maanantai 27. toukokuuta 2013

Saksa-Tanska-Ruotsi-Suomi

Lapsilla on aina touko-kesäkuiden vaihteessa Pfingster-lomaviikot. Tänä kesänä ajateltiin tehdä Suomi-reissu Pfingsterinä, koska varsinaiselle kesälomalle, joka alkaa heinäkuun lopulla, on suunniteltu sitten jo muuta. Ajateltiin toteuttaa reissu hiukan eri lailla kuin viime kesänä, jolloin ajettiin Pohjois-Saksaan autolla ja siitä Finnlinesilla suoraan Suomeen 27 tunnissa. Meillä oli muutama kirkas ajatus, joiden mukaan teimme suunnitelmat.

Ensiksikin halusimme nähdä jotain uutta. Minulle ja lapsille uutta oli Tanska kaikkineen sekä Skånen seutu. Ruotsinlaivakin Tukholmasta Turkuun ja sama takaisin tuntui pitkästä aikaa ihan jännältä vaihtoehdolta. Toisakseen ajattelimme valita vaihtoehdon, joka tulee Finnlinesia edullisemmaksi. Kolmanneksi ajattelimme, että reissu olisi vähän enemmän kuin vain vierailu Suomessa. Että jo matkat olisivat osa lomamatkaa, ei vain matkantekoa.


Olimme suunnitelleet, että päivä Tanskassa vierähtää pääasiassa Kööpenhaminan Tivolissa. Matkaa edeltävänä päivänä ajattelin varmistaa saahan koira tulla huvipuiston alueelle, eikähän se tietenkään ollut mahdollista. Hätä oli suuri, kun huonolla tanskallani (lue olemattomalla) yritin googlata koirahoitoloita Kööpenhaminasta enkä löytänyt.


Jossain törmäsin hundepasning-sanaan. Tuolla sanalla löysin pari osumaa. Yksi oli nainen aivan Kööpenhaminan keskustassa. Rakasti koiria ja katsoi niiden perään korvausta vastaan. Kertoi Facebook-sivullaan, että ei sitten ole halvimmasta päästä; ei ole mikään lenkittäjä, mutta hoitaa pakolliset ulostamiset; tupakoi, myös sisällä; ei halua haisevia koiria eikä sellaisia, jotka järsivät ja tuhoavat paikkoja. Hoitohan sopi meille kuin nappi takkiin! Suorastaan täydellisesti. Tupakointi ei kylläkään ollut se, mitä hoitajalta juuri eniten halusimme, mutta me tarvitsimme paikan Ellille vain joiksikin tunneiksi. Sen ajan Elli jaksaisi vaikka pidätellä hengitystään.


Soitin naiselle edellisenä päivänä. Muuten kaikki kuulosti molemmin puolin mainiolta, mutta hänelle oli tulossa toinenkin koira samana päivänä myöhemmin iltapäivällä. Elli tulee pääsääntöisesti juttuun kaikkien kanssa ja jos ei tule, niin ongelma on yleensä sitten toisessa koirassa. Sovittiin, että pitää koirat eri huoneissa, mikäli kärhämää ilmenee, ja soittaa meidät sitten hakemaan Ellin pois jo aiemmin.


Tapasimme Kööpenhaminan ytimessä, hänen asuntonsa lähellä sijaitsevan puistikon reunalla. Olihan omituista katsella Ellin lähtevän vieraan naisen mukaan aivan sievästi hihnassa kulkien. Emme pystyneet ajamaan pois niin kauan, kun he olivat näkyvissä. 10 minuutin kuluttua saimme ensimmäisen tilannekatsauksen tekstiviestillä. Elli oli kuulemma asettunut taloksi ja oli aivan ihastuttava. Nainen kertoi olevansa iloinen, että Elli oli hänen luonaan. Kun toinen koira oli saapunut, saimme toisen tekstiviestin, jossa kerrottiin, että koirat selvästikin pitivät toisistaan. Kun soitimme hakevamme Ellin pari tuntia suunniteltua aiemmin, havaitsin äänessä aivan selvästi pientä pettymystä.


Me olimme sillä aikaa ihastelleet Kööpenhaminan katuvilinää, kaunista säätä, upeaa Nimb Brasserie'ta Tivolissa, vatkanneet päämme sekaisin huvipuistolaitteissa ja upottaneet sen säästön, jonka reittivalinnallamme teimme, Tivolin sisäänpääsyihin, rannekkeisiin, ruokailuun siellä sekä neljään jäätelötötteröön. Kun jäätelö maksaa Weinheimissa 80 senttiä, niin Tivolissa sama oli melkein neljä euroa! Eikä maku ollut ratkaisevasti erilainen. En voinut edes kuvitella tuollaista hintaa, siksi en kiinnittänyt hintaan mitään huomiota ostopäätöstä tehdessämme.


