perjantai 28. kesäkuuta 2013

Pitkän tähtäimen projekti

Varmasti jo vuosi sitten innostuin tuunaamaan autotallimme. Uni ei tullut silmään, kun mietin mahdollisuuksia. Upeat vanhat tupakkituolit, vanha kirjahylly täynnään kypäriä, ajohanskoja ja harrastukseen sopivaa luettavaa. Ja tietenkin pari prätkää. Mitä seinille ja mitä lattiaan? Kyselin ideoita sisustussuunnittelijatuttavaltanikin. Päivisin selailin osto- ja myyntipalstoja, lähinnä sieltä lahjoitetaan-osaston puolelta. Jätin asian sitten hautumaan enimmän innostuksen laannuttua.

Täällä on tapana nostaa kadun varteen romu ja rompe silloin, kun siitä haluaa päästä eroon. Sitten soitetaan auto hakemaan lasti, maksutta. Varmaan ne viedään kaatopaikalle. Joskus kaatopaikalle on menossa todellisia aarteita. Mikäli haluaa pelastaa jotain, on kuitenkin toimittava nopeasti. Joku muu voi ehtiä ensiksi tai sitten auto onkin jo tulossa. Muutamia löytöjä olen kuitenkin ehtinyt pelastaa, kun olen alitajuisesti etsiskellyt materiaalia autotalliimme.

Kerroinkin eräässä postauksessa upeasta kirjahyllystä, jonka ajattelin sijoittaa autotalliimme, mutta josta kuitenkin tuli kirjahylly työhuoneeseemme: Naapurin rouva ja sen kirjahylly.

Tämän kevään parvekkeen siivous sai sysäyksen kesäkukista, mutta myös naapurin talon edestä löytämistäni vanhoista viinilaatikoista ja pikkuisista kynnysmatoista. Toisessa laatikossa lukee: Wein aus deutschen Landen 1981, ja toisessa: Wein schenkt Freude. Pikkumattoja oli kaksi samanlaista, ja ne ovat nyt parvekkeellamme ovien edessä. Luulen, että tulen pelastamaan kaikki viinilaatikot, mitkä näen kaduille nostettuina, tarvitsin niitä tai en. Niin viehättäviä ne ovat mielestäni.


Kevättalvella pelastin yhdelle parvekkellemme pohjastaan puhki ruostuneen, korkean kynttilälyhdyn. En sitä pohjaa niin tarvitsekaan, kun laitoin sisälle sähköiset ulkovalot.


Viime viikolla omalla kadullamme, lasten koulumatkan varrella oli naapuri nostanut pihalle kolme erilaista kirjahyllyä. Se oli täysiosuma autotalliamme ajatellen. Sama naapuri jo ajat sitten nosti pihalleen ihanan keinutuolin, jonka lasten kanssa retuutimme autotalliimme. Tämä sai minut aktivoitumaan viimeistenkin neljänkymmenen muuttolaatikon hävittämiseksi tallin nurkasta. Kaksi vuotta muuton jälkeen. Miten tällaisessa on voinut vaihtaa vaatteitaan!


Ja nyt. Netti-ilmoituksella muuttolaatikot menivät pilkkahintaan muutamassa päivässä. Kirjahyllyt ovat paikallaan. Ehkä niitä on jopa liikaa tarpeeseen nähden, mutta kokemuksesta tiedän, että kyllä ne nopeasti täyttyvät. Ja keinutuoli toimii kivana paikkana hengähtää ja viilentyä hikisen lenkin jälkeen. Viluisena ei ole kivaa jäädä talliin istuskelemaan.


Nyt on hyvä katsella taas ympärilleen, mikäli jotain sopivaa näkyisi katujen varsilla. Joku kiva matto kenties? Ja mitä nuo autonrenkaat tekevät autotallissa? Uimarenkaista puhumattakaan!


Eilen nappasin viimeisen löytöni. Valtava puutarjotin oli nostettu kadulle. Kadulla oli myös 3-4 puutuolia, jotka olisi ollut aivan ihanaa pelastaa suloiseksi sekamelskaksi vanhan puupöydän ympärille, jos vain minun sisustukseni taipuisi sellaiseen. Toivon, että joku muu ehti kuitenkin ennen kuin das Auto tuli ja hajoitti kaikki kitusissaan.


