keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Kynttilät palavat ja vettä sataa

Laskeuduimme Frankfurtin lentokentälle maanantaiaamuna kello 6, ykkösterminaaliin. Automme oli kakkosterminaalin parkkihallissa edullisemman hinnan vuoksi. Passkontrolle, Gepäckausgaben, Skyline, Autobahn. Kello 7.33 olimme kotipihassamme. Lapset juoksivat vaihtamaan vaatteet ja noutamaan reppunsa. 7.45 harjasimme ja letitimme Helmin hiukset jalkakäytävällä auton vieressä, koska harja oli laukussa, joka oli vielä autossa. 7.52 olimme koulun edessä, Anke antoi lasten eväsrasiat lapsille reppuun ja 8.00 lapset istuivat penkeissään.

12,5 tunnin lentomatkan aikana lapset nukkuivat noin 7,5 tuntia. Heräsivät aamulla Saksan aikaa yhdeltä. Kun viikon syyslomalle lähtee perjantai-iltana 21.35 ja palaa reilun viikon päästä kuudelta maanantaiaamuna, niin voi varmaankin sanoa käyttäneensä viikon loman suht' tehokkaasti?

"Jet lag eli aikaerorasitus liittyy pitkiin itä-länsisuunnassa tapahtuviin lentomatkoihin. Esimerkiksi Suomesta Yhdysvaltoihin matkustettaessa syvän unen osuus lisääntyy alkuyöstä, mutta toisaalta varhainen aamuherääminen on tavallista." Lähde: Wikipedia

Odotin yli järjen käyvää väsymystä kaatuvaksi päälle, niin kuin aiemmin on käynyt. Nyt keskiviikkoaamuna näyttäisi siltä, ettei sellaista tulekaan. Menemme toki kaikki nukkumaan illalla 19-21 välillä, mutta sehän on melkein normaalin rajoissa. Lapset heräävät aamulla 3-5 välillä, eikä itsellekään meinaa enää uni tulla silmään sen jälkeen. Jopa isi oli herännyt omia aikojaan kuuden aikoihin aamulla! Luulen, että tämäkin helpottaa viikon loppuun mennessä, ja heräämisestä tulee taas omaa vaikeaa itseänsä.

Onneksi kotona oli ihan kiva keli ensimmäiset päivät. Tiistaina paistoi aurinko koko päivän. Niinpä keskiviikkoa vasten yöllä alkanut sade ei tuntunut sitten enää niin äkkijyrkältä. Sadevaatteet ja -varjot mukaan ulos ja kynttilät palamaan sisälle! Tulipa tunne, että nyt pitää alkaa kiireesti valmistella jouluakin. Lapset korkkasivat IKEA:n valkoisen, lumihiutalein koristellut piparirasian. Pitäisiköhän itse lämmittää ensimmäinen Glühwein?


Ellilläkin on vähän sopeutumista. Elli oli ylionnellinen jälleennäkemisestä. Kuulumisia hoitajatädin kanssa vaihtaessamme Elli kuitenkin nopeasti palasi leikkeihin uuden kaverinsa ja laumansa jäsenen, Nian, kanssa. Oli kivaa, kun koko porukka oli koossa taas. Kun avasimme sedanimme peräluukun laittaaksemme Ellin pedin ja kassin sisään, oli Elli sukkana peräkontissa, vaikkei häntä koskaan siellä pidetä. Avasimme auton takaoven, ja Ellikin muisti sitten, missä on koiran paikka.

Tähän mennessä kaikki tuntui sujuvan mukavasti. Kotona Elli kierteli paikkoja, haisteli ja etsiskeli. Arvelimme hänen etsivät pieniä, jotka olivat koulussa. Asettautui sitten makaamaan eikä juurikaan paikaltaan liikahtanut. Hyvä, että heilutti häntäänsä, kun pienet tulivat koulusta. Sentään meni ovelle vastaan. Iltalenkillä hihna oli tiukalla. Nenä teki töitä. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Kun pääsimme takaisin kotiin, koira jopa itki hiljaa vinkuen. Nia oli poissa.

Tähän on Ellin taas tottuminen. Toista koiraa meille ei tule. Mutta Ellillä on kuulemma aina toinen koti olemassa, ja siellä on sitten myös Nia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Iloitsen jokaisesta kommentista!