Illaksi ajoimme Ruotsin puolelle. Ylitimme Tanskan ja Ruotsin erottavan merikaistaleen siltaa ja tunnelia pitkin 45 euron tietullimaksulla. Hinta oli arvokkaampi kuin lauttamatka autolle ja neljälle hengelle Saksasta Tanskaan. Tämä sarjassamme elämän ihmeellisyyksiä. Sama tietulli maksetaan sitten takaisin tullessa...


Ruotsin puolella yövyimme pienessä kaupungissa, nimeltä Lund. Sen Scandic-hotellissa. Ja tämä juttu on kerrottava: hotellihuone ja aamupala neljälle ihmiselle ja koiralle maksoi tuskin sataa euroa. Huoneessa Elliä odotti huopa, ruokakuppi iltapalalla ja puruluulla, kakkapussi ja tervetulokirje. Kirjeessä kerrottiin, missä hotellin tiloissa voi tavata toisia koiria (ja minne siis ei kannata/voi toisia lähteä edes etsimään), missä on hyvä käydä lenkillä ja toivotettiin hyviä viihtymisiä. Sauna oli hotellissa kuumana 24/7. Luulen, että tulen etsiskelemään vaihtoehtoja Scandic-ketjusta toistekin. Ja tästä mainoksesta ei kukaan sitten maksa minulle mitään!


Aamulla ajettiin läpi puuduttavan Etelä-Ruotsin, eikä matkalla ollut muuta nähtävää, kuin Hölö ja Mörkö. Kolmården jäi kyllä aivan reitillemme, mutta ikäväksemme meillä ei ollut aikaa pysähtyä siinä, kun Amorella Turkuun odotti meitä Tukholman satamassa iltasella.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Hyvänlaatuinen asentohuimaus

"Asentohuimaus on melko yleinen ikääntyvien ongelma." Just. Ja minulla se diagnosoitiin jo yli 6 vuotta sitten. Reilusti alle 40-vuotiaana siis. Olen kalkkis, ainakin korvieni osalta.


Matti oli tuolloin pieni poikanen. Noin kaksivuotias. Meillä oli vierashuoneessa patja lattialla sitä varten, että jompi kumpi vanhemmista sai aina välillä nukkua yönsä rauhassa. Minä olin vuorossa sinä yönä. Heräsin aamuyöllä vessareissulle ja olin pudota pöntöltä. Pitelin kaksin käsin kiinni lavuaarista ja päättelin nopeasti, että alhaisesta verenpaineesta ei ollut kyse. Maailma meni sivusuunnassa ympäri ja ympäri. Konttasin takaisin patjalleni ja halusin huutaa miestä apuun. En kuitenkaan halunnut herättää nukkuvia lapsia. Mietin soittaisinko hänelle. Silloinkin vauva heräisi. Minulle oli joka tapauksessa tapahtumassa jotain tosi pahaa. Maailma pyöri, minä en pysynyt suorassa, horjuin ja kuvotti. Aina siihen saakka, että tyhjensin vatsani kokonaan.

Kuvittelin ilman muuta, että korvassani on jotain pahasti tulehtunut tai sitten minulla on aivokasvain. Tilasin lääkäriajan heti, kun päivystys aukesi aamulla. Mieheni jäi kotiin töistä, koska minusta ei ollut hoitamaan lapsia. Olin tuolloin hoitovapaalla.

Aikaa odottaessani huomasin jo, että toisissa asennoissa pyöri enemmän kuin toisissa. En kuitenkaan keksinyt vielä optimaalisinta toimintatapaa. Yritin maata kyljelläni ja odottelin, että huimaus menee ohi, kun vain pysyn paikallani. No ei mennyt, mutta oksennus tuli taas.



Helpotus oli suuri, kun terveyskeskuksen naislääkäri tiesi heti, mistä on kyse. Hän asetti minut selälleen kasvot kattoa kohti. Hän käänsi päätäni toiseen suuntaan, eikä mitään tapahtunut. Toiseen suuntaan päätä käännettäessä peti kääntyi ympäri. Minä huusin kuin syötävä ja puristin käsilläni pedin reunoista. Olinhan putoamassa kapealta tutkimuspöydältä. Lääkäri nosti katseeni takaisin kattoa kohti. Pyöriminen lakkasi. Liike toistettiin viisi kertaa, ja viimeisellä kerralla peti ei enää keikahtanutkaan.

