tiistai 27. marraskuuta 2012

Adventtikalenteri 2012

Suklaata, leluja, legoja... Tyydyttääkö kuvakalenteri enää ainoatakaan lasta? Itse muistan, kuinka ihana oli avata kuvakalenterin luukkuja. Verrata avautuvia kuvia toisiinsa. Mikä oli kauniimpi toista? Mikä oli kaikkein kaunein? Tuntuu, että sulkiessani silmäni, voin vieläkin muistaa joitakin yleisimpiä kalenterikuvia. Eikä se himmentänyt niiden ihanuutta. Juuri sellaisia kalenterikuvien tulikin olla. Ja kalenterin päällä piti olla hopeahilettä. Muttei aina. Jotkut kalenterit olivat ihania ilmankin hilettä.

Suklaakalenteria boikotoin. Täällä tunkee karkkia ovista ja ikkunoista muutenkin. Niitä tulee sisään lasten mukana. Joskus jopa ilman lasten vuorovaikutusta. Oven takaa vaan löytyy pussukoita ja laatikoita. Koulumatkalla lapset saavat kavereiltaan karkkia. Vaihtelevat saksanpähkinöitään ja omenanlohkojaan karkkimatoihin?

Joitakin vuosia sitten ostin systeemin, jossa on iso tähtilaatikko ja sen sisällä 23 pientä tähtilaatikkoa. Jokaiseen laatikkoon voi kätkeä pienen kalenteriyllätyksen (niinkuin sukkiin tai taskuihin tai mitä-niitä-onkaan). Tänä vuonna sain kuningasajatuksen.

Ostin pieniä joulukoristeita.


Ja tyhjät koristekuuset lasten huoneisiin.


Lapset kysyivät kasvit havaittuaan, mitä nuo puut heidän pöydillään ovat. Kerroin niiden olevan heidän omat pienet joulukuusensa. Hetken totuteltuaan molemmat tulivat kiittelemään, kuinka kiva on, kun heillä on omat pikkukuuset huoneissaan. Tässä vaiheessa kumpikaan ei vielä tiedä, että kalenteriluukuista alkaa löytymään koristeita heidän kuusiinsa. Kun jouluaatto koittaa, kummankin kuusi on valmis! Maltan tuskin odottaa lauantaiaamua ja sitä, kauanko kestää, että he tajuavat pikkukuusensa ja luukusta paljastuvan koristeen välisen yhteyden.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Pölypunkkiallergia

Kun Matti oli yskinyt 7-8 viikkoa, menimme hänen kanssaan yksityiselle (koska kaikki täällä ovat yksityisiä) lasten allergologille. Siihen mennessä oli syöty jo yksi antibioottikuuri, joka ei kuitenkaan lopettanut yskimistä. Pahin pelkomme oli luonnollisesti se, että Matti olisi allerginen koiralle, ja se piti selvittää pian.

Lääkäri kuunteli asiamme, ja kohta Matin käsivarret olivat täynnään rei'itettyjä pieniä merkintöjä. Kymmenen minuutin allergiatesti kertoi, että ainoa allergisoiva asia tutkituista, oli pölypunkki. Ei koira, ei kissa, ei hanhensulka, ei mikään siitepöly, sienet tai homeet. Kymmenen odotusminuutin aikana unohdettiin auton vaihto, myytiin asunto Suomesta ja ostettiin uusi Saksasta. Laskettiin jo lainanhoitokustannukset sekä uuden asunnon ylläpitokustannukset. Ei sitten ollutkaan homeallergiasta kyse. Ainoan paukaman nosti pölypunkki. Verrokkiaineen lisäksi.

Seuraavan puolen tunnin aikana saimme reseptin allergialakanoita välittävälle yrittäjälle, reseptin astmapiippuun ja siihen liitettävään lasten inhalaattoriin, uuden ajan keuhkorasitustestiin kahden viikon päähän sekä nippukaupalla ohjeita ja neuvoja tulevia toimia varten.

Olo oli hiukan epäuskoinen. Matti oli yskinyt. Nyt hänen keuhkot tervehdytetään astmapiipulla, hänen huoneensa laitetaan uuteen uskoon, lääkäri vilautti jopa uuden patjan ostamista. En oikeasti ajatellut, että pojalla olisi mikään hätänä. Ajattelin, että suljetaan pois vaihtoehtoja. En, että ne oikeasti olisivat olleet vaihtoehtoja.

Kotona tietysti tutkimaan asiaa. Terveyskirjaston nettisivuilla sanotaan:

"Pölypunkkeja on runsaasti maissa, joissa on kosteampi ja lämpimämpi ilmasto kuin meillä. Suomessa ne ovat nykyään harvinaisia."

Okei. Asutaan Saksassa, mutta miellän nämä kaksi aivan samaksi tässä suhteessa.

