maanantai 25. helmikuuta 2013

Näin sitä laihdutaan!

Reilu viikko jo takana (ja vajaa viikko enää edessä). Ei täysinäisiä vatsoja, ei pisaraakaan alkoholia, ei myöskään mehuja. Syödyt leivät voi laskea kahden käden sormilla. Ei ainoaakaan keksiä tai makeista. Viimeinen on helppo minulle. En syö karkkia muutenkaan, enkä juurikaan edes suklaata. Sitävastoin on mennyt kukkakaalia, kesäkurpitsaa, salaatinlehtiä, tomaattia, paprikoita, mansikoita, luonnonjugurttia, raejuustoa, porkkanaa ja yksi korvapuusti.

Käytin myös ensimmäisen kerran elämässäni kalorilaskuria. Ilmaisessa ohjelmassa saattoi sisään syöttää omat perustiedot ja päivän aktiivisuuden. Mittari laski kokonaiskulutustarpeen, joka minulla oli melkein 2500 kcal. Sitten jokainen nautittu ruoka-aine listataan kappalemäärissä, grammoissa tai kaloreissa. Sivusto kertoo painoindeksisi, antaa ohjeita, kertoo, mitä tulisi saada enemmän ja mitä vähemmän. Maksullisella puolella on vielä lisääkin ominaisuuksia. Minulle jo yhden päivän kokeilu antoi hyvän suunnan sille, minkä verran päivän aikana voi ja kannattaa syödä. http://kalorilaskuri.fi/

Noin kello 19 pesen hampaat. Tämä on hyvä! Yritän muutenkin olla syömättä mitään enää kello 18 jälkeen. Vastaheränneenä ihminen on parhaimmillaan. Mitä siinä päivän aikana aina tapahtuu? Illalla vatsanahka on taas paljon löysempi, ja turvotusta on. Vaikka kuinka olisi treenannut päivän aikana, ja syönyt kuin lintu.

Joka päivä liikutaan! Aamulenkki vaihtelee 2-8 kilometrin välillä. Riippuen siitä, mitä muuta on päivän ohjelmassa. Mikäli en käy kuntosalilla, vedän pitkän lenkin nopealla tempolla. Joskus vedän pitkän lenkin, ja sen jälkeen menen kuntosalille. Kuntosalilla olen lisännyt toistoja. Aina siihen saakka, kun en enää jaksa. Pian lisään nilkkapainot lenkkeillessä. Ja kymmenen kilon käsipaino lepää kotona keskeisellä paikalla, ettei totuus pääsisi unohtumaan.

Vähäisestä ravinnosta ja runsaasta liikunnasta johtuen olen alkanut mennä nukkumaan aiemmin kuin ennen. Nälkää on paljon helpompi pitää unissaan kuin valveilla.

Tilasin netistä pikkuisen liian pieniä matkavaatteita. Tämäkin tuntuu todella tehoavan! Pukeutumisessa ja riisuutumisessa tarvitsen kyllä vähän apua, ja kiemurtelua.


Tuttavaperhe kysyi meitä taas viikonloppuna patikoimaan. Eikähän meitä tarvinnut houkutella. 20 kilometriä taivallusta lumisessa Odenwaldissa teki hyvää reisille. Korkeuseroa oli noin 300 metriä.


Mikä ei tehnyt niin hyvää reisille, oli puolimatkan krouvi, "Michelin-palkittu" hotelli-kahvila-ravintola...


...jonka tortut ja kakut olivat voittaneet monenlaiset kilpailut ja palkinnot. Mutta me pysyimme tiukkoina! Jaoimme Mikon kanssa kaksi kylmää forellifilettä ja yhden kakunpalan. Kymmenen kilometrin patikoinnin jälkeen, ja ennen kymmenen seuraavan kilometrin patikointia! Toimitus huomauttaa tässä, että ennen retkeä söimme yhdet porsaan sisäfilepihvit ja muutaman kesäkurpitsaviipaleen couscous-salaatin kanssa, että emme me aivan ilman ravintoa olleet liikkeellä. Ja kerrotaan samalla, että lapset kyllä söivät annokset mieheen, ja tilasivat kumpikin omat torttunsa.


Maisemat olivat lumiset ja kauniit. En siltikään laita yhtään hanttiin, jahka kevät ilmoittaa tulostaan.


Lapset nauttivat...