Siinä oli diagnoosi ja siinä oli hoito! Hyvänlaatuinen asentohiumaus Wikipediassa.

Minun toisen korvani yhdessä kolmesta kaarikäytävästä on kalkkisakkaa. Kalkkisakka ärsyttää kaaren toisessa päässä olevaa reseptoria, joka aistii tasapainon. Sakkaa ei kuuluisi olla nesteen joukossa, joten reseptori aistii tasapainon väärin, kun sakkaa pääsee elimeen. Siksi toisissa asennoissa huimaa, toisissa ei.

Hoidoksi sopii reseptorien totuttaminen sakkaan toistamalla pään kallistamista. Ei huimaa enää. Hoito sopii toistettavaksi aina aamuisin, kun tauti on päällä, pahimpien kohtausten välttämiseksi. Voi myös yrittää pyörittää päätä niin, että sakka kulkeutuu pois reseptoreista. Tällöin pitää tietää kyllä tarkasti, missä sakka sijaitsee. Sakka häviää kaarikäytävästä itsellään, mutta siihen voi kulua useita viikkoja. Sitten taas voi olla oireetonta vuosiakin, ainakin kuukausia.



Nyt taas huimaa. Ei niin pahasti, että pyörisi. Kuitenkin niin, että otan väliin horjahtelevia askeleita, pysyn mieluummin paikallani, väsyttää, kuvottaa ja särkee päätä. En voi tehdä asentoharjoitteita, koska en ole pystynyt paikallistamaan sakan sijaintia. Kun ei lähde selkeästi pyörimään missään asennossa. On vaan kauhea krapula. Tai tuntuu siltä. Ja se on epäreilua!

Pitäisi laittaa koti kuntoon, kun olemme lähdössä Suomeen ylihuomenna. Pitäisi ostaa viimeiset tuliaiset, mutta kun vähän arveluttaa lähteä liikenteeseen - ainakaan millään kaksipyöräisellä. Auto pysynee tiellä, kun siinä on neljä pyörääkin, mutta niin on sängyssäkin neljä jalkaa, ja silti sellainen voi kaatua, luulen mä.

Ajamme ensin Pohjois-Saksaan, siitä Tanskaan lyhyellä 45 minuutin lauttamatkalla, vietämme päivän Kööpenhaminan Tivolissa, ajamme Etelä-Ruotsin läpi Tukholmaan ja siitä yölautalla Turkuun. Kilometrit lasketaan tuhansissa ja öitäkin matkaan kuluu kolme. Laivakyyti monasti pahentaa asentohuimauspotilaiden oireilua, koska keinunta liikuttaa sakkaa kaarikäytävissä. Ja takaisinkin on  tultava. Huolettaa vähän, mutta: Tulta päin!


Kuvituksena vaihtuvaa maisemaa keittiönikkunastamme.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Mission completed!

Kun on lähdössä lomalle, täytyy jääkaappi syödä tyhjäksi. Yleensä aloitan tyhjentämisen aina hiukan liian myöhään. Sitten joudutaan heittämään jotain pois, jotain kannetaan naapuriin ja jotain yritetään ottaa matkaevääksi.

Nyt yritin aloittaa riittävän ajoissa. Yksi tavoitteista oli myös syödä pakastimesta pois siellä jo pitkään olleita ruokia. Etenkin lihaa. Elli auttoi pakasteesta löytyneiden vanhimpien lihaksien kanssa.
Minulla on aina lihaa pakasteessa: possun sisäfilettä, kanan rintafileitä ja paistijauhelihaa. Pakasteesta löytyy aina myös sekä vaaleaa että tummaa leipää. Kuivakaapissa on aina useita jauholaatuja, monenlaista riisiä, monenlaista pastaa, kuskusia, bulguria, linssejä ja säilykkeitä. Haluan, että inspiraation saatuani voin vain ryhtyä tuumasta toimeen, eikä aina kaupan kautta. Ajattelin, että syödään nyt kaikkea vähän pois ja ostetaan sitten varastot täyteen tuoreempaa päivämäärää.

Melkein kaikki tämä...

...on nyt täällä!
 
 
Lähtötilanne oli kamala kaapin tyhjennystä ajatellen. Kaikkea oli aivan liikaa. Nyt on yli viikko edellisestä kaupassakäynnistä, ja pohja näkyy jo. Maitoa haen tilalta muutaman päivän välein ja kananmunapaketti tulee ovelle aina perjantaisin. Muuta en ole hankkinut. Ja joka päivä ollaan saatu syödäksemme.