On ihanaa, kun sisustuksessa on ajan kerrostumia! Kun kaikki ei ole uutena kaupasta hankittua, vaan siellä täällä näkyy eletty elämä vanhoissa tavaroissa ja esineissä.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Meidän elämä on jalkapalloa

Luulen, että muita se ei niin paljoa jaksa innostaa kuin meitä, mutta yritän kirjoittaa mahdollisimman hauskasti. Okei?

Molemmat lapset siis pelaavat. Tänään oli tulessa Helmi. Meidän seura järjesti koulujenvälisten tyttöjalkapalloturnauksen. Helmin koulusta saatiin joukkue, jossa oli neljä harrastajaa, yksi entinen harrastaja ja kaksi noviisia. Muista kouluista oli joukkueita, joissa ei ollut harrastajia ollenkaan tai sitten yksi tai kaksi harrastajaa.


Meidän tytöthän tietenkin jyräsivät muut ikäluokkansa joukkueet. En ole edes hämmästynyt. Toiset ressukat eivät osanneet välttämättä edes sääntöjä. Tai siis, minäkin osasin säännöt paremmin kuin nämä 8-10-vuotiaat tyttöset, ja minun tasoni ylittämiseen ei paljoa tarvita.

Meidän tyttöjen joukkueen vetäjä, koulun ainoa miespuolinen henkilö, vahtimestari, oli roolistaan hyvin innostunut. Hän "treenasi" tyttöjä muutamalla välitunnilla (niinkuin tytöt olisivat hänen valmennustaan tarvinneet) ja hän ohjasi tyttöjä pelien aikana kehoittamalla tyttöjä tekemään maalin tai laukaisemaan maaliin. Näitä kahta komentoa kuulin kerta toisensa jälkeen: maali tai laukaise! Ja tytöthän tiesivät hyvin tarkasti mitä tekivät. 12-0 -tilanteessakin "valmentaja" ohjaili tilannetta kyselemällä tytöiltä, että miksi et laukaissut. Kymmenen minuutin peleissä! Varmasti maaleja olisi pitänyt tulla 15?


Hauskaa tietysti oli, että valmentaja oli niin asialleen innostunut :D Meidän tytöt voittivat jokaisen ottelunsa, ja luonnollisesti myös oman sarjansa. Totuuden nimissä on kerrottava, että kaikki pelit eivät päättyneet yhtä raadollisesti. Joku voitto tuli myös 1-0-tilanteessa, kun vastassa oli toisia seurajoukkueen pelaajia. Yhtään maalia ei päästetty sisään.


Viimeisten pelien alkaessa, joku vastapelaajien joukkueen valmentaja kysyi pelin aluksi, että kuka teistä on Helmi. Helmi nosti kätensä ylös, ja valmentaja kertoi joukkueelleen, että Helmi ist gefährlich. Helmi on vaarallinen. Samaa kerrottiin minulle, kun tulin myyntitiskin takaa makkaraa ja kahvia myymästä seuraamaan tyttäreni peliä. Meistä molemmista tuntui kivalta. Vielä kivemmalta minusta tuntui, kun palkintojen jaossa Helmin joukkuetoveri, Amelie, palkittiin parhaana maalintekijänä. Super, Amelie!

Nyt, juhannusaattona odottelen miestäni lentokentältä Suomi-vieraamme kanssa. Mieheni vanha opiskelukaveri on tulossa meille viikonloppuvieraisille. Matti kysyi isältään onko Pia kaunis. Mikko loi minuun hämmästyneen katseen. Me mietimme yhdessä pienen pojan aivoituksia. Isin naispuoleinen, entinen opiskelukaveri on tulossa meille viikonloppukylään. Kyseleekö poika omasta vai äitinsä puolesta asiaa, vaiko isänsä :D Kaikki ovat kuitenkin rauhallisia tilanteessa. Isi hakee Pian lentokentältä, äiti leipoo huomiseen buffet-pöytään tuulihattuja ja Matti lenkittää Elliä. Helmi on lähtenyt Rotenbergiin kuoroleirille. Viikonlopun kaksi jalkapallopeliä saavat Helmin osalta nyt jäädä. Matin yksi lauantaina saa riittää.