"Pölypunkkiallergiaa on myös maissa, joissa pölypunkkeja ei ole lainkaan. Sellainen on muun muassa Islanti, jossa varsinkin nuoruutensa maalla asuneilla miehillä ihokoe pölypunkilla on usein myönteinen ja heillä on IgE vasta-aineita, jotka reagoivat pölypunkin kanssa. Kyseessä on kuitenkin ristiallergia, ja allergian on aikanaan aiheuttanut jokin varastopunkki, katkarapu, torakka tai hyttynen."

Ei ole lainkaan! Voiko sellaista ollakaan? Kun kaikissa sängyissä asuu tuhansia punkkeja, ja joka patja ja tyyny tuplaa painonsa muutamassa vuodessa kuolleiden punkkien ja niiden jätösten vuoksi. Ja vaikkei Suomessa ole punkin punkkia, niin ihmiset pakastavat petivaatteitaan pakkasella.

"Useimmissa suurelle väestölle tarkoitetuissa tietolähteissä pölypunkkiallergian oireiksi mainitaan astma, allerginen nuha ja atooppinen ekseema. Vähennetäänpä punkkien ja punkkiallergeenien määrää millä keinolla tahansa, se ei kuitenkaan vähennä allergiaoireita.
Pölypunkkien määrällä ei siis näytä olevan vaikutusta atooppisten oireiden määrään tai vaikeuteen. Pölypunkkiallergiaa on pidettävä merkkinä henkilön atooppisesta taipumuksesta. Tutkimukset eivät kuitenkaan sulje kokonaan pois mahdollisuutta, etteivätkö punkit yksittäistapauksissa saattaisi pahentaa oireita. "

Siis! Pese 60 asteessa, pakasta ja saunota kuumassa, tuuleta, käytä allergialakanaa, mutta mihinkään se ei vaikuta! Huoh! Tässä vaiheessa ajattelin vain seurata oman järkeni ääntä. Ja se sanoi, että siivoa ja pese, ja Matti ei kohta hiiskahdakaan öisin.


Tänään olen siivonnut reippaat seitsemän tuntia. Ehkä enemmänkin. Matin vuoteesta on pesty petauspatja (untuvatyynyn ja -peitteen pesusta ei ole pitkä aika), lakanat ja päiväpeite. Uudet lakanat on silitetty, matto on viety pois, lattia on luututtu, lelulaatikot purettu ja käyty läpi, jokainen pehmo on pesty tai odottaa kiltisti pesuvuoroaan, kaapit ja laatikot imuroitu tai pyyhitty, ikkuna ja peilit pesty, seinät maalataan tietysti aina tällaisen vaihteen sattuessa kohdalle... Tänään ollaan aloitettu myös astmapiipun kanssa. Huomenna haen sen allergialakanan.


Ja etteikö Suomessa ole pölypunkkeja, joita vastaan kuitenkin joka toinen kansalainen käy yksityistä sotaansa. Itsehän olen jopa....uskaltaako tätä kirjoittaa...nähnyt sellaisia. Jos asuisin Suomessa, lähimmät ystäväni googlettaisivat jo sopivia hoitopaikkoja minulle, vaan kun en asu, niin vahvistan, että Suomessa makuuhuoneessani, seinähyllyllä, pölyn laskeuduttua sille (heittäköön ensimmäisen kiven se, jonka makuuhuoneen hyllyn päällä ei ole pölyä), näin pieniä (sanomattakin selvää), läpikuultavia, hyppien eteneviä otuksia. Kun sellaisen liiskasi, jäi vain märkä jälki. Niin pieniä ne olivat. Mitään muuta merkkiä ei jäänyt. En keksimälläkään ole keksinyt mitä muita nuo pienemmät kuin nuppineulan varren halkaisijan kokoa olevat ripsiäiset olisivat voineet olla. Mietin kyllä, kuinka kamalaa, jos tuollaisia pehertää tuhansia sängyssäni.

Eli, vaikkei Suomessa ole pölypunkkeja, niin minullapa oli. Ja isoja, koskapa niitä näkyi paljaalla silmällä. Mutta pidän kyllä huolen, että Matin huoneessa niitä ei vipellä - ainakaan enää. Voihan tosin olla, että Matin oireet johtuvat jostain aivan muusta, ja Matti on kuin islantilaiset miehet, jotka ovat allergisia pölypunkeille, vaikkeivät ole koskaan nähneetkään sellaista. Siitäkin huolimatta nyt taistellaan!

