perjantai 22. maaliskuuta 2013

Hausfrau - das wäre ein schönes Leben

6.10.1986 kirjoitti vähän alle 18-vuotias lukiolainen saksan aineen. Niille, jotka eivät saksaa ymmärrä, käännän aineeni tähän. Paremminkin varmaan voisi suomentaa, mutta äänellään se variskin...


Kotirouvana elämä olisi mukavaa

Naiset puhuvat paljon tasa-arvosta. He eivät ole tyytyväisiä. Minä ajattelen, että olen tasa-arvoinen. En halua aina vain kaivata jotain, koska tilanne on mielestäni melko hyvä.


Tyypilliset naisasialiikkeisiin sitoutuneet naiset eivät halua työskennellä kotona. He haluavat olla työelämässä. Minä en halua.
Minä unelmoin useasta lapsesta ja aviomiehestä, joka rakastaa minua. Minä rakastan ruoanlaittoa ja siivousta ja lastenhoitoa, ja minun mieheni haluaa käydä töissä.
Tunnen niin monia naisia, jotka ovat työelämässä, enkä minä halua olla samanlainen.


He ovat niin väsyneitä, kun he ovat illalla jälleen kotona, että he eivät enää halua keskustella lastensa kanssa.
Lapset tarvitsevat äitejään, eikä se vaadi liian paljon äideiltä, että he silloin, kun lapset ovat pieniä, pysyvät kotona.

Vähän nolottaa. Tai vähän enemmänkin. Täytyy nyt muistaa, että aineet eivät välttämättä ole sielun peili. Ja että aine on muutenkin kirjoitettu käyttäen sitä sanavarastoa, mitä sattui muistamaan. Ja sekin on selvää, että valitsin otsikon muutamasta annetusta vaihtoehdosta. Saksa ei myöskään koskaan ollut vahvin eikä mieleisin kouluaineeni. Parikymmentä vuotta mietiskelin, miksi oikein valitsin koko kielen, ja vieläpä jo yläasteelta alkaen.

Täytyy myöntää, että yhtymäkohdat nykyiseen elämääni ovat melkoiset. Viisi lasta, kotirouvana lasten ehdoilla ja mies paiskii töitä meidän kaikkien puolesta ja vuoksi. Tämän aineen löytyminen muuttolaatikoistamme oli mielestäni kyllä melkoinen sattuma ja yllätys. Että olin joskus kirjoittanut tällaisen ja että olin säästänyt sen kaikki vuodet ja kiikuttanut mukanani Saksaan. Kansiossa oli muitakin kolmannen luokan aineita ja kokeita, muun muassa kaikki ylioppilaskirjoituskokeenikin. Kuinka vähän muistinkaan noilta ajoilta. En edes sitä, mitä kirjoitin äidinkielen kokeessa. Mieheni sitä vastoin muisti toisen aineensa otsikon lähes täydellisesti.

Kirjoitin viestin lukion saksankielenopettajalleni, ja kerroin kuinka elämä on vienyt minua. Vaikka yläasteella ja lukiossa valinnaisen saksan tunnit sijoittuivat aina joko aikaiseen aamuun tai iltapäivän viimeisiksi tunneiksi ja vaikka ne eivät suoranaisesti olleet ne mieluisimmat tunnit, antaisin tänään melko paljon, mikäli pääsisin kertaamaan pari lukiokurssia saksan prepositioista, akkusatiivista ja datiivista sekä verbien aikamuodoista. Ihan selvällä suomenkielellä opetettuna.

Yllä olevasta aineesta ei ihan heti voisi päätellä, että seuraavana keväänä kirjoitin saksasta magna cum laude approbaturin. Ja siihen aikaan magna oli heti laudaturista seuraava!

7 kommenttia:

  1. Kiitos tästä. :) Upeaa, että olet unelma-ammatissasi. Kyllä nuorena tietää.

    Mä muistan, kun opiskeluikäisenä (20+) kämppikseni mainitsi unelma-ammattinsa olevan diplomaatin vaimo. Diplomaatin vaimo!? Miksi ihmeessa ei diplomaatti itse? Minulle ei ollut siihen mennessä koskaan tullut omakohtaisesti edes mieleen moinen konsepti, vaikka äitini oli kotiäitinä 10v. minun esikouluikääni asti.

    VastaaPoista
  2. Hei, tää oli jotenkin ihana, ihana juttu !

    VastaaPoista
  3. Voi kiitos kaikille <3 Joskus on hyvä vähän nauraa itselleen. Toinen hyvä tapa on vanhojen valokuvien selaaminen :)

    VastaaPoista
  4. Hei,
    hauska huomata, että joku toinenkin on säilyttäjä luonne. Itse kirjoitin vuonna -84 ja minulla myös on paljon tallessa muistoja lukio ajoilta. Onnellisena olen saanut säilyttää vielä vanhempieni talossa oman huoneeni ja arkistoida sinne paljon. Paljon on myös kulkenut mukanani paikkakunnalta toiselle. Aineesi oli hauska ja olen itsekin törmännyt moniin yllättäviin asioihin, jotka ovat olleet kuin ennusteita myöhemmin tapahtuvista asioista. Päivi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaankaan en ole pystynyt aivan samanlaiseen historian säilömiseen kuin sinä. Itselläni kulkee yksi tai kaksi pahvilaatikollista lähinnä paperitavaraa muistona alaikäisyyden ajoilta. Yksi, mitä on todella vaikeaa hävittää, on vanhat almanakat ja kalenterit. Varsinkin, jos niihin on kirjoittanut muistiinpanoja päiväkirjamaisesti. Tuntuu kuin kaikki katoaisi, jos kirjat hävittää. On selvää, että päivät eivät muutoin palaisi enää niin elävinä mieleen.

      Poista

Iloitsen jokaisesta kommentista!