Eilen oli mieletön ukkosmyrsky melkein 40 asteen helteiden jälkeen. Tänään on raivattu seuraamuksia: kaatuneita puita, katoilta lennelleitä kattotiiliä, seiniltä irronneita muratteja ja villiviinejä. Meidän tappiot jäivät pariin katkenneeseen retiisintaimeen ja kastuneeseen parkettiin, kun vettä satoi vaakatasossa sisään. Metsään en tänään ehtinyt tuhoja tutkailemaan. Niitä lienee kuuleman mukaan tullut.

Toinen tuho on sattunut ihan omassa kodissamme. Miespuoleinen ihminen meillä jätti jääkaapin oven yöksi raolleen, ja kaikista varotoimenpiteistä (piippaava jääkaappi) huolimatta ovi jäi auki ja lämpötila oli kaapissa aamulla 16 astetta. Vettä oli lattialla runsaanlaisesti, ja koiralla on kissanpäivät, kun se syö kaikkea varmuuden vuoksi.

"Kova ja sitkeä" taikina on varmaan jäähtynyt jo tarpeeksi munien lisäämiseksi. Jatkan nyt tuulihattutaikinan työstämistä. Menemme huomenna Suomi-vieraamme kanssa aikuissyntymäpäiville, joihin on toivottu tuomisia yhteiseen buffet-pöytään. Koira on nauttinut kissanpäiviä syömällä täytteeseen varatut katkaravut. Tänään ostin uusia.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Viikonloppu numeroina

Voisikohan jo sanoa, että kesä on täälläkin. Lämpötila kohosi viikonloppuna jälleen kolmeenkymmeneen asteeseen. Ensi viikolle on luvattu parille päivälle 36 astetta. Ollaan käyty uimarannalla jo kaksi kertaa, ja lapset uivat molemmilla kerroilla. Eilen veden lämpötila oli jo/vasta 20,5 astetta. Minä menen uimaan sitten, kun asteita on vähintään 24.


Vietimme viikonloppuna ulkoilmaelämää. Molempina päivinä olimme ulkosalla noin 10 tuntia. Lauantaina oli F-junioriturnaus, ja kyllä minä odotan jo ensi syksyä ja Matin siirtymistä E-junioreihin. Itse seurailen pääasiassa Helmin E-junioritason pelejä (joskus hän paikkaa D-juniorijoukkuetta), ja Mikko kulkee Matin F-turnauksissa. Ero on valtava.


F-juniorit pelaavat 10 minuutin pelejä pienellä kentällä, pieniin maaleihin ilman erotuomaria, neljällä kenttäpelaajalla. Pelkästään jo maalivahti saattaa potkaista vastapuolen maaliin. E-junioreilla peliaika on 25 + 25 minuuttia, kenttä ja maalit ovat kaksi kertaa suuremmat, kentällä on tuomari ja 5 (6) kenttäpelaajaa. E-junioreihin siirtymässä olevat pojat ovat jo aika tekijöitä, ja palloa on hankalaa saada pysymään niin pienellä alueella.


On kivaa olla seurassa, joka on vahva ja aktiivinen. Matin joukkue voitti turnauksen kaikki pelit. Sijoituksia ei F-junioreilla täällä saa ilmoittaa, mutta arvatenkin olisimme voittaneet tai ainakin jakaneet ensimmäisen sijan. Matin viidennen maalin jälkeen en enää pysynyt laskuissa.


Turnauksesta ajoimme suoraan seuramme tyttöjoukkueiden kesäjuhlaan kotikentällemme. Tilaisuudesta sai ostaa kaikkea sitä, mitä jokaisessa tilaisuudessa aina on tarjolla. Wurst mit Brötchen (tarkoittaa todellakin isoa makkaraa kuivan, vaalean sämpylän välissä; tehkääpä googlen kuvahaku :D), ranskalaisia perunoita, tällä kertaa myös grillissä kuumennettuja Schnitzeleitä ja äitien leipomia kakkuja. Yleensä tarjolla on myös Brezeleitä tai Laugenstangeneita (rakkaan lapsen eri nimityksiä; taikina sama, muoto eri). Kun joka urheilu- tai muussa tapahtumassa (ja paikallisissa bubeissa ja stubeneissakin) on tarjolla vain ja ainoastaan näitä terveysherkkuja, olen miettinyt niille vaihtoehtoa, mutta en vain ole keksinyt itsekään ainoatakaan. Tiukka saa olla sitten ravintolareissuilla, ettei anna lasten aina tilata Shnitzel und Pommes, vaikka se on jokaisella lastenlistalla. Emme yleensä koskaan valitsekaan mitään lastenlistalta. Chickennuggets ei mielestäni ole sen parempi tai mielikuvituksellisempi vaihtoehto siitä iänikuisesta makkarasta puhumattakaan. Täytyy myös sanoa, että suosimme kyllä mieluummin muita kuin saksalaista keittiöitä. Italialaisia ravintoloita on onneksi paljon tarjolla.