...ja koira nautti. Niin paljon, ettei illalla huvittanutkaan nauttia enää mistään. Kaveri piti kantaa nurkan taa iltapissalle. Juoksi kyllä tosin vikkelästi takaisin sisälle. Jos me patikoimme 20 kilometriä, niin Elli kulki vähintään 30 kilometriä. Ja pitkiä pätkiä aivan umpisessa hangessa.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Nälkä - mikä ihana tunne

Viikko rinteessä tarkoittaa viikkoa pakkasessa, viikkoa ulkona lumisateessa tai auringonpaisteessa, viikkoa sukset jalassa tai kainalossa ja isot, kömpelöt monot jaloissa.


Joka aamu istuttiin tukevalla hotelliaamiaisella kello 8. Sillä piti jaksaa lounaaseen saakka. Jääkaappi ei kulkenut repussa mukana. Tosin järjestelmäkamera joskus tuntui melkein sellaiselta. Lounasaikaan meni usein jo mielellään rinneravintolaan vaikka vain siitä syystä, että varpaat ja sormet olivat aivan jäässä. Lämpötilasta ja tuulen nopeudesta riippuen jäässä saattoi olla osa kasvojakin. Ja kun ravintolassa istuu, täytyy siellä jotain syödäkin, varsinkin lounasaikaan, kun kaikki pöydät ovat kiven tai toisten asiakkaiden alla. Helpointa on syödä pastaa tai gulassikeittoa. Polenta ei uppoa meille, eikä kylmissään viitsi juusto- tai kinkkulautastakaan tilata. Oikeasti, näin kerran viereisessä pöydässä istuvan naishenkilön syövän lounaaksi puolisen kiloa erilaisia juustoja!

Joka ilta lämpeni suomalainen sauna. Viidentenä tai kuudentena iltana ajattelin, että voisin jättää väliin, kun päiväkin oli ollut aurinkoinen eikä ollut palellut rinteessä ollenkaan, mutta en voinut, kun tiesin, että seuraavaan saunapäivään on varmastikin ikuisuus. Ellei ole, niin ainakin se tulee tuntumaan siltä.

Saunan jälkeen täytyi syödä illallinen. Koska oli jo nälkä eikä aamuun pärjää pelkällä lounaalla, ja kun hotellihuoneessakaan ei sitä jääkaappia ole. Lähin pizzeria oli vajaan kilometrin alarinteeseen. Söimme siellä tuloiltanamme, koska hotellillamme ei järjestetä vaihtopäivänä eli lauantaina illallista. Ruoka oli mahtavan hyvää, mutta nukkumaanmenoaikaan oli lasten vaikeaa kavuta sitä kilometriä takaisin, joten jäimme kaikkina muina iltoina syömään hotellillemme.

Hotellimme ruoissa oli vain yksi vika. Sitä oli aina liikaa. Ja toinenkin pieni miinus, illalliset ovat pääsääntöisesti liian myöhään Etelä-Euroopan maissa. Meille ehdotettiin illallisen ajankohdaksi aina puolta kahdeksaa, mutta kiristimme aikataulua hyvin nopeasti kello seitsemän alkavaksi. Ja todellakin, ruokalajeja oli joka ilta neljä. Ensimmäisen illan jälkeen pyysimme menuun vain kolmelle. Pienille jaettiin yksi, eivätkä he jaksaneet siitäkään huolimatta syödä kaikkea lautasille lastattua. Eikä kyllä aina aikuisetkaan jaksaneet. Ja se oli noloa, koska emäntä sekä valmisti ruoan että tarjoili sen meille. Ei ollut kivaa selitellä kerta toisensa jälkeen. Varsinkaan, kun kerran huomasin emännän ristivän kätensä ja katsovan kiitollisena ylöspäin, kun kaikkien antipasti-lautaset olivat tyhjät. Meiltä kysyttiin välittömästi haluaisimmeko lisää. Kolme ruokalajia oli vielä edessä...

Yhden illan menú on pakko kuvailla. Alkupalaksi oli muffinssin kokoinen briossi, jonka taikinassa oli varmaankin juustoa ja päälle oli valutettu kuuma juustokastike. Ensimmäinen ateria oli ricotta-juusto- ja pinaattitäytteisiä tortellineja, päällä parmesania. Toinen ateria oli pekoniin kääritty pyöreä, sula juusto, ehkä joku Handkäse -tyylinen, rucolapedillä. Jälkiruoaksi oli tiramisu aitoon mascarponeen tehtynä. Neljän juuston illallinen! En halunnut seuraavaksi illaksi raclettea.