Mitä sitten itse pikkumies? Suurin suru meinasi tulla siitä, että matto lähtee. Luvattiin, että etsitään hänelle sopiva matto. Sen jälkeen neuvoteltiin pehmoista, mutta järkevä kaveri ymmärsi, että pehmot nukkkuvat päivällä hänen sänkynsä päällä ja yöllä ne voivat valvoa Matin unta pöydältä käsin. Astmapiippu oli pelkästään jännä. Asia ei ehkä ole hahmottunut ihan kokonaan, eikä tarvitsekaan. Käänteitä voi vielä tulla. Diagnoosi on nyt vasta yhden paukaman varassa.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Kun inspiraatio iskee, niin silloin leivotaan käpykakku

Keittiökokeilupäiviä on jotenkin viime aikoina (onneksi) ollut. Eilen ajattelin, että tänään pitää kokeilla tehdä jotain sellaista, mitä en vielä koskaan olle tehnyt. Hain ainekset eilen jo kaupasta, joten tänään tarvitsi vain päästä itse asiaan. Siihen pääsy kestää aamuisin nykyään reilusti kaksi tuntia. Olen alkanut tehdä aamulenkkiäni kahden mummelin kanssa, ja hehän eivät tyydykään mihinkään tunnin lenkkiin. Kohta osaan kaikki tiet ja tiettömätkin taipaleet lähimetsästämme. Ja koko ajan puhutaan tai ainakin joku puhuu. Väliin he kysyvät minulta ymmärränkö, ja väliin vastaan ymmärtäväni. Sanovat tämän olevan parasta kielikurssia minulle. Eivätkä niin vanhat ihmiset liene väärässä. Puhutaan koirista, ruoasta, ruoanlaitosta, jouluaskarteluista, miehistä, lapsista, lapsenlapsista...tuossa kohden minä en paljoa jutustele...

Elli nauttii. Joka aamu iso lauma ihmisiä ja koiria paimennettavana. Ja Elli pitää huolen aivan jokaisesta tai on ainakin huolissaan jokaisesta. Kaksi isoa, vanhaa labbisurosta tuskin eväänsä räväyttävät, kun Elli käy murisemassa ja näykkimässä korvasta, kun kaverit meinaavat harhautua polulta. Ihmisille riittää tökkäys pohkeeseen.


Tämän päivän punnerrukseni oli lapsuudesta tuttu käpykakku. Isä aina toisinaan osti sellaisia valmiina kaupasta. Nyt ajattelin kokeilla itse tekemistä. Maakarileipuri oli tehnyt asiasta perusteellisen postauksen. Muutin ohjetta ainoastaan siltä osin, että minun kakkupohjani ei ollut gluteeniton. Ohjeeseen olisi voinut muistutuksen vuoksi lisätä, että kakkupohjan kannattaa antaa jäähtyä vaikka vuorokauden verran jääkaapissa ennen leikkaamista, sen verran peherrykseksi meni, kun koetti liian pehmeää kakkua muotoilla. Siitä kuitenkin selvittiin.


Itse lisäisin vielä ohjeeseen, että vastakaulittua ja levitettyä marsipaania ei kannata yrittää leikata suomuille pehmeänä. Marsipaani tarttuu saksiin. Jääkaappikylmää pintaa oli huomattavasti helpompaa rei'ittää.


Ja ennen jälkiruokaa syötiin kasvispihvejä ja punaviinissä marinoitua possun sisäfilettä. Liekö viimeinen kerta tänä vuonna, kun grillattiin.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Lenkitettiin koira

Sain ilokseni koko perheen liikkeelle koiran pisulenkille. Ajateltiin sitten samalla tehdä vähän pidempi lenkki, kun tapaus sai näinkin suuren osanoton. Pilvetkin väistyivät reppua pakatessamme.


Ruskasta on vielä hiukan jäljellä. Lehtisateesta päätellen, ei enää ensi viikonloppuna. Mutta tämä sade oli lapsille samaa kuin itselle oli aikoinaan lumihiutaleiden metsästys ilmasta. Valmiiksi hävitty taistelu.


Lämpö nousi yli kymmenen asteen, ja auringonpaiste jopa lämmitti.


Mielestäni koiran ei kuitenkaan olisi tarvinut pulahtaa siihen ainoaan lutakkoon, joka matkan varrelta löytyi. Kun ei se uinut kesälläkään...


Tehtiin risteyksissä sellaisia ratkaisuja, joita ei oltu ennen tehty. Maisemat ja polut olivat siis aivan uusia.


Kylttien tulkitsemiseen piti joskus käyttää korkeampaa matematiikkaa.



Uusia olivat myös matkan varteen osuneet "ruokapaikat". Levähdettiin ja syötiin eväämme metsästäjien passikopissa, turvassa villisioilta. Ohittava ratsastaja kyllä sanoi, etteivät metsämiehet tykkää hyvää. Mutta eväät oli muutenkin jo syöty.