Äitien leipomat kakkuset ovat alkaneet parissa vuodessa maistumaan paremmilta kuin aivan alussa. Pohdimme tässä itsekin onko meidän makuaistimme muuttunut vai osaammeko nyt vain jo valita ne meidän mielestämme maukkaimmat vaihtoehdot. Alussa meillä meni nimittäin ensimmäiset Bretzelitkin roskiin. En voinut käsittää, että joku syö niin suolaista leipää, ja syöttää sitä lapsilleenkin. Nykyään ostan Bretzelit ilman suolarakeita tai sesamin siemenillä koristeltuina. Suolaisia ne ovat edelleen. Ja kakkuset ovat makeita. Kuivakakkukin, vaikka se olisi muuten aivan samanlainen kuin suomalainen siskonsa, kuorrutetaan suklaalla. Samoin tehdään kääretortuille ja tortuille, joissa on vanilijakastike pinnalla. Suklaata! Juustotortuissa on juustotäytettä aina kolme kertaa niin paljon kuin pohjataikinaa, ne maistuvat lähes poikkeuksetta maukkaille. Tai sitten leivonnaiset ovat aivan omituisista materiaaleista, kuten happamista kirsikoista tai luumuista tai niiden hilloista. Paksu, kuiva muropohja ja happamia kirsikoita eivät maistu minulle.


Kesäjuhlassa lapset muodostivat omat joukkueensa ja kilpailivat eri pisteisiin rakennettujen tehtävärastien kimpuissa pisteitä keräten. Mekin innostuimme Mikon kanssa pelaamaan lasten kanssa jalkapalloa vapaan maalin edessä. Yhtäkkiä seuraan liittyi tenava toisensa jälkeen, ja parhaimmillaan meitä pelasi 8-9 henkeä. Olisin voinut valita jalkaani jotain muuta kuin uudet, nahkaiset, valkokärkiset Converse-tennarini.

Sunnuntaina teimme kahden tunnin pyörälenkin, vietimme Mannheimin Luisenparkissa muutaman tunnin ja illaksi menimme uimarannalle lueskelemaan ja loikoilemaan. Luisenpark on eläintarha, puutarha, lasten leikkipuisto, Kaivopuisto, ravintolamaailma ja konsertti- ja juhlatapahtumapaikka - kaikki yhdessä. Valtava alue aivan Mannheimin keskustan välittömässä läheisyydessä. Kaksi kertaa vierailleena en ole vieläkään nähnyt kaikkea. Päälle vielä lenkit Ellin kanssa. Eipä silti ole mitään happimyrkytyksen oireita kenelläkään, vai kuuluvatko punoittavat poskipäät ja nenät niihin?


Kokeiltiin ensimmäisen kerran ajaa Matin hiukset 15 mm terällä. Inspiraatio tuli siitä, kun Matti kysyi miltähän hän mahtaisi näyttää kaljuna...

torstai 13. kesäkuuta 2013

Arjessa onnelliset

Kun seurailin läheltä tuttavani avioliittokriisiä ja kirjoitin hänelle ajatuksiani omista kokemuksistani kummuten, tulin pohtineeksi samalla omaa ihmissuhdettani ja sen hoitoa omalta osaltani. Ihmissuhteen arvo kirkastuu aina silloin, kun on pienikin vaara siitä, että joku uhkaa sitä. Tällä kertaa riitti se, että seurasi toisen pelkoa parisuhteensa menettämisestä.