Viikonloppuna tarkoitukseni oli tehdä grillilihan kanssa perunamuusia, mutta perunoita oli vain pari pientä ja vajaata pussia, ja nekin eri lajikkeita. Siitä viis ja mukaan kaikkea muutakin! Lisäsin kattilaan pari palsternakan juurta ja porkkanaa. Voisin hyvin kuvitella, että lanttupala ja purjokin menisivät joukossa, mikäli semmoisista pitäisi päästä eroon.

Parista ananaksesta piti myöskin tehdä selvä. Käytin toisen ananasriisiin (vrt. appelsiiniriisi). Makua antoi jääkaapista löytynyt raejuustopurkki. Päälle saatiin kulumaan yksi granaattiomena koristeeksi.


Salaateissa saa menemään melkein mitä vaan! Sipulit varsineen, oliivipurkkien loput, fetat, porkkanat raasteena, sellerinvarret, fenkolit, eiliset pastat ja kananmunat.

Pastalle tein "tomaattikastikkeen" niin, että muutaman viimeisen tomaatin lisäksi pilkoin kattilaan kaikki loput kasvikset (paitsi kyssäkaalen): sipulia, porkkanaa, kesäkurpitsaa, paprikaa, sellerinvarret, basilikaa, suolaa, mustapippuria, vettä ja creme fraichea. Surautin homman sileäksi sauvasekoittimella, ettei Matti näkisi aivan kaikkea. Tämä muhennos sopii kannattaa kokeilla -otsikon alle. Lisukkeeksi keitin pussinpohjat kolmesta erilaisesta pastalaadusta, vaikka keittonakin tuo menisi hyvin.


Vaikka tunnustankin olevani varautuja, varastoija ja hamsteri, olen aina äärimmäisen tyytyväinen, kun joku loppuu. Oli se sitten ruokaa tai jotain muuta kuluvaa. Aina kun rasvapurkki, hajuste, pesuaine, kynä, mikä tahansa vuosia kaapissa pyörinyt purkki, asia tai esine tyhjenee, loppuu tai kuluu puhki ja sen voi heittää menemään, saan siitä suurta tyydytystä. Kuitenkin olen huono heittämään mitään pois, mikäli siitä vielä jotenkin voisi saada jotain irti.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Asiaa äitiydestä

Äitini oli 20-vuotias, kun minä synnyin. Itsehän sain ensimmäiseni, poikani Ollin, vasta 22-vuotiaana. Äitini oli tuolloin ehtinyt jo 43-vuotiaaksi. Kun hän joskus harvoin liikkui kaksin Ollin kanssa, pidettiin häntä itsestään selvästi lapsen äitinä. Minusta tuo tuntui omituiselta, koska minun mielestäni äiti oli aivan yhtä mummu kuin minä olin valmis äiti.

Kun minä ilmoitin muutama kuukausi häitteni jälkeen syöväni kahden edestä, ajatteli äitini, että Hanna ei ole vielä valmis äidiksi. Äiti on kyllä myöntänyt myöhemmin pelkonsa aiheettomaksi. Tuolloin melkein 12-vuotias pikkuveljeni taas ei voinut käsittää miksi minä yhtäkkiä syön kahden edestä. Hän arveli, että mieheni on dieetillä. Ihmettelyä lisäsi se, että toiset onnittelivat meitä.

Minun mielestäni äitini on aina vanhennut minun mukaani. Kun minä olin ala-asteikäinen, muistan ainoastaan yhden onnentoivotuksen muiden joukosta. Se oli kirjoittamani runo äidille. En osaa sanoa miksi se onkin jäänyt mieleeni, mutta muistan sen vieläkin sanasta sanaan. En tiedä muistaako äitikään sitä.

Vuodet vierii, selkä painuu, leukoja on kaksi.
Mutta äiti käypi vain, yhä rakkaammaksi.
 
Kun asiaa alkaa miettiä, niin äitinihän on ollut tuohon aikaan noin 30-vuotias. Ei ihan kauhean koukkuselkäinen tai kaksoisleukainen. En koskaan ole kysynyt loukkaantuiko äiti runostani vai ymmärsikö hän, että koska minä olin jo niin iso, niin äidinkin täytyi sitten mielestäni olla jo aika vanha. Toivottavasti ymmärsi.
 
Tänään minä käsitin äitienpäivälahjakseni muutamia asioita elämässäni, oli niitä lahjaksi tarkoitettu tai ei.

Poikani Olli on harrastanut pianonsoittoa esikouluikäisestä saakka. Jo pienenä poikana Olli toisti nuotilleen minkä tahansa kuulemansa melodiapätkän, jopa vaikeimmatkin sävelkulut. Ellen minä osannut hyräillä jotain, pyysin Ollia tekemään sen. Ja minä sentään olen aika hyvä :) Viisivuotiaana Olli sitten läpäisi musiikkiopiston pääsykokeet ja kuusivuotiaana aloitti soittotunnit. Myöhemmin mukaan tulivat pakolliset teoriaopinnot sekä pakollinen yhteismusisointi.