Onneksi viimeviikon Faschingin eli karnevaaliviikon jälkeen alkoikin sopivasti Fastenzeit eli paastonaika, joka kestää pääsiäiseen. Meidän paastomme saa luvan kestää sen vajaan kaksi viikkoa, joka meillä on seuraavaan matkaamme. Siihen saakka yritän täyttää lautasemme kasvisvoittoisesti, eivätkä lasimme täyty viinillä. Potkua tähän kasvispainotteisuuteen antaa hotellimme ravintolassa selaamani paksu teos italialaisista lisukkeista eli contorneista. Enhän minä italiaa ymmärrä, mutta kuvia söin silmilläni. Löysin myös kivan blogin, jota ryhdyin seuraamaan. Siinä Roomassa asuva nainen bloggaa italialaisesta ruoasta ja ravintoloista englanniksi. Eilen väsäsin jo caponataa, josta en ollut ennen edes kuullut, mutta jota tulen tekemään vielä monta kertaa.

Tässä avain aarreaittaan: http://www.aglioolioepeperoncino.com/
Reseptit löytyvät omasta osiostaan kivasti otsikoituina.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Lumilautailua lumisateella

Kun säätiedotus lupasi jo toista päivää peräjälkeen voimakasta lumisadetta, ja koska minä inhosin joka hetkeä rinteessä sinä ensimmäisenä sadepäivänä, niin päätettiin, että Matti voi kokeilla lumilautaa ensimmäisen kerran elämässään ja että minä tulen auttamaan hommassa kenkäpelillä. Ajattelimme myös, että sitä lautaa on kokeiltava nyt heti alkuun, koska kenenkään hermot eivät olisi kestäneet kaksi kertaa tunnissa tapahtuvaa tiedustelua, että koska sitten. Suksivuokraamossa Helmikin innostui aiheesta, ja molemmille vuokrattiin laudat puoleksi päivää.


Mikko haluaisi, että lapset laskevat suksilla. Suksilla laskeminen on Mikon intohimo. Mikäli lapset innostuisivat laudasta, menisi melko pitkä aika siihen, että he pystyisivät seuraamaan meitä laudoillaan samoin kuin nyt suksillaan. Perheen olisi rinteessä sitten aina hajaannuttava, ainakin joksikin aikaa.


Minä ajattelin, että lapset toteaisivat lautailun niin vaikeaksi, että kokeiltuaan lakkaisivat puhumasta koko aiheesta. Tiedostettiin kyllä riski, että voivathan he siihen hurahtaakin.


Eikähän se lautailu niin kauhean vaikeaa lapsista ollutkaan. Vaikeampaa se varmasti minulle oli, kun sitä aikoinani yritin opetella. Totesivat kyllä, ettei se niin helppoakaan ollut, kuin mitä he olivat ajatelleet. Itse ainakin yllätyin, kuinka näppärästi he muutaman tunnin harjoittelun jälkeen kanttasivat harjoittelurinnettä alas.


Puolenpäivän jälkeen minä kaappasin laudat ja kengät kainalooni ja lähdin palauttamaan lainoja. Mikko ja pienet jatkoivat laskemista suksin. Automme päälle satanut lumi tuli yhden vuorokauden aikana. Rinteet olivat siis todella hienossa kunnossa. Rinteiden ulkopuolella sitä ei kuulemma kuitenkaan ole riittävästi.

 
Tämänpäiväistä lumisadetta edelleen odotellen!

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Terveisiä Cerviniasta, Italiasta

Fasching-viikko eli viikko lomaa koulusta. Minulla ei taaskaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä lumille. Mielestäni vaihtoehto ei ole, että jäisin yksin kotiin, kun mies ja lapset lähtevät laskettelemaan. Tai onhan se, mutta aika huono.


Ellukka ei saanut tulla varaamaamme hotelliin, vaikka hotellinomistajalla itsellään on koira ja kissa! Hotelli on pieni, ja täällä on vain neljä huonetta. Lemmikkihuoneiksi ei voida siis määritellä osaa huoneista, koska allergisia ihmisiä on kuitenkin sen verran paljon olemassa. Onneksi meillä on Ellille aivan ihana perhe, joilla on itsellään koira, jonka kanssa Elli tulee mainiosti toimeen. Viimeksihän Elli oli suorastaan hiukan masentunut kotona ensimmäisinä päivinä loman jälkeen. Siksi on nyt niin ihanaa lomailla, kun tietää, ettei Ellillä ole mitään hätää.