Tulin jälleen kerran miettineeksi kuinka kohtelen toista, annanko hänen olla oma itsensä rinnallani, saako hän toteuttaa haaveitaan ja teenkö minä hänet onnellisemmaksi kuin mitä hän olisi ilman minua. Parisuhdehan on vapaa valinta, ei pakko. Jokainen valitsee itselleen kumppanin vapaasti tullakseen onnellisemmaksi hänen kanssaan. Sellaiselta parisuhteen tulisi tuntua vielä vuosien jälkeenkin. Jokainen puoliso on omalta osaltaan vastuussa toisen onnesta.


Niinpä tein sitten sen, mitä osaan parhaiten. Aloitin päiväni (aamulenkin jälkeen tottakai) ruokakauppakierroksella. Koska oma elämänkumppanini oli poikkeuksellisesti toimistolla kolme ensimmäistä päivää tällä viikolla, oli meillä mahdollisuus syödä iltaisin kaikki yhdessä. Halusin satsata aivan tavalliseen tiistai-iltaan. Tehdä arjesta pikkuisen juhlaa. Niinpä katoin päivällisen siivotulle parvekkeellemme. Grillattiin kanaa ja maisteltiin tapaksia. Käytiin kiireettömästi kaikkien päivän tapahtumat läpi.


Helmi osallistui päivällisen toteutukseen jälkiruoan osalta. Viiniviljelysten väleissä ja reunoilla kasvaa villiintyneitä ja hoitamattomia kirsikkapuita, joiden oksat kurottavat hiukan liian korkealle. Koska minä en luvannut hänen raahaavan pellolle mukaansa mitään tuolia tai jakkaraa, ehdotin hänelle jotain keppiä tai koukkua. Varttitunnin puuhastelun jälkeen Helmi oli suunnitellut ja valmistanut itselleen kirsikkakoukun.


Täydet vatsat eivät tuoreita kirsikoita kummempaa jälkiruokaa vaatineetkaan.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Tämä ei kuulkaa ole todellista!

Kun minä käväisin huhtikuun lopulla omalla lomalla muutaman päivän, piti kotona tehdä kohtuullisen paljon järjestelyjä, että arki (ja viikonloppu) saatiin pyöritetyksi. Oli valmista ruokaa ja täyttä jääkaappia, oli varahoitajia ja yökylästelyjä ja lapsilla oli täyteen ladatut puhelimet ja avaimet kaulanauhoissaan. Olin mielestäni ajatellut kaikkea.

Oli kuitenkin yksi heikko lenkki, jota en ollut tullut ajatelleeksi. Katastrofi realisoitui jo toisena päivänä, kun väki oli täällä keskenään. Matti tulee yhtenä päivänä tuntia Helmiä aiemmin koulusta kotiin. Tämä oli se päivä. Kotiin voi juosta viinitarhan läpi tai tietä pitkin. Matti oli oikaissut viinitarhan poikki. Tarha on noin 200 metriä pitkä, ja rivejä on ainakin 40. Kotiovella Matti huomasi, että kaulassa kilkkunut avain ei enää kilkukaan siinä. Muisti myös, että tarhan poikki juostessaan avain kilahteli vielä puolivälin paikkeilla ja ehkeensä osui viinin tukipilareihin. Soitti isille toimistolle hädissään. Vaikka Helmi oli tulossa koulusta jo vartin sisällä, ei isi voinut jäädä toimistolle, kun lapsi itkee onnettomuuttaan lohduttomana. Siihen loppui se työpäivä.


Avaimen rengas oli se heikko lenkki. Aivan liian ohutta metallia, joka antoi periksi poikalapsen kyydissä. Matti muisti aika tarkasti välin, jota pitkin oli juossut, mutta erehtymisen vaarahan aina on olemassa. Niinpä viimeisen kuukauden ajan olemme kulkeneet koulumatkoja mennen tullen eri välejä pitkin ruohoa potkien. Hommaa on hidastanut se, että välillä ruoho on ulettunut polveen. Sitä riemua, kun tilallinen on välillä niittänyt ruohon! Avain on kuitenkin pysynyt piilossaan. Löytötavaratoimiston nettihakukaan ei ole antanut tulosta meidän avaimellemme.