Pianonsoitto oli useimmiten tervanjuontia. Olli kävi tunneilla velvollisuudesta (ja uhkailun ja painostuksen voimalla). Klassinen piano vaihdettiin pop-jazz-pianoon, koska sonaatit eivät vain alkaneet elää koskettimilla. Kerran opettajan kanssa mietittiin mitä tehdään, kun poika makaa selällään soittotunnilla pöydän alla, jalat pystyssä seinää vasten. Kyse oli silloin kolmasluokkalaisesta kaverista. Kevät toisensa jälkeen sain Ollilta kuitenkin puristetuksi lupauksen uudesta opintovuodesta. Suljin korvani kaikelta syyllistykseltä, jota saatoin joskus kuulla "vanhempien" harrastuksesta. Olli muistaa varmasti ne monet kerrat, kun sanoin hänelle, että sinä vielä kiität minua joku päivä...tai, että tytöt tykkää muusikoista. En tiedä auttoiko noista kumpikaan silloin.

Yhdeksän vuoden opintojen jälkeen viimein luovutin. Olli sai lopettaa  musiikkiopiston. Hänellä oli mielestäni sellainen tietotaito, että hän pystyi myöhemmin halutessaan hyödyntämään sitä. Omakin kipinä soittamiseen oli syntynyt, enkä halunnut pakollisten tuntien tappavan sitä. Ja se kipinä syttyi niinkin ihmeellistä kautta kuin Playstationille tehdystä Final Fantasy -pelisarjasta. Final Fantasy VII:n taistelukohtauksen musiikki sai Ollin istuutumaan vapaaehtoisesti pianon ääreen ja etsimään melodian soittimesta. Hyvin nopeasti ostimme Ollille sähköisen kosketinsoittimen, koska kukaan ei enää kestänyt kuunnella taistelumusiikin raikaavan huushollissamme. Monta kuukautta minä kyllä vaiensin kaikki jäätävällä katseellani, kun poika vihdoinkin soitti vapaaehtoisesti. Olin niin onnellinen!


Tänä päivänä Olli on kohta 22-vuotias. Takana on useita kokemuksia monenlaisista bändikokoonpanoista. Instrumenttina on toisinaan ollut sähkökitara, jonka poika opetteli itsenäisesti, kun musiikin teoria oli hyvässä hanskassa, mutta pääsääntöisesti kuitenkin kosketinsoittimet, koska niistä Ollilla on vahvin osaaminen. Eilen illalla taisi olla Ollin muusikon uran huikein hetki, kun hän nousi bändikilpailun finaalissa nykyisen bändiporukkansa, Bango Rangutanin, kanssa Nosturin lavalle. Voittoa ei tullut, mutta siitä viis. Tunne on varmasti ollut hieno. Itsekin olisin antanut aika paljon, että olisin voinut olla paikalla. Toivottavasti vielä joskus. Olli on kuvassa toinen oikealta.

Tyttärelläni Helmillä oli aamulla jalkapallopeli. E-juniorit pelaavat täällä 25 + 25 minuuttia. Lieneekö sama Suomessa. Joka peliin lähdemme jännittäen kestääkö Helmin jalka 50 minuuttia jalkapalloa, koska Helmillä on ilmennyt aktiivisen ja urheilullisen lapsen vaiva, kasvulevyn tulehdus, Apophysitis calcanci, Wachstumsfuge.

"Severin tautia kutsutaan myös nimellä kasvulevyn tulehdus tai kantaluun apofysiitti. Apofyysit ovat kehittyvissä luissa olevia kasvualueita, jotka toimivat lihasten ja jänteiden kiinnityskohtina, ja siksi niihin kohdistuu voimakas vetorasitus. Kasvavassa tuki- ja liikuntaelimistössä jänteet ja nivelsiteet ovat suhteellisesti vahvempia ja elastisempia kuin luutumisalue. Tämän vuoksi luutumisalueen kiputilat ovat yleisin kasvuikäisen liikuntaa rajoittava vaiva. Tauti alkaa yleensä 6–10 vuoden iässä kantapään särkynä ja toisinaan ontumisena liikuntasuorituksen jälkeen. Hoito perustuu pehmikkeen käyttämiseen kantapään alla ja kipua tuottavan urheilumuodon välttämiseen. Tauti paranee itsestään ajan myötä."