Perillä kotona Matti pysäytti ajanottokellonsa. Reissu oli kestänyt kolme tuntia. Äkkiä kaikki mahalleen lattialle ja hooveriin (kyynärnojapunnerrusasento) ja aikoja mittaamaan. Matti vetäisi hurjat pohjat. Poika pinnisti viisi minuuttia! Äitikin paransi aikaisempaa tulostaan kahteen ja puoleen minuuttiin. Lämmitimme lounaan ja puimme pojan juhlakuntoon 45 minuutissa. Kaverin viiden tunnin syntymäpäiväjuhlat olivat alkamassa. Illalla ei tarvinut houkutella lasta vuoteeseen.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Äidin uusi harrastus

Markettipäällikkö osasi hommansa. Erä taitavasti sijoiteltuja, edullisia jättilankakeriä kiinnitti huomioni kaupan käytävällä. Jopa minun, joka en edes muista aikaa, koska viimeksi olen pidellyt kudinta käsissäni. Olisiko siitä kaksikymmentä vuotta.

Nyt minulla on kuitenkin kaksi kerää villalankaa kutoutumassa. Aloitin helpolla. Teen itselleni säärystimet. Aloitin illalla, kun olin saanut lapset nukkumaan. Ilokseni muistin vielä perusasiat. Aamulla pyysin lapsia katsomaan, mitä äiti oli saanut päähänsä. Ajattelin, ettei asia liikauta heitä juurikaan, mutta olin itse niin innostunut, että halusin jakaa asian jonkun kanssa, kun Mikkokin oli koko viikon reissussa. Ja todennäköisesti hänkään ei olisi pysyä housuissaan tästä uutisesta...

En voinut kuvitellakaan asian saamaa vastaanottoa! Lapset olivat molemmat niin innostuneita äidin kutomisesta, että sitä kiitellään vielä parin päivän jälkeenkin. Molemmat ovat todenneet jo useampaan kertaan, kuinka mukavaa heistä on, että äiti on aloittanut kutomisen. Luonnollisesti heillä on omat toiveensa jonossa. Helmille täytyy tehdä myös säärystimet balettiin ja Matti haluaa tupsullisen pipon. Helmi vielä totesi, ettei hän olisi koskaan voinut kuvitella, että äiti alkaisi kutoa, kun äiti käy kuntosalillakin. Paitsi, että en edelleenkään käy. Kolme viikkoa paussia jo täynnä. Ehkä ensi viikolla taas...


En nyt varmastikaan osaa kuvailla lasten innostuksen tasoa, mutta jos sanon, että kumpikin lapsi on kiitellyt kutomistani noin 5-10 kertaa vuorokaudessa, niin ehkä se kertonee jotain. Onhan heillä tosin omat säärystimensä ja piponsa ojassa, mutta ehkä tässä on myös jotain ihanan turvallista, kun äiti istuu sohvannurkassa kudin sylissään? Ja minähän kudon. Jos se kerran tekee lapset noin onnelliseksi.

Käytiin tänään Frankfurtissa asioilla, ja matka-aika tuli käytettyä tehokkaasti - kutomiseen. Eipä tunnu enää pitkäkään automatka tylsältä. Kotimatkalla pysähdyimme moottoritien varrella olevassa sisustusjätti, Segmüllerissä. Kierähdimme kerran sisustustavaraosastolla, ja niin olivat pussit ja kassit jo täynnä. Tällä kertaa sain kaksi uutta (täydellistä) hopeajäljitelmämaljakkoa, viininjäähdyttimen (mikä sana, eihän se mitään jäähdytä, korkeintaan hidastaa lämpenemistä) kynttilälyhtyjä ja kynttilöitä. Onneksi meillä oli hiukan kiire, niin ei tehty mittaamatonta vahinkoa taloutemme tasapainoon.


Niin kiire ei kuitenkaan ollut, etteikö olisi ehditty ajaa kukkakaupan kautta kotiin.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Isäinpäivätervehdys Papoille Suomeen!

Kylämme kirkossa järjestettiin tänään perhejumalanpalvelus. Helmin ja Matin kuoro esiintyi siellä. Täällä isäinpäivää juhlitaan keväällä, kuten äitienpäivääkin, joten aihe ei ollut täällä mitenkään tapetilla.

Lähetämme tässä isoisille pienen videotervehdyksen lapsilta!



lauantai 10. marraskuuta 2012

Sushikoulu

Jos onkin tärkeää, että lapset oppivat leipomaan suomalaista pullaa ja karjalanpiirakoita, niin vähintään yhtä tärkeää on osata tehdä sushia. Ainakin meidän perheessä.


Eikä lapsia tarvitse patistella opettelemaan. Päinvastoin. Tunnustan, että hammasta purren otin lapset mukaan touhuun. Niin paljon helpompaa ja nopeampaa olisi vain tehdä itse. Sovittiin kyllä, että äiti aina pyytää, kun tarvitsee apua. Onneksi tahmaisin sormin tulikin sitten yhtä sun toista avuntarvetta.


Toivon, että vielä joku päivä pääsen "poimimaan hedelmiä" lasteni ruokapöydässä.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Ei väkisin!