Olemme yrittäneet myös olla aika hiljaa tapahtuneesta, koska avaimen hinta on yli 50 euroa ja lisää voi teettää vain omistajalla olevalla kortilla. Mikäli naapurimme kuulisi, että alaoveen käyvä avain on kadonnut johonkin lähistölle, olisi lukot sarjoitettu varmasti uudelleen. Arvelin, että 5-6 uutta avainta sekä kolmen lukon sarjoitukset tulisivat melko arvokkaaksi.

Insinöörituttavani kanssa pohdimme vaihtoehtoja. Kiitos Olli! Yksi mahdollisuus olisi ollut hankkia tehokas magneetti. Olin jo oven välissä matkalla rautakauppaan, kun Olli kysyi, onhan avain varmasti rautaa. Ja niinpä vain olikin, että avain oli messinkiä eikä magneetti reagoinut siihen mitenkään. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi sellainen metallinpaljastin, joka tunnistaisi eri metalleja. Ei siis mikään edullisin.

Suomi-loman jälkeen laitoin Amazonin kautta tilauksen Garret Ace 250 -metallinpaljastimesta. Hinta oli noin 250 euroa, mutta ajattelin, että avain sekä joku muinaisten roomalaisten kätkemä aarre haukkuisivat kyllä hinnan takaisin. Ja voisihan sillä oikeasti olla hauskaa lasten kanssa seikkailla aarteita etsien.


Metallinpaljastin kannettiin ovelle maanantaina, kun torstai-iltana tein tilauksen. Käyttöohje oli hepreaksi, mutta laite piippasi, kun laitoimme sen päälle. Mentiin siis kokeilemaan onneamme. Valitsimme viidennen rivivälin alhaalta lukien. Ajateltiin, että tullaan sitten kuudetta riviä takaisin ja sitten taas seiskaa ja niin edelleen. Ruoho oli taas niin pitkää, että anturan liikuttelu likellä maanpintaa oli vähän vaikeaa. Mies oli jo viiden metrin jälkeen sitä mieltä, että tästä tulee vaimolle uusi harrastus, hän ei tätä kauaa jaksa. Itselläkin ahdisti, kun tajusi kuinka hidasta hommaa etsiminen tulisi olemaan.

Kahdenkymmenen metrin jälkeen laite antoi ensimmäisen signaalin. Kyykistyin tutkimaan ruohonjuuria, muttei siellä mitään näkynyt. Laite oli kuitenkin eri mieltä. Katsoin uudelleen, ja mudanvärinen, maatunut puunpalanen olikin MEIDÄN AVAIMEMME.


Ei oikeasti! En tiedä voitteko te kuvitella tätä tunnetta. Sen verran asiaa on perheessämme harmiteltu ja mietitty mitä asialle pitäisi tehdä. Kymmenessä minuutissa kaikki sitten ratkesi. Iso tekijä onnistumisessamme on tietenkin se, että satuimme heti oikeaan riviväliin.

Tällä onnella kannattaa lähteä niitä muinaisia aarteitakin etsimään!

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Kesästä tuli vaaleanpunainen

Kun ei ole pihaa ja puutarhaa, edes lehtenä, voi joka kesä valita kesävärin senhetkisen mielentilan mukaan. Hassu juttu, että sama väri on pysynyt suosikkina vuodenvaihteesta, jolloin valitsin ensi joulun teemavärin. Ja nimenomaan HYVÄ niin, koska tulin jo tehneeksi ostoksia ensi joulua ajatellen viime joulun alennusmyynneistä. Valkoinen on tietenkin vakio, tehosteväri vaihtelee.


Tänään iskin käteni sankoon. Eikä haitannut muuta kuin kirvelevien rupien osalta (Kaikkensa antaen). Kynnet menivät jo kesälomalla, kun en ehtinyt hoitaa niitä mitenkään. Parvekkeemme lattialta lähti kolme, ko-lo-me, ämpärillistä kuravettä. Tarkoittaa, että pesen parvekkeemme vain kerran vuodessa.


Parvekkeella sentään grillataan ja savustetaan lähes läpi vuoden. Saattaa olla kuukauden tauko jossain vaiheessa talvea, ettei käydä laittamassa ruokaa ulkona. Puita on ympärillä paljon, ja siitepölyä sen mukaan.