Ajoimme tänne Schwarzwaldin kautta, koska halusimme pysähtyä matkalla perjantain ja lauantain väliseksi yöksi sillä ajatuksella, ettei tarvitsisi ajaa koko lauantaita putkeen. Mutta eihän se ihan niin kuitenkaan mennyt. Koko lauantai istuttiin autossa, vaikka matkaa oli jäljellä enää 400 kilometriä. Muutama muukin oli aloittamassa lomaansa aivan samaan aikaan.


Ajattelimme olla ovelia ja kiertää yhdessä kohden moottoritiellä olevan ruuhkan ajamalla pienempää tietä Geneve-järven rantaa. Jouduimme kuitenkin vielä pahempaan pulaan ja ajelimme reilun tunnin noin viiden kilometrin matkaa, koska edessä veteli venettä pieni traktori. Mies kiristeli hampaitaan, mutta minä nautin kauniista järvenrantamaisemista ja upeista rakennuksista.

Perillä meitä odotti kaikkien alppi-hotellien viehättävin versio: http://www.locanda4.com/eng/locanda.htm
Meidän huoneemme noista neljästä on tuo numero 2, Pink.


Huoneessamme on vanhaa puuta, modernia teknologiaa, suuri länsiparveke ja jopa oma pieni sauna.


Ensimmäisenä päivänä hissien yläasemalla oli pakkasta 25 astetta. Reilun kahden tunnin sinnittelyn jälkeen sulatimme varpaamme yhdessä rinneravintolassa ja hajauduimme sen jälkeen eri suuntiin. Minä suuntasin alas hotellille peiton alle lukemaan ja surffailemaan, ja Mikko ja pienet nousivat yhä ylemmäs uusia rinteitä tutkimaan. Kaikki voittivat taas!


Nyt saunaan! Sen jälkeen meitä odottaa neljän ruokalajin illallinen. Italiassa kun ollaan, niin menuuseen kuuluu yleensä antipasti, primo piatto, secondo piatto ja dolci. Vähintään. Enemmänkin on joskus ollut noita liikkuvia osasia. Korjatkoon joku enemmän asiantuntija, mikäli olen aivan väärässä.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Rahavaikeuksissa

Minun piti eilen hankkia koko perheelle lentoliput reilun kolmen viikon päähän. Lentoihin piti vielä yhdistää jatkolennot järkevällä aikataululla. Rajoittavana tekijänä oli lasten koulun päättyminen perjantaina ja koulun alkaminen viikon päästä maanantaina. Lomaa on anottu vain viikko.


Monen lentoyhtiön lentojen hinnat jatkoyhteyksillä olivat nousseet jo pilviin. Monessa tapauksessa jatkolennon odottamisaika ei enää ollut järkevä. Mahdollisimman lyhyellä matkustusajalla ja järkevällä hinnalla olevissa vaihtoehdoissa vilkkui: "vain 4 paikkaa jäljellä tällä hinnalla". Käytin hakukoneena Ebookersia.


Huomasin, että ebookers.fi:n ja ebookers.de:n välillä oli melkoinen hintaero samoissa lennoissa ebookers.de:n hyväksi. Ero oli jopa 400 euroa! Ebookers.comia en vertaillut, koska en jaksa muuntaa joka annettua hintaa punnista euroiksi, mutta oletettavasti sekin kannattaisi tehdä.


Ebookers.fi:ssä voi maksaa verkkopankkitunnuksilla tai luottokortilla. Suomen tilillämme ei ollut eilen tarvittavaa summaa ja siirto Saksasta kestää kokemustemme mukaan pari päivää. En usko, että parin päivän päästä lentoja enää saisi ko. hinnalla.


Deutsche Bankkimme on erittäin tarkka luottokorttien väärinkäytösten havaitsemisessa. Niin tarkka, että aina emme edes itse saa ostoksia tehdyksi. Niinkuin en eilenkään onnistunut. Ja kuten ei joku onneton korttini numeron kopioinut väärinkäyttäjäkään viime syksynä onnistunut. Pankki sulki korttini, kun heidän mielestään minun profiiliini ei kuulunut ostaa lentoja Etelä-Amerikasta Austraaliaan. Aivan oikein! Mitäpä minä noillanurkin maailmaa tekisinkään...huokaus. Hieno homma silloin. Eilen ei naurattanut.