Hankin alkukesällä jäsenyyden lähimmälle kuntosalille. Jaksoin parin kolmen kerran viikkotahtia aina tuonne syyslomaamme saakka. En ottanut käynneistä mitään stressiä. Kävin, jos se sopi aikatauluuni. Koska jotain tulostakin syntyi mielestäni ihan sopivasti, pysyi intokin piukassa. Olisi pitänyt vaan uskoa puntarin lukemia, jotka pysyivät nousujohteisina...

Viimeisenä lomapäivänämme pyysin miestäni räpsäisemään muutaman lomakuvan kivasti ruskettuneesta itsestäni bikineissä. Kun nyt kerran olin hyvässä rantakunnossakin. Onneksi pääsin tutustumaan kuviin tarkemmin vasta kotona. Altaalle ja rannalle lähtö olisi ollut hiukkasen korkeamman kynnyksen takana, mikäli olisin nähnyt itseni linssin läpi aiemmin. Aivan selvästikään vartalolleni ei sovi lomalaisen dieetti: aamulla aamupalaa niin paljon kuin nahka antaa periksi ja illalla toinen ruoka tyhjyyttään kumisevaan tynnyriin.


Was ist immer los mit der Frau da drüben!

Kotona alkuviikon vaivasi aivan hienoinen aikaeroväsymys. Todellakin kyllä vain hienoinen. Keskellä viikkoa vaivana oli saamattomuus ja loppuviikolla täysi haluttomuus. Miksi rehkiä, kun lopputulos on kaamea! Perjantaina ajattelin, että kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan. Käytin Ellin kyllä normaalia pidemmällä lenkillä: tunti neljäkymmentä minuuttia. Koko sen ajan suunnittelin mielessäni, mitä kaikkea voinkaan leipoa jääkaapin sisällön huomioonottaen.


Man muss die finnische Pulla gepacken.

Pullataikina on pakollinen aina, kun leipomaan ryhtyy. Päivälliseksi suunniteltu lohi upposi lohipiiraaseen, samoin kuin loput syksyllä innostuksissani ostamistani purjoista. Tuoreita purjoja myytiin kahden ja puolen kilon punteissa. Ja tunnustan, että on niitä vieläkin pari vartta nahistumassa. Ajattelin myös, että ilahdutan parasta ystävätärtäni, joka on itse aina yllättämässä jotenkin. Milloin häneltä on tullut leipä itsetehdyillä marmeladipurkeilla, milloin kukkakimppu jotain mitätöntä merkkipäivää (kuten syntymäpäivää, joka on täällä melkoisen suuressa kurssissa) juhlistamaan ja sitten taas tänään: pullapojat lapsille. Arvatkaas miltä tuntui kiikuttaa oma boston-kakku sen jälkeen, kun toinen oli ehtinyt ensiksi.


Anke hat zwei Martinsmänner für uns gepacken.

Jääkaappiin varaamani Mascarpone-juustot olivat vanhentumassa, joten illan jälkiruoka oli selvä. Tein lastenversiot tiramisuista kaakaoon ja aikuisille kahviin ja mantelilikööriin.


Wenn es gibt Mascarpone, gibt es auch Tiramisu.

Aivan sama minulle, sopiiko Glühwein tiramisun kanssa vai ei. Tänä iltana lämmitän ensimmäiset lasilliset!

 
Der erste Glühwein in diesem Winter.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Kynttilät palavat ja vettä sataa

Laskeuduimme Frankfurtin lentokentälle maanantaiaamuna kello 6, ykkösterminaaliin. Automme oli kakkosterminaalin parkkihallissa edullisemman hinnan vuoksi. Passkontrolle, Gepäckausgaben, Skyline, Autobahn. Kello 7.33 olimme kotipihassamme. Lapset juoksivat vaihtamaan vaatteet ja noutamaan reppunsa. 7.45 harjasimme ja letitimme Helmin hiukset jalkakäytävällä auton vieressä, koska harja oli laukussa, joka oli vielä autossa. 7.52 olimme koulun edessä, Anke antoi lasten eväsrasiat lapsille reppuun ja 8.00 lapset istuivat penkeissään.

12,5 tunnin lentomatkan aikana lapset nukkuivat noin 7,5 tuntia. Heräsivät aamulla Saksan aikaa yhdeltä. Kun viikon syyslomalle lähtee perjantai-iltana 21.35 ja palaa reilun viikon päästä kuudelta maanantaiaamuna, niin voi varmaankin sanoa käyttäneensä viikon loman suht' tehokkaasti?