Helmiä hoitava ortopedi ehdotti hoidoksi myös jalan kipsaamista noin 3-4 viikoksi, jonka jälkeen tilanne voisi joksikin aikaa helpottaa. Muuten liikuntaa vain täytyy rajoittaa, mikäli kipu sen estää. Emme tiedä vielä mitä tehdä. Tänä aamuna jalka kesti kipeytymättä, ja Helmi pelasi molemmat puoliajat kärkihyökkääjänä. Voitimme 3-2, ja maaleistamme kaksi merkittiin Helmin nimiin.


Tämä kaikki on mielestäni aivan parasta äitienpäivää!

torstai 9. toukokuuta 2013

Retki rannalle, Waidsee

Suomalaisen mittapuun mukaan täällä on aivan mitättömän vähän järviä tai mitään muitakaan lutakoita. Meidän kaupungissamme on yksi järvi, ja sekin on entinen soramonttu. Kylläkin ihan hyvänkokoinen montuksi. Sora siitä on viety moottoritien pohjaksi Darmstadtista Heidelbergiin.


Järven mitat ovat 700 m x 500 m, syvyyden ollessa paikoin 30 m. Siinä kelpaa jopa metristen monnien polskia. Ja niitä oikeasti siellä polskiikin. Videopätkä uimakavereista Tuttavani väittää jopa nähneensä tällaisen uidessaan. Enkä oikeastaan epäile sitä, sillä hän käy uimakaudella uimassa vähintään joka päivä ja ainakin tunnin kerrallaan. Lapsiakin hän on vienyt snorkkeloimaan rantapöheikköihin, ja jos ei nyt monneja, niin muita reippaan kokoisia kaloja ovat lapsetkin onnistuneet näkemään.


Ja jos Saksassa on jossakin järvi, niin ilmaiseksi et siellä kyllä ui. Tai pusikosta pääsee veteen ihan ilman paikallista valuuttaa, mutta rannat ovat kyllä sitten aika olemattomat. Hoidettu uimaranta on aidattu ja se suljetaan illalla klo 20. Onneksi kesäkaudeksi voi ostaa kausilipun koko perheelle, niin ei tarvitse joka kerta jonottaa kassalla sisään mennessä. Lipun erinomaisuus korostuu etenkin koulujen päättäjäispäivänä ja loman viimeisenä päivänä, jolloin jono lippuluukulle saattaa olla useita kymmeniä metrejä.


Tänään kävimme lasten ja Ellin kanssa järven ilmaisella puolella ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Siellä on koirienkin mahdollista uida. Jos nyt koira on uidakseen. Ja meidän Ellihän ei ole. Koko ajan koira kuitenkin tulee rohkeammaksi veden kanssa, ja jahka itsekin menen veteen, niin otan koiran kyllä kainalooni. Kokeilin samaa viime kesänä, ja reippaasti se ui rantaan.


Lapsilla oli puukot mukanaan, ja niin he tekivät vähän puhdetöitä.


Kuvista ei mitenkään voisi päätellä, että vieressämme rannalla suoritti kaksi siviiliasuista poliisia ratsiaa noin kymmenpäisen nuorisojoukon keskuudessa. Poliisit kävelivät paikalle, esittelivät virkamerkkinsä ja pyysivät nähdäkseen nuorten henkilöllisyystodistuksia. Keneltä löytyi, keneltä ei. Kaikkien taskut ja laukut tarkastettiin, ja osalle kirjoitettiin sakkoja tupakan hallussapidosta. Yksi kaveri joutui lähtemään poliisien autolle. Pois mennessämme he vielä kirjoittelivat siellä papereitaan. Jäin vain miettimään rikoksen laatua. Mietojen alkoholijuomien ostaminenhan on täällä sallittua jo 16-vuotiaalle. Ehkä häneltä löytyi sitten jotain vahvempaa? Mitään häiriötä nuorista ei kyllä kenellekään ollut, joten siihen nähden suhtautuminen nuorison kokoontumiseen oli kyllä mielestäni aika tiukkaa. Varsinkin, kun vertaan siihen menoon, mihin olen Suomessa tottunut. Mutta toisaalta en mene yhtään arvostelemaan, etteikö systeemi mahda olla aika hyvä.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Vieras Espanjasta

Mieheni kertoi kutsuneensa meille vieraan maanantai-illaksi. Emme olleet saaneet vahvistusta kutsuumme, mutta kaikki oli kuitenkin mahdollista. Señor on erittäin kultturelli, rakastaa oopperaa, liikkuu Mardidin yössä kuin omassa kotonaan, tuntee kaupungin vaikuttajat ja omien sanojensa mukaan rakastaa naisia.