Mieheni korteilla emme saaneet ostoksia tehdyksi, ja omaani en edes kokeillut, kun muistin aivan varmasti, ettei luottoraja olisi riittänyt kuitenkaan. Deutsche Bank ei ollut tehnyt suoraveloitussopimusta ebookers.de:n kanssa, joten verkkomaksu ei ollut tätäkään kautta mahdollinen. Ja jokaisella uudella yrityksellä sössiytyi varauksen tekoon varattu aika, ja jouduin syöttämään kaikkien matkustajien tiedot aina uudelleen ja uudelleen. En sitten saanut kauppoja aikaiseksi, koska pankitkin olivat menneet jo kiinni ja puhelinpankkitunnuksemme olivat hukassa. Piti lähteä viemään poikaa jalkapallotreeneihin, myöhässä, koska olin yrittänyt loppuun asti.


Soitin jopa suoraan lentoyhtiöön. Sieltäkään ei voitu auttaa. Eikä heidän mukaansa paluulennolla ollut enää ko. hintaluokassa kuin kaksi paikkaa. Aloin jo mielessäni luopua koko matkasta. Ajattelin, että me vaan emme yksinkertaisesti saa rahojamme käyttöön ajoissa. Mieheni esitti, että käytäisiin matkatoimistossa. Riehuin puhelimessa, että turhahan sinne on mennä, kun ei lentoyhtiö itsekään enää pystynyt meille matkoja saamaan. Seuraavaan matkustusluokkaan nousu olisi nostanut lippujen hinnat yhteensä noin 11 000 euroon.


Lähdin koiran kanssa lenkille ja yritin rauhoittua. Tuntikaupalla turhaa taistelua tietokoneohjelmia vastaan. Mies soitti. Oli uhmannut minua ja mennyt matkatoimistoon. Siihen aataminaikaiseen paikkaan, jossa istutaan elävän ihmisen kanssa vastakkain, valitaan yhdessä sopivaa matkakohdetta koko perheen tarpeisiin ja saadaan paperiliput käteen. Tosin, mies oli mennyt ja kysynyt myyvätkö nämä lentoja. Myöntävän vastauksen saatuaan hän oli luetellut päivämäärät, kellonajat, lentoyhtiön ja jatkoyhteydet. Virkailija oli löytänyt haluamamme lennot juuri tuohon vajaan 5000 euron hintaan. Yhden puhelun jälkeen hinta oli pudonnut alle 3500 euron. Pakettimatkajärjestäjä oli antanut pakettimatkaksi varaamansa, mutta myymättä jääneiden matkojen lennot välitettäväksi, ja juuri tuollaiset lennot onnistuimme saamaan. Enkähän olisi koskaan uskonut!


Kuvituksena on neljä vuotta sitten otettuja kuvia Balilta, Indonesiasta. Viimeinen kuva on Hong Kongista. Täytimme molemmat tuona syksynä 40 vuotta, ja sen vuoksi teimme elämää suuremman matkan kaikkien lasten kanssa. Asuimme Balilla kahdessa paikassa: Sanurissa ja Nusa Duassa. Teimme paljon retkiä saaren eri osiin. Ajelimme avojeepeillä riisiterasseille, raftasimme keskellä viidakkoa (White water rafting), seurasimme soturitansseja, tutustuimme perhospuutarhaan, snorklasimme, uimme, nautimme hieronnoista, söimme hyvin ja tytöt kävivät tanssimassa parina iltana. Lennot olivat Hong Kongin kautta, joten pysähdyimme siinä muutaman päivän tulomatkalla. Balille lähtisin koska tahansa uudestaan. Ehkäpä jo ensi kuussa!

perjantai 1. helmikuuta 2013

Pelastakaa äidit!

Näiden kirjoitettujen ajatusten jälkeen minulla tuskin lienee kovin montaa kaveria jäljellä...

Minä olen kotiäiti. Suomessa sen sanominen hävettää, Saksassa siitä voi ehkä vielä olla ylpeä.


Suomessa harva nainen jää vapaaehtoisesti kotiin lasten kanssa yhtään pidemmäksi aikaa kuin on pakko. Suomalainen teini kirjoitti tyttäreni blogiin taannoin, että "äitisihän on tunnustanut blogissaan elävänsä miehensä siivellä". Tällaista en kyllä minä tunnusta kirjoittaneeni. Olen sanonut varmasti, että en käy työssä kodin ulkopuolella eikä minulla ole omia tuloja. Jo nuori suomalainen nainen mieltää tällaisen järjestelyn "siivellä elämiseksi". Päättäviä poliitikkoja myöden ollaan ajamassa kaikkia naisia pois kotoa.