"Jet lag eli aikaerorasitus liittyy pitkiin itä-länsisuunnassa tapahtuviin lentomatkoihin. Esimerkiksi Suomesta Yhdysvaltoihin matkustettaessa syvän unen osuus lisääntyy alkuyöstä, mutta toisaalta varhainen aamuherääminen on tavallista." Lähde: Wikipedia

Odotin yli järjen käyvää väsymystä kaatuvaksi päälle, niin kuin aiemmin on käynyt. Nyt keskiviikkoaamuna näyttäisi siltä, ettei sellaista tulekaan. Menemme toki kaikki nukkumaan illalla 19-21 välillä, mutta sehän on melkein normaalin rajoissa. Lapset heräävät aamulla 3-5 välillä, eikä itsellekään meinaa enää uni tulla silmään sen jälkeen. Jopa isi oli herännyt omia aikojaan kuuden aikoihin aamulla! Luulen, että tämäkin helpottaa viikon loppuun mennessä, ja heräämisestä tulee taas omaa vaikeaa itseänsä.

Onneksi kotona oli ihan kiva keli ensimmäiset päivät. Tiistaina paistoi aurinko koko päivän. Niinpä keskiviikkoa vasten yöllä alkanut sade ei tuntunut sitten enää niin äkkijyrkältä. Sadevaatteet ja -varjot mukaan ulos ja kynttilät palamaan sisälle! Tulipa tunne, että nyt pitää alkaa kiireesti valmistella jouluakin. Lapset korkkasivat IKEA:n valkoisen, lumihiutalein koristellut piparirasian. Pitäisiköhän itse lämmittää ensimmäinen Glühwein?


Ellilläkin on vähän sopeutumista. Elli oli ylionnellinen jälleennäkemisestä. Kuulumisia hoitajatädin kanssa vaihtaessamme Elli kuitenkin nopeasti palasi leikkeihin uuden kaverinsa ja laumansa jäsenen, Nian, kanssa. Oli kivaa, kun koko porukka oli koossa taas. Kun avasimme sedanimme peräluukun laittaaksemme Ellin pedin ja kassin sisään, oli Elli sukkana peräkontissa, vaikkei häntä koskaan siellä pidetä. Avasimme auton takaoven, ja Ellikin muisti sitten, missä on koiran paikka.

Tähän mennessä kaikki tuntui sujuvan mukavasti. Kotona Elli kierteli paikkoja, haisteli ja etsiskeli. Arvelimme hänen etsivät pieniä, jotka olivat koulussa. Asettautui sitten makaamaan eikä juurikaan paikaltaan liikahtanut. Hyvä, että heilutti häntäänsä, kun pienet tulivat koulusta. Sentään meni ovelle vastaan. Iltalenkillä hihna oli tiukalla. Nenä teki töitä. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Kun pääsimme takaisin kotiin, koira jopa itki hiljaa vinkuen. Nia oli poissa.

Tähän on Ellin taas tottuminen. Toista koiraa meille ei tule. Mutta Ellillä on kuulemma aina toinen koti olemassa, ja siellä on sitten myös Nia.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Merikilpikonnan poikasia Bintanilla

"Merikilpikonnat syövät monenlaista ravintoa, kuten simpukoita, leviä, meriruohoa, meduusoja ja kaloja. Muuten merikilpikonnien elintavoista tiedetään hyvin vähän. Ne eivät ole sosiaalisia ja liikkuvat yksikseen lisääntymisaikaa lukuun ottamatta. Joskus ne saattavat matkata lisääntymisalueelle yhdessä. Merikilpikonnat liikkuvat pääosin matalissa vesissä, mutta vaeltavat joskus pitkiäkin aikoja avomerellä. Maalle ne nousevat vain munimaan tai satunnaisesti päivää paistattelemaan.
Sukukypsyyden saavuttaminen kestää jopa kymmeniä vuosia. Merikilpikonnat lisääntyvät yleensä tietyillä rannoilla, joille ne löytävät maan magneettikentän avulla. Vieläkään tosin ei tiedetä täysin miten ne kykenevät löytämään pesimärantansa. Merikilpikonnien lisääntymisaika vaihtelee lajeittain. Osa lajeista lisääntyy vain tiettynä aikana vuodesta, jolloin lajin yksilöt tulevat munimaan tuhansittain yhdellä kerralla. Osa lajeista lisääntyy puolestaan vuoden ympäri, jolloin yksilöt tulevat yksittäin rannalle. Costa Rican bastardikilpikonnia tulee Ostionalin rannalle kerralla jopa 500 000, kun taas litteäselkäkilpikonnia saapuu Australian rannikon saarille vain yksittäin, vuoden ympäri.
Naaraat kaivavat hiekkaan kuopan takaraajoillaan ja munivat sinne jopa 200 munaa. Munat kehittyvät hiekassa 45-70 päivää. Poikaset suuntaavat heti kuoriuduttuaan mereen turvaan maapedoilta. Yhtäaikainen muniminen lisää kuoriutuneiden poikasten elinmahdollisuuksia, koska pedot eivät ehdi syödä useimpia poikasia ennen kuin ne ehtivät mereen. Toisaalta yhtä aikaa munivat naaraat kaivavat usein toistensa pesiä ja suuri pinnalle jäänyt munajoukko lisää bakteerien määrää, jotka levivät nopeasti hiekassa. Poikasten nuoruusvaiheesta ei tiedetä paljoakaan." Wikipedia