Täytyihän minun näyttää mistä suomalainen nainen on tehty. Aloitin siis sunnuntaina hellepäivän ratoksi valmistautumaan maanantai-illan mahdollista vierasta varten. Se tarkoittaa tärkeimpien näköalaikkunoidemme pesua, pölyjen pyyhkimistä perhevalokuvista, kirjahyllyistä, patterien väleistä, kynttilänjalkojen ja valaisimien kiillottamista, lyhtyjen pesemistä, sisustusesineiden päivittämistä vuodenaikaan sopivaksi, seinien maalaamista...stop nyt. En maalannut seiniä tällä kertaa, koska vuorokausi ei riittänyt enää siihen. Tällä viikolla kyllä vielä maalaan...


Koko ajan ajattelin, että vaikka vieras ei pääsisikään saapumaan, niin ei se siivoaminen niin huono juttu ole kuitenkaan. Koko huoneisto alkoi tuoksumaan puhtaalle. Mietin kyllä mielessäni oliko tuoksu vain korvieni välissä. Väritkin kotona muuttuivat. Valo pääsee huoneistoon aivan uudella tavalla, ja rakkaat katsovat valokuvista kirkkaammin silmin. Alkoi olla aivan sama tuleeko mitään vierasta vai ei. Kiva, että jostain sai kipinän kevätsiivoukselle!


Menuun suunnittelu oli taas se vaikein rasti. Sitä suunnittelin jopa Facebook-kaverieni kanssa. Mietimme yhdessä, mikä olisi suomalainen jälkiruoka, kun leipäjuustoa ja hilloja ei ole käytettävissä. Mustikka sai paljon kannatusta, mutta mustikan hinnan vuoksi torppasin sen vaihtoehdoista. Kiisselit, köyhät ritarit, pullavanukas, pappilan hätävara, raparperi... Ja siitähän se alkoi muodostua. Kerroskiisseri: alle maitokiisseli vanilijatangosta kaavituilla siemenillä maustettuna, väliin raparperikiisseli ja päälle kermavaahtoa. En ole koskaan oppinut pursottamaan mitään kauniisti. Niinpä olen vakuuttanut itselleni, että on paljon kauniimpaa ja omaperäisempää, suloisen rosoista ja maanläheistä olla pursottamatta. Päälle olisi pitänyt olla mintun tai sitruunamelissan lehtiä, mutta arvatkaas muistinko ostaa vai jäivätkö ne kauppaan.


Alkupalat ideoitiin mieheni kanssa. Yritettiin kehitellä kokonaisuudesta mahdollisimman suomalainen. Sunnuntaina leivoin siis karjalanpiirakoita. Saksalainen Pumpernickel sai toimittaa ruisleivän asemaa kylmäsavulohileipäsissä. Graavilohi oli kaupoista loppu, joten siksi kylmäsavulohi. Ja alle reilusti piparjuurituorejuustoa.


Pääruokaankin mieheltä syntyi ehdotus, jonka ympärille rakensin sitten muut lisukkeet. Savustettiin omassa pöntössämme lohifilee (helpompi syödä kuin kokonainen lohi), keitin kaveriksi uusia perunoita, tein vihersalaatin keitettyjen kananmunien kanssa ja liukasteeksi mätimoussea ja kermaviilikastiketta. Kermaviilikastikkeeseen laitoin sipulinvarsia ja tilliä. En tiedä mitään yhtä suomalaista kastiketta!


Kun viimeisetkin ruokalajit alkoivat maanantai-iltapäivänä kello 14 olla valmiita, saatiin vahvistus sille, että vieras on tulossa. Olisi ollut taas prameat puitteet maanantaipäivälliselle oman perheen kesken, ellei aikataulu olisikaan hänelle sopinut. Näinkin on joskus käynyt.


Alkupalojen kanssa kilistelimme samppanjaa, koska meillä sattui olemaan sitä hyllyn päällä pilaantumassa. Olemme vähän huonoja juomaan sellaista. Jemmassa oli myös naapuripitäjän valkoviiniherkku, joka vuonna 2010 sai paikallisen kultamerkin kylkeensä. Myöhemmät vuosikerrat eivät tätä merkkiä ole saaneet, eikä tuota palkittua vuosikertaa enää löydä kaupoista. Punaviiniksi valitsin myös paikallisesti palkitun punaviinin samalta tuottajalta, vaikka mieheni ei paikallisille punaviineille juurikaan anna arvoa. Ajattelin, että olisihan se hauskaa. Varalta tarjolle laitettiin takuuvarma ranskalainen. Ja niinhän siinä kävi, ettei tuota paikallista punaviiniä sitten edes avattu.


