maanantai 8. heinäkuuta 2013

Minkälainen äiti olet?

Joku aika sitten blogeissa pyöri haasteen muodossa kysymys siitä, minkälainen äiti kukainenkin on. Aloin miettiä omaa vastaustani samaan kysymykseen. Ensiksi mieleeni ei tullut kovinkaan montaa imartelevaa adjektiivia. Vähemmän imartelevia kyllä: omaehtoinen, vaativa ja tiukka. Mutta sitten, kun aloin menemään syvemmälle, löysin paljonkin omaa äitiyttäni puolustavia seikkoja.

Muodostan asioista oman näkemykseni kokemusteni ja käsitysteni mukaan. Muutan mielipiteitäni kyllä, mutta tarvitsen siihen hyvät perustelut. Näiden näkemysteni mukaan sitten elän elämääni. Raukat lapseni ovat kuuluneet osaksi elämääni koko pitkän lapsuutensa, ja minun ehtojeni mukaan he ovat joutuneet elämään. Paljoa ei ole auttanut asiaa se, että kaikki muutkin ovat aina saaneet...

Kun lapsi on pieni, on äitiyskin helpompaa. Täytyy vain rakastaa ja jaksaa. Kun lasta täytyy alkaa oikeasti kasvattaa ja lapselle alkaa tulla tahtoa ja keinoja olla eri mieltä, alkaa työsarka. Kuinka saada lapsi kasvamaan tahtosi mukaan? Yksi punaisista langoistani on ollut puhuminen.

Olen aina perustellut kaiken huolellisesti. En ole koskaan käsittänyt, että joku antaa lapselleen vastaukseksi kysymykseen: "Miksi?", vastauksen: "Siksi!" Muistan montakin kertaa, kun olen päässyt selittämästä yhdelle lapselle jotain, että toinen on tullut paikalle kysymään: "Ai, että mitä?" Muistan myös monta kertaa, kun olen kutsunut kaikki lapset koolle, selittääkseni jonkin asian kaikille yhteisesti, vähemmällä päästäkseni. Uskon kuitenkin, että koskaan lapsilleni ei ole jäänyt epäselväksi miksi äiti on jotain mieltä jostakin tai miksi joku asia on kielletty ja toinen sallittu. Toivon myös, että tiukoiltakin tuntuneet sääntöni ovat saaneet selitystä perusteluistani, ja auttaneet lapsia ymmärtämään miksi.

Pääsääntöisesti lapset ovat hyväksyneet sääntöni. Eivät tietenkään kaikkea tai ainakaan mielellään, mutta ainakin kohtaloonsa tyytyen. Ja mitä suuremmiksi lapset ovat kasvaneet, sitä enemmän he ovat rajojakin sitten venytelleet.


Kuva on otettu reilut kaksi kuukautta ennen Matin syntymää, aikaan ennen kuin meillä oli digikameroita. Kuva valokuvasta.

Joku toinen vanhempi voisi sanoa, että olen antanut lapsilleni aivan liikaa vapauksia aivan liian aikaisin. Itse olen taas seurannut kauhistellen joitain toisia vanhempia ajatellen, että kuinka he voivat sallia lapsilleen niin paljon niin nuorina. Jokaisen on löydettävä oma linjansa juuri omia lapsiaan ajatellen. Mikä on liikaa toiselle lapselle, ei välttämättä ole ollenkaan paha toiselle. Jopa saman perheen sisällä.

Rakkaus lapsiini on luonnollisestikin ollut suurin vaikuttimeni kasvattajana. Että lapset saisivat kasvaa mahdollisimman turvallisen ja kehittävän lapsuuden, josta olisi hyvä jatkaa aikuiseksi. Ja että lapsuudesta jäisi hyviä muistoja elämän pohjalle. Äitiyden suurin ristiriita on siinä, että lapset itse eivät aina ole samaa mieltä siitä, mikä kehittää ja mikä on turvallista, puhumattakaan siitä, mikä on hauskaa ja mistä jää kivat muistot.

Parissa asiassa olen ollut mielestäni hyvä. Olen hyvä päästämään irti. Minulla ei ole ollut minkäänlaisia vaikeuksia antaa lasten kasvaa ja itsenäistyä, ja seurustelun olen hyväksynyt aina. Olen myös ollut aina avoin sekä puhumaan että kuuntelemaan, ja lapset ovat uskaltaneet avautua minulle aremmistakin aiheista. Koskaan en kuitenkaan ole ollut enkä halunnut olla lapseni paras kaveri.

Harras toiveeni on, että kun lapseni ovat itse vanhempia, he muistavat hetkiä omasta lapsuudestaan. Muistavat mitä sanoin ja miten käyttäydyin ja mitä vaadin. Toivon, että he viimeistään silloin ovat sitä mieltä, että ei äiti niin kauhean väärässä ollutkaan.

Tämän pohdiskeluni jälkeen kysyin lapsiltani, minkälainen äiti heillä on. Kunnollisen vastauksen sain vain Essiltä, pienet eivät vielä oikein ymmärtäneet tehtävänasettelua.