45-70 päivää sitten oli hotellimme rannalle noussut merikilpikonnanaaras munimaan. Paikka oli eristetty välittömästi aidalla ja se oli merkitty varoituskilvin. Eilen aamulla siihen aikaan, kun me vielä yleensä lopettelemme aamupalaa, kiersi hotellin henkilökuntaan kuuluva nainen altaalla ja kertoi, että rannalla olevan pesän munat ovat kuoriutumassa. Ihmisiä virtasi rannalle juosten.



Aitauksen sisällä oli kaksi miestä pensselien kanssa auttamassa konnanpoikia kuoristaan. He nostelivat poikaset ämpäriin ja kantoivat ne ämpäreissään hiukan lähemmäksi vesirajaa. Kuulemma poikasen matka munasta veteen on se elämän vaarallisin matka. Tällä kertaa ainoat pedot lähimailla olivat kyllä ihmisiä, ja niistäkin vaarallisimpia olivat niiden poikaset, jotka eivät varoituksista ja kielloista huolimatta malttaneet pysyä poissa veteen juoksevien kilpikonnanpoikasten tieltä. Suureksi hämmästyksekseni yksikään ei tullut tallotuksi. Yhtä hämmästynyt olin, etten minä tai Mikko käyneet yhtä innokasta kiinalaispoikaa uimahousuihin kiinni...


Tämä naaras on ollut ainoa tänä vuonna tälle rannalle munimaan noussut kilpikonna. Sen vuoksi oli todellinen sattuma, että kuuden päivän lomallamme poikaset sattuivat kuoriutumaan juuri nyt. Tosin, kun kävimme ajelemassa saaren pääkaupungissa, Tanjung Pinangissa, näimme myynnissä astioittain höyrytettyjä kilpikonnan munia :(



Ämpärillisiä oli neljä. Kaiken kaikkiaan poikasia taapersi veteen satakunta. Ja vain yksi pienokainen ei jaksanut elää munasta kuoriuduttuaan. Tällä kerralla eloonjäämisprosentti lienee kuitenkin parempi kuin monasti muulloin.

Pienimuotoinen öljykatastrofi

Pimeä laskeutuu kuuden aikaan illalla. Silloin nuhjuisinkin ympäristö alkaa näyttää huomattavasti viehättävämmältä. Parvekkeemme aukeaa puutarhaan, joka on hotellin ja allasosaston välissä.
Kuva on parvekkeeltamme hotellin suuntaan. Altaat ja meri sijaitsevat vasemmalla.


Söimme illallista viehättävässä thaimaalaisravintolassa. Yleensä saa valita haluaako syödä sisällä, ilmastoidussa tilassa, vai ulkona. Juuri nyt on juuri sopiva lämpötila iltaisin, ettei ole liian kuumaa ulkonakaan. Syömme siis yleensä ulkona. Ja kun saarella ollaan, niin ravintolat sijaitsevat rannan välittömässä läheisyydessä. Aallot lyövät rantaan ja pieniä lyhtyjä on sytytelty muuten täydelliseen pimeyteen. Paitsi että, nyt kuu on kyllä ollut melkein suurimmillaan, ja luonut sinisen tunnelman valollaan.

Ravintola oli tunnelmallinen, ja mikäli jonkinlaista nuhjuisuutta olisikin ollut päivänvalolla huomattavissa, en huomannut kerrassaan mitään tunnelmavalaistuksessa. Ja koska tunnelma oli niin hyvä, päätimme taipua myös viinipulloon, joka oli taas ravintolalaskun loppusummasta noin kolmanneksen. Muista näin raitista lomaa aikapäiviin...

Illallisen jälkeen riisuimme kengät jaloistamme ja päätimme oikaista kuunvalossa kylpevää rantaviivaa pitkin hotellillemme. Lapset olivat haltioissaan ja niin olin minäkin. Jopa isi riisui sandaalinsa ja tuli liottamaan varpaitaan. Yritin vangita hetken, mutta näinhän siinä kävi:



Harvoinhan mikään on täydellistä. Ei tälläkään kertaa. Pimeässä kirmatessamme, emme huomanneet emmekä olleet osanneet varautuakaan, että valkoisella hiekalla saattaisi piillä musta vaara. Monsuunituulet tuovat kauempaa mereltä epämiellyttäviä tuomisia mukanaan. Rantaan ajautuu pieniä peukalonpään kokoisia raakaöljymöykkyjä. Kuin tervaa. Ne eivät lähde pois millään tavanomaisella pesumenetelmällä. Ja se haisee. Kuin autokorjaamolla.