Ilta oli viihtyisä, tunnelma oli lämmin, vieras oli otettu ja emäntä sai taas palkkion kaikesta vaivannäöstään. Kutsu Madridiin on vahvistettu!

torstai 2. toukokuuta 2013

Sukkakiharat

Tuttavani blogista nappasin minulle aivan uuden idean. Sitähän kokeiltiin sitten heti samana iltana Helmin kanssa.


Tarvitset vain puhtaita sukkia. Itselläni on vaatehuoneessa laatikko, joka on täynnä niitä sukkia, joiden pari on kadonnut pyykkikoneeseen. Toivon, että joku päivä se pari vain ilmestyy jostain. Ellei, niin aina joskus saattaa tarvita paripuolta sukkaa johonkin. Niinkuin vaikka kiharoiden tekemiseen tai keppihevosen pääksi (sarjassamme Helmin keksintöjä jo kolmen vuoden takaa).


Pesun jälkeen kuiviksi (tai melkein kuiviksi) puhalletut hiukset kääräistään puhtaan sukan ympärille. Sukka solmitaan sen jälkeen. Ei paina nukkuessakaan päätä kuten normaalit papiljotit tai patukat. Helmin hiuksiin kiersin seitsemän sukkaa. Osa homman hauskuutta on koko ajatus sukista. Ja Helmiä itseäänkin sukat huvittivat.


Aamulla saatiin sitten ihailla tuloksia.



Kyllä vain tulikin pienellä vaivalla ja vielä pienemmin kustannuksin valloittavat kiharat vapaapäivän kunniaksi!

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Omalla lomalla

Amerikka valloitettu! Tai ellei koko Amerikka, niin Florida kuitenkin. Ja ellei nyt aivan koko Floridaa, niin sieltä kuitenkin Orlando tai vain hotellini Wyndham Grand Orlando Resort, Bonnet Creek. Sekä ESPN Wide World of Sports ja Orlando Premium Outlets, Vineland Ave. Niin!


Olisihan toki ollut hauskaa nähdä vähän enemmänkin minulle uudesta mantereesta sen kerran, kun sinne asti lensin, mutta faktat olivat kyllä tiedossa. Perilläoloaikaa minulla oli tasan neljä vuorokautta. Kisojen seuraamiseen meni tuosta ajasta kaksi puolikasta päivää. Yhden puolikkaan päivän käytin outletissa shoppailemalla, joten kaksi ja puoli päivää kului sitten uima-altaan reunalla kirjaa lueskellen ja Weinspritzereitä nautiskellen. Eipä ehtinyt tulla aika pitkäksi niinkään, varsinkin kun nuo muut tekemiset ajoittuivat kolmelle eri päivälle.


Kyllähän yhtäkkinen yksinolo laittoi miettimään monenlaista. Varsinkin omaa elämää ja läheisten ihmisten roolia siinä. Ehkä ihmiselle aina silloin tällöin, ei liian usein, vaikkapa kerran parissa vuodessa, voisi tehdä hyvää vetäytyä hetkeksi pois omasta elämästään. Ottaa siihen vähän etäisyyttä, katsoa sitä vähän kauempaa. Silloin kenties on vähän helpompaa huomata arvostaako sitä ja kaipaako sitä silloin, kun se ei ole käden ulottuvilla, vai onko tilanne kenties päinvastoin.


Ja kyllä vain, moneen kertaan joka päivä, tulin todenneeksi, kuinka hyvin viihdyn juuri omassa elämässäni. Oli todella mukavaa olla olemassa hetki vain itselleen. Lojua auringossa juuri sen aikaa, kun itsellä nahka kesti, herätä aamulla juuri silloin, kun itsellä ei enää nukuttanut (enkä laske nyt mukaan ensimmäisen aamun herätystäni, kun edellinen asukas oli jättänyt huoneen kellon soittamaan kello kuusi), syödä vain silloin, kun itsellä on nälkä ja kierrellä ostoksilla miettimättä jaksavatko lapset enää.


Oli myös niin ihanaa ajatella, että minulla on kotona odottamassa kokonainen perhe täynnä rakkautta. Ja sen lisäksi vielä isoja lapsia omaa elämäänsä elämässä. Samalla aloin jo suunnitella, mitä kaikkea tehtäisiinkään sitten, kun tullaan tänne koko perheellä. Kun mies olisi auton ratissa ohjailemassa meitä kohti nähtävyyksiä ja kun olisi pieniä lapsia mukana, että kehtaisi mennä teemapuistoihin. Nyt tyydyin katselemaan ikkunastani Disney Worldissa järjestettävää ilotulitusta joka ilta kello 21.