Ja tähän kohtaan voisin kertoa, että viime keväänä todettu siitepölyallergia ei sitten uusinut tänä keväänä. Viime kevät oli ensimmäinen kevät täällä. Kun olin yskinyt kolme kuukautta, siis todella yskinyt,  menin allergiatesteihin, jotka osoittivat, että olen allerginen lähes kaikille puille täällä. Yksi pahimmista oli pähkinä, joka kukkii joka vuosi parvekkeemme edessä. Lehvästö kurkottaa noin kahden metrin päähän parvekkeemme reunasta. Mutta eniveis, tänä (toisena) keväänä en saanut allergisia oireita mistään. En niin mitään.


Haluan tässä herättää toiveita kaikissa niissä, joissa äkillinen ympäristönvaihdos on herättänyt uuden allergian. Siihen voi siedättyä jo ensimmäisellä kerralla. Olin aivan valmis kaikkeen mahdolliseen lääkitykseen tänä keväänä, koska tiesin ongelmani. Mitään ei kuitenkaan tarvittu. Ja viime keväänä en siis käyttänyt mitään lääkitystä, mikäli sillä sitten on mitään merkitystä asiaan. Kotitohtori täällä miettii, että jospa se, että elimistöni kamppaili allergianaiheuttajaa vastaan koko kevään, sai sen myös kehittämään oman puolustusmekanisminsa. Mutta, tämä ilman lääketieteellistä koulutusta. I carry no response.


Mutta siis, ja osana päivitettyä "kotimme sisustusta", joka siis elää koko ajan: puhdistettu itäparvekkemme (neljä ensimmäistä kuvaa). Itä on erittäin hyvä, koska etelä tai länsi kävisivät kesähelteillä liian kuumiksi oleskella.


Kasviksien nimiä on turha kysellä. Minä en tiedä. Toivon, että ne elävät purkeissa, koska maata minulla ei ole.


Monivuotisen hortensian tiedän, ja se eli talven yli ruukussa parvekkeellamme. Sen kukinta on sininen, ja muut pikkuparvekkeen kukat ovat valkoiset. Pikkuparveke on etelään (kuvat 5-8), ja se vaatii jokapäiväistä hoitoa ja huolenpitoa. Onko liian kuuma, ja riittääkö pelkkä vesi paahteeseen. "Yrttitarhakin" on ensimmäisen vuoden kokeilu. Mal sehen...


keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Kaikkensa antaen

Aina välillä joku käy katsomassa ja kommentoimassa vanhaa postaustani kodistamme silloin, kun olimme juuri muuttaneet ja saaneet tavarat paikoilleen. Silloin aina huomaan, että en ole päivittänyt tilannetta tänne blogiin, vaikka tilanne on kotona päivittynyt moneen kertaan. On tullut uusia mattoja, tauluja seinille, verhoja ja hiukan koriste-esineitä, tai ainakin koriste-esineet vaihtelevat paikkaa keskenään.


Tänään ajattelin ottaa tuoreita kuvia ruokahuoneestamme, koska hain tänään uudet kukkasetkin. Tavoistani poiketen ostin kolmenlaisia kukkia ja sekoitin ne keskenään. Mielestäni ihan onnistuneesti, mutta imin kyllä vaikutteita kaupassa olevista, valmiiksi sidotuista kimpuista.


Alkuun sujuikin ihan hienosti, mutta kun aloin taiteilemaan tuolilla vähän erikoisemman kuvakulman saamiseksi, loppuikin sujuminen kuin seinään. Ulvon tuolle kielikuvalle. Kallistuin selkänojan puoleen, etten peilin kautta kuvatessani olisi itse näkynyt kuvassa. Niin hentoinen en ole, etteikö tuolikin olisi sitten alkanut kallistua samaan suuntaan.


Tuolin kallistuessa hitaasti, minulle jäi pari sekuntia aikaa miettiä, mitä nyt. Tajusin, että menoa se on, mitään en voi tehdä, mutta järjestelmäkameraa kädessäni tulisin suojelemaan viimeiseen naiseen. Ja kamerahan on siis edelleen ehjä. Kuvat todisteena.