Hipsimme varpaillamme huoneeseemme ja soitimme vastaanottoon. Selitin kyllä ongelmamme, mutta siltikin paikalle tuli yksi mies paljain käsin, löysi meidät istumasta huoneistomme kylpyhuoneen lattialta ja lähti kiireesti tulosuuntaansa. Ajat sitten oli hymy jo hyytynyt osalla seurueemme jäsenistä. Puolen tunnin kuluttua ensimmäisestä soitostani saapui kaksi miestä tinneripullon ja vanhan pyyhkeen kanssa. Sillä hierottiin sitten miehissä jalkojamme, käsiämme ja valkoisia vaatteitamme! Ei vastannut aivan käsitystäni trooppisesta hieronnasta, jota alueellamme on tarjolla. Tämän jälkeen voin vain kuvitella onnettomuuden suuruutta ja laajuutta, kun suuri öljylautta rantautuu jollekin rannnikolle...

Ensikosketus: Bintan, Indonesia

Parin Singaporessa vietetyn päivän jälkeen hurautimme 55 minuutin lauttamatkan päähän mantereelta, jos niin voi sanoa, kun Singapore itsessäänkin on ryhmä saaria. Kohteemme oli Indonesian saaristoon kuuluva Bintan. Koska Bintan on niin lyhyen matkan päässä Singaporesta, on se singaporelaisten helpoin ja suosituin lomakohde vaikka vain viikonloppuvisiitille.

Monsuunikausi on juuri alkanut. Sen huomasi siitä, että maanantaina puolenpäivän aikaan saapuessamme, paikka näytti melkeinpä hyljätyltä. Ellei laskenut yritystapahtumaa, joka pidettiin hotellissamme. Puolet hotellimme asukkaista oli konferenssiin osallistujia. Viikonloppuvieraat olivat juuri lähteneet ja arki sesongin ulkopuolella oli alkanut. En tarkoita, että toivoisin lomakohteeltamme valtavaa väentungosta, mutta lomamme ensimmäisenä päivänä autius yllätti hiukan omituisena tunteena. Monsuunin huomaa myös säästä. Taivaalla on pilviä, joskus satelee ja tuuli saattaa olla paikoin voimakastakin. Tämä tosin oli vain hyvä juttu. Säätila säännösteli juuri sopivasti aurinkoa ihomme tarpeisiin. Rusketuimme tasaisesti, ja punoittamaan iho pääsi vasta kolmanneksi viimeisenä päivänä. Uimista sade ei haittaa mitenkään. Siinä touhussa kastuu muutenkin. Ja lämpötila on joka tapauksessa 30+.

Hotellihuoneemme oli kaikkea muuta kuin mitä olimme kuvitelleet. Ankea ja epäsiisti. Autio allasosasto näytti silmäämme vanhalta ja ränsistyneeltä. Kun Matilla vielä kaatui lounaalla misokeitto syliin, oli hymy tiukassa itsellä kullakin.


Edes lounas japanilaisessa ravintolassa ei piristänyt ensimmäisen päivän tunnelmiamme.

Päätimme, että tiedustelemme hotellin vastaanotosta, olisiko meidän mahdollista kirjautua hotellistamme ulos aiottua aiemmin, niin halutessamme. Vastaus oli myönteinen, mutta varatut yöt olisi kuitenkin maksettava. Vankeja siis emme ainakaan olleet. Tiedustelimme hintaa huoneemme tasonparannukselle. Kävimme tutustumassa junior sviittiin ja päätimme siirtää pakkauksemme sinne. Mielialamme parani huomattavasti. Nyt voisin ajatella käyväni suihkussa, ja meillä oli jopa tilava parveke.


Illalla olohuoneessa istuskellessamme ajattelimme, että saattaahan tästä vielä hyvä tullakin. Muistelimme myös, kuinka monta kertaa onkaan viime aikoina käynyt niin, että loman alussa tulee aina shokki odotusten ja todellisuuden kohtaamisesta. Yleensä odotukset ovat olleet ne suuremmat. Loman kuluessa kaikkeen sitten tottuu, ja paikasta löytää ne hyvät ja kivat asiat ja tekemiset. Olemme olleet Indonesiassa kerran aiemminkin, Balilla, eikä ainakaan tämä resort Bintanilla vedä vertoja kokemuksillemme Balista. Lapsiani ylistääkseni täytyy sanoa, että he eivät missään vaiheessa sanoneet mitään negatiivista mistään, vaikka hekin totesivat huoneen vaihdon jälkeen, kuinka mukava uusi huoneistomme onkaan. He ovat aina yhtä innoissaan kaikesta.


Äidin pienet sopeutujat. Sopeutuvat jopa hotellihuoneen tason parannukseen  :)