Nuori suomalainen nainen ei pysty vielä ajattelemaan, että minä olen luopunut omasta työstäni ja mahdollisuudesta urakehitykseen mieheni uran vuoksi. Olen myös sitoutunut tekemään töitä kotona sen eteen, että mieheni voisi keskittyä työhönsä. Mieheni ei tarvitse kantaa huolta kotiasioista. Hän tietää, että täällä pärjätään. Meidän mielestämme työnjako on selvä. Lapset voivat myös hyvin, kun heillä on ainakin toinen vanhemmista koko ajan läsnä. Henkisesti ja fyysisesti.

Saksassa on vielä naisia ja miehiä, jotka ylpeänä ajattelevat, että vaimon ei tarvitse käydä töissä, koska miehellä on varaa elättää perheensä. Täälläkin tosin on jo yleisempää naisten työssäkäynti kuin kotiäitiys, varsinkin, kun lapset kasvavat. Hyvin yleistä on, että naiset tekevät lyhennettyä työpäivää, ja vain joinain päivinä viikossa. Saksassa perheverotus tukee sitä mallia, että perheet voivat halutessaan järjestää asiansa niin, että vain toinen työskentelee kodin ulkopuolella ja toinen pitää huolen kodista.

Luulen, että saksalaiselle nuorelle ei tulisi mieleenkään sanoa, että äiti elää isän siivellä, mikäli äiti ei käy työssä. Monen olen kuullut täällä sanovan, että lapset eivät halua, että äiti menee vielä töihin. Olen kuullut saman myös omien lasteni suusta. Saksalaisesta lapsesta ei myöskään ole epänormaalia, että joidenkin äidit käyvät töissä. Todella monen äiti käy töissä.


Suomalaisten naisten tasa-arvopyrkimys suhteessa miehiin on mielestäni pyrkimisen tasolla enää työelämässä ja palkkauksessa, eikä sielläkään enää paljoa. Monessa asiassa naiset ovat jo tasa-arvoisempia kuin miehet. Mies ei varmastikaan lyö naista vasten kasvoja ilman valtavaa paheksuntaa. Itse olen todistanut, kuinka nainen tekee vastaavan miehelle, ja nainen saa ehkä hiljaista hyväksyntää rohkeudestaan ja tempperamentistaan. Naista ei käydä halventamaan mainonnassa vähäpukeisena, mutta miehen saa televisiomainoksessa pudottaa ilman rihmankiertämää naislauman keskelle hyvinkin noloon tilanteeseen (eräs muinainen Axe-mainos). Kukaan miesasiamies ei vaadi mainoksen poisvetämistä. Naisella on myös lähestulkoon aina suurempi mahdollisuus saada lasten yksinhuoltajuus sellaisessa avioerotilanteessa, joissa molemmat vanhemmat ovat vanhempina yhtä päteviä. Nämä vain nopeasti mieleenjuolahtaneina esimerkkeinä.

Naisten tasa-arvotavoittelun myötä ei juurikaan tarjota enää vaihtoehtoja. Mikä uhka työssäkäyville naisille olisi siitä, että vaihtoehtoja olisi tarjolla? Miksi vain toiset kukat saavat kukkia? Miksi Suomessa ei voida tukea vaihtoehtoja?

En jaksa tässä ottaa edes kantaa siihen, mikä olisi lapsen tai äidin tai isän näkökulmasta se paras vaihtoehto perhe-elämän pyörittämiseksi. Itselläni ja meidän perheellä on oma käsityksemme asiasta, mutta joka perhe muodostaa omansa. Ja voihan olla, että perheiden sisälläkään eivät kaikki aina ole samaa mieltä siitä tärkeysjärjestyksestä. Perheissä kun on monasti niitä äänettömiä osakkaita. Lasten kotihoitoa puolustavat ovat mieluummin hiljaa, koska julkisessa keskustelussa sanasta on tullut melkeinpä kirosana. Kotiäidit ovat hörhöjä, kasti, johon kukaan ei halua kuulua, Ninamikkosia.

Toinen asia, josta voisin avautua, mutten uskalla, on imetys. Tänä päivänä ei enää uskalla väittää, että imetys olisi jotenkin hyvä asia lapselle. Niskaansa saa armeijan imetysvastaisia naisia, jotka kokevat tulevansa syyllistetyksi imettämättömyydestään. Imetysvastaiset saavat tuoda mielipiteitään julki, mutta annapa olla, jos joku imettäjä uskaltaa puolustaa aatettaan.


Vai tuntuuko vain minusta tältä...