Nythän on sitten tosi hieno asia, että harrastamme kiipeilyä, joka pitää minut jokseenkin ketteränä ja auttaa tasapainon kanssa silloin, kun korvat eivät ole tukossa (asentohuimaus). Sain ohjattua itseäni kaatumaan ovenkarmia päin. Ikäväkseni karmit täällä ovat terävät. Kamera käsieni välissä otin oikean kämmeneni syrjällä sen verran karmista vastaan, että liu'uin karmia pitkin alas kämmensyrjä vastuksena ennen kuin putosin pepulleni johonkin siihen tuolin päälle.


Pyyhin karmiin jääneet nahankappaleet, tunnustelin polveni luut ja peppuni lihakset ja arvelin olevani sisäisiltä osiltani ehjä. Pintapuolisesti katsoen kämmensyrjäni sai naarmuja, ja mustelmat lasketaan vasta huomenna. Sydänkään ei tao enää täysillä. Jo vain olisi huonomminkin voinut käydä!

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Suomessa kesän kynnyksellä

Ajelimme Saksaa pohjoiseen kokopäiväsateessa ja kuuden asteen lämpimässä. Herättyämme ensimmäisenä aamunamme Ruotsissa kello kahdeksan, meidät vastaanotti ulkona 22 asteen lämpö ja pilvetön, sininen taivas. Samaa kuumaa jatkui Suomessa koko vierailumme ajan. Vastaavasti Saksassa oli satanut toista viikkoa. Joissain kaupungeissa, kuten Münchenissä, on julistettu hätätila tulvien vuoksi. Heidelbergissa on Neckarin vesi noussut yli metrin vanhan kaupungin rannassa kulkevan tien päälle. Meidänkin metsissämme on maita vyörynyt, ja sen mukana kaatuillut puita juurineen. Vaikka olisikin ollut aika upeaa nähdä tällainen luonnon näytelmä, en kuitenkaan valita.


Suomi-lomat ovat aina liian lyhyet. Olisi niin paljon ihmisiä tavattavana ja niin paljon tehtävää, eikä kaikkeen mitenkään taivu. Listaan tähän asioita, joita kuitenkin ehdimme kokea.


Saapumispäivänämme lämmitimme päiväsaunan. Saunapuhtaina nautimme Mikon siskon valmistaman, upean, suomalaisen päivällisen pitkän kaavan mukaan.


Kuulumisia vaihdettiin kolmen sukupolven kesken. Nämä hetket ovat harvinaisuudessaan niin arvokkaita.


Isäni kanssa hankin täydennystä kirjahyllyymme divarista. Aivan kuin minulla ei enää olisi luettavaa hyllyissämme. Tämä on vaan kuin sairaus. Ehkä toivun, kun kirjahyllyyn ei enää mahdu. Tälläkin hetkellä sisälläni painii lukija, bloggaaja ja väsynyt matkustaja. Bloggaaja voitti, ja matkustaja ottaa hopeaa. Tietämättäni Mikkokin oli hankkinut oman kirjapussukkansa, ja pari kirjaa saatiin ystäviltämme. Näillä mennään taas hyvä hetki eteenpäin.


Tapasin lapsuudenystäväni kolmenkymmenen vuoden takaa. Oltiin parhaat ystävät ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Kaksi tuntia oli lyhyt aika referoida molempien elämä pääpiirteissään.


Täytin tyttärieni jääkaapin ruoalla, vesikannun tuoreilla kukilla, pesin ikkunoita valkoviinin voimalla, suoritin jokavuotisen kylpyhuoneen viemärin avauksen ja pesin neljä koneellista pyykkiä. Huomasin samalla kuinka kiireisiä nuoret naiset tänä päivänä ovatkaan. Pyörähdys ja käännös, ja taas he olivat menossa!


Nautiskelimme kesäpäivästä puistossa järven rannalla.


Koko perhe oli kutsuttu tuttavillemme grillaamaan. Siis koko perhe, kymmenen henkeä. Emäntä oli työpäivänsä päätteeksi loihe lietsonut salaatit, kastikkeet, lohkoperunat, grillattavaa, uunituoretta leipää ja herkkujälkiruoan. Kyllähän minäkin loihtisin, mutta ilman sitä työpäivää...


Ja tällaista kuvaa ei sitten koskaan ennen ole otettu. Tällaisten iltojen voimin jaksaa taas pitkään. Emännälle ja isännälle suuri kiitos, kaikesta.