun himpun alle 60 kg. Kokeilin viime viikolla sovittaa uusia bikinejä kokoa 36. Yläosa istui täydellisesti, mutta alaosasta puuttui kangasta, ja reilusti. Ajattelin, että ostaisin toiset bikinit kokoa 42 ja antaisin tyttärilleni sitten siitä yläosan ja tuosta pienemmästä ne pahuksen pöksyt. Ja vaikka ravaan mäkeä ylös ja alas tunnin joka aamu ja kolmena päivänä viikossa väsytän rautaa tunnin kerrallaan, niin silti. Ennen olisin tuolla tahdilla ollut täydellisen tyytyväinen itseeni kahdessa viikossa.

...se tulee harmaan eri sävyinä. Enää en ole niin mustavalkoinen kuin olin nuorempana. Annan itselleni ja muille enemmän tilaa ajatella ja olla. Huomaan miten vähän voin oikeasti itse vaikuttaa koko maailman muuttumiseen paremmaksi. Riittää, kun teen sen, mihin helposti taivun. Ja annan toisten tehdä niinkuin haluavat. Eikä minun ole enää pakko kertoa omaa mielipidettäni aivan kaikesta. Riittää, kun itse tiedän, mitä ajattelen. Mikäli siitäkään voin nyt aivan varma olla.

...se tulee myös vanhenemisen hyväksymisenä. Ainakaan juuri tällä hetkellä ei pelota.

5 kommenttia:

  1. Niin totta - samat aatokset täällä 45 lähestyessä :) Kilojen kanssa kamppailua, mutta hyvä ruoka ja viini vaan vetää puoleensa - ei liikunta:D -Paula-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kehon muutokset iän karttuessa ovat väistämättömiä ja ikuisen nuoruuden tavoittelu valmiiksi hävitty taistelu. Jos suhtkoht kohtuullisilla elämäntavoilla ja noinkin reippaalla liikunnalla pysyy terveenä ja sikäli kuosissa, ettei ole ylipainoinen ja jaksaa hyvin normaalissa arjessa, ei kai pitäis surra sitä, että vaatekoko ei ole sama kuin nuorena naisena. Mun mielestä ei ainakaan ole tavoittelemisen arvoista olla nuoruusvuosien mitoissa, mikäli se vaatii paljon kieltäytymistä ja negatiivisia ajatuksia. Ja negatiivisiin ajatuksiin kuuluu se, jos ei pysty hyväksymään muutoksia itsessään. Jos ei hyväksy itseään, ei mikään maailman laihdutuskuuri tuo onnea (heh, se tuo tässä iässä mukanaan sen, että iho ei ponnahdakaan kireäksi kaventuneen varren ympärillä, vaan sitten sitä on laiha ja roikkuvanahkainen).

      Älä sure sitä, ettet ole rasvannut rinnustasi. Kyllä se iho menettää joustokykyään, rasvasi sitä tai ei. Mä oon rasvannut itseni päästä varpaisiin teini-ikäisestä lähtien kuivahkon ihoni vuoksi, ja niin vain mullakin menee dekoltee jo pergamentiksi. Voisihan sitä syytää jokaiselle ihoaluelle erikseen suunniteltuja kolmensadan euron voiteita, mutta oikeasti ne eivät pysäytyä ikääntymistä. Ehkä niissä on se hyvä puoli, että voi tuntea tekevänsä jotain "asian hyväksi”, mutta tutkimusten mukaan saman asian oikeasti ajaa markettivoiteetkin. Ne kosteuttavat ihoa riittävästi, vaikka eivät nekään pysäytä ikääntymisprosessia.

      Jos olet aiemmin voinut ostaa bikinit koon perusteella ja molemmat osat ovat sopineet vaivattomasti, taidat olla harvinaisuus. Useimmat meistä on ”eri paria” - ja useimmat uimapuvut on mitoitettu kummallisesti. Markkinoilla (varmasti nettikauoissakin) on onneksi sellaisiakin bikineitä, joiden osat saa ostaa erikseen. Mä suosin sellaisia vaatevalmistajia, jotka ymmärtävät yksilöllistä mitoitusta: sitä, että lyhyt nainen ei välttämättä ole teinin muotoinen (lanteeton, vyötärötön jne.), sitä, että ylä- ja alavartalo voivat olla eri kokoa ja sitä, että varsinkin urheiluvaatteissa pitää olla tarjolla erilaisia mitoituksia. Jos tuulihousujen lahkeissa on vetoketjut tai kiristyssysteemi, ei oo kivaa jos sen joutuu lyhentämään pois. Lasten senttikokoiset taas tahtoo olla takamuksen ja lanteiden kohdalta liian tiukkoja. Pitää antaa palautetta kauppiaille, maahantuojille ja valmistajille! Ei me olla väärän muotoisia, vaan vaatteet.

      Lopuksi: itseinho on aina pahasta. Se ei koskaan saisi olla motivaationa liikunnalle, ruokavaliolle tai muille valinnoille. Uskon, että kun tekee asioita, joista pitää, voi paljon paremmin kuin jos elää rajoitusten kautta yrittäessään näyttää joltain tietyltä. Miksi asettaisimme itsellemme paineita, joita ei oikeastaan tarvitsisi asettaa? Katso, kaimaseni, peiliin ja anna itsellesi kunnon kehut. Olet ne ansainnut.

      Poista
    2. Kiitos paljon tsemppauksestasi! Yritin tuohon loppuun laittaa, että yksi osa tätä havaitsemaani vanhenemisprosessia on se, että hyväksynkin kaiken tämän, vaikka mielelläni ottaisinkin sen sileämmän ihon ja hoikemmat lanteet :) Itseäni inhosin keväällä, kun en edes yrittänyt tehdä millekään mitään. Nyt, kun liikun säännöllisesti ja mielestäni aika runsaastikin, teen sen, mihin pystyn. Samaa mieltä olen siitä, että elämä on elämistä ja kokemista varten, ja siihen kuuluu olennaisesti mm. makunautinnot. Haluan laajentaa kokemuksiani sillä saralla entisestäänkin, ja tämä onkin yksi kohokohta esim. matkustelussa. Eläköön kansainvälinen keittiö!

      Poista
  2. Juuri kun tässä survon voilla voideltua leipää kitusiini ja himoitsen esikoiselta jäänyttä Arnoldsin donitsia (en ehkä uskalla kuitenkaan koskea siihen koston pelossa :)), niin tulee mieleen, että pitäisi olla iloinen pienistä jutuista. Kuin vaikka tuosta voikkuleivästä.

    Ja muutaman vuoden sinua tunteneena voin kyllä vahvistaa, että noita harmaita sävyjä on tässä viime aikoina alkanut esiintyä enemmän :) Yritän itse ottaa myös siitä opiksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan hiuksissa :D Mutta siitäkin huolimatta kirvoitit kosteaa silmäkulmiini.

      Poista

Iloitsen jokaisesta kommentista!