Essi, 20,5 v
Ei ole helppoa olla viiden lapsen äiti. Äitini on kuitenkin tehnyt sen yllättävän helpon näköiseksi, jonka vuoksi pienempänä haaveilin itsekin viiden lapsen perheestä tulevaisuudessa. Äitini on osannut olla äiti kaikille lapsilleen täydellä panoksella ja toisinaan toiminut vanhemman roolissa jopa kahden aikuisen edestä. Tarpeen vaatiessa äitini osaa olla erittäin ankara, ja nuoruudessani tämä ankaruus tuli myös tarpeeseen. Äitini on kuitenkin hyvä kuuntelija, jonka vuoksi välillemme on syntynyt syvä luottamussuhde, jota voi verrastaa myös ystävyyteen. Tämä suhde on säilynyt vuosien ajan, ja äitini tietää yhä lähes kaiken asioistani, enemmän kuin kukaan muu.


Osa liljojen nupuista on jo avautunut täyteen loistoonsa, osa on vielä vihreillä nupuilla. Aivan kuin lapsenikin.

13 kommenttia:

  1. Mielenkiintoisia pohdintoja itsekullekin. Millisissa asioissa koet olevasi tiukka tai ankara, osaatko kertoa esimerkkejä?

    Mä olen aloittanut eri lähtökohdista kuten tiedät. Ehkä osin siksikin olen panostanut erityisesti arvoihin ja käytöstapoihin: miten toisia ihmisiä kohdellaan, miten puhutaan, miten käyttäydytään. Olen sanonut tarvittaessa poikien kavereillekin mm. että meillä ei ole tapana tulla hattu päässä ruokapöytään tai että meillä ei kiroilla. Selkeästi ja ystävällisesti, ja sillä siisti. Myös henkilökohtaiseen ja yleiseen siisteyteen olen satsannut. Nyt menee jo suihkuttelut, dödöttelyt ja vaatteiden vaihdot omaehtoisesti. Ja likapyykit sinne, minne kuuluuvat.

    Minun tai muun kulloinkin vastuussa olevan aikuisen (esim. mummi) täytyy aina tietää, missä pojat ovat, kenen kanssa ja monelta tulevat. Kotiintuloaika viimeistään klo 20, ellei erityisesti toisin sovita. Meidän täytyy myös tietää, jos meille tulee kavereita poissaollessamme. Pelien ja elokuvien ikärajoissa sekä ruutuajan valvomisessa olemme myös tiukkiksia. Tosin älypuhelinten myötä se valvominen on käynyt vaikeammaksi.

    Monesti pääsisi helpommalla, jos ei pitäisi kiinni linjasta. Mutta yllättäen minusta tuntuu, että juuri selkeä linja ja tietynlainen lahjomattomuus ovat synnyttäneet luottamusta, turvallisuutta, rauhaa. Lasten ei tarvitse arvailla päivän tuulia tai jatkuvasti venkoilla jonnekin suuntaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuikkana olin ja olen vanhempien kunnioittamissa. Sitä kautta on helpompaa saada lapsi hyväksymään paljon vanhempien arvomaailmasta. Toinen vähän kuin seuraa toistaan.
      Minulle ei ole koskaan haistateltu. Ei myöskään Mikolle. Meidän auktoriteettia ei kyseenalaistettu. Ja tuon aseman sain myös puhumalla. Kun lapsi ymmärtää miksi vanhempi päättää, lapsen on helpompaa jättää asiat vanhemman päätettäväksi. Olen taitava maalaamaan kärjistettyjä mielikuvia sellaisista tilanteista, joissa meillä oli erimielisyyksiä. Mitä kaikkea voikaan tapahtua, jos... Lapsi ei aina tule ajatelleeksi kaikkea. Pitkällisten keskustelujen jälkeen, lapset monasti ymmärsivät minun näkökulmani. Eiväthän he tosin aina kaikkea ostaneet, mutta minä olin kuitenkin se vanhempi, ja siihen oli tyytyminen.
      Tiukkuutta tarvittiin eniten silloin, kun lapset olivat teini-iässä, ja kaikki maailman vaarat olivat uhkaamassa. Tosin koin useinkin olevani kuin tiukka kuminauha, joka venyi tarvittaessa jonkun verran, mutta jossain vaiheessa tuli loppu venymisellekin. Se hetki, jolloin minä en enää tinkinyt.

      Poista
    2. Meidän pojat ovat jo isoja. Jos kaikki menee hyvin ja Luoja suo, molemmat ovat tukevasti omillaan muutamassa vuodessa (4-10). Sitten on vanhemmilla uusien juttujen aika. :)

      Poista
    3. Veikkaanpa vaan, että tuohon muutamaan vuoteen mahtuu vielä monta unetonta yötä, kun pojat eivät suostukaan enää tulemaan kahdeksalta kotiin :/ Silloin punnitaan kaikki.
      Mutta kunhan selvitään vastarannalle edes henki pihisten, niin ollaan voiton puolella - mielestäni :D

      Poista
    4. Palataan tähän muutaman vuoden päästä ja sillä välin toivotaan kaikkea parasta meille kaikille. Siihen asti mekin täällä olemme valmiita neuvottelemaan, jos/kun jompikumpi poika (12 ja 15) keksii edes ehdottaa jotain muuta kuin että kaveri saisi tulla yökylään tai poika itse voisi olla ulkona lomaperjantaisaisin edes ysiin asti. Tavalla tai toisella, voitto häämöttää. Hyvin olet vetänyt, Hanna. Ja Mikko myös. <3

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus Hanna, pohdintojasi on aina yhtä mielenkiintoista ja mukavaa lukea. Itse en ole ns. äitityyppiä ja siksi minulla onkin vain yksi lapsi, joka on ollut aina hyvin haastava ja ehkä hän vei mehut pelkältä ajatukseltakin hankkia lisää. Nyt on jo helpompaa kun rippikoulukin on käyty ;)

    terv. Pia V

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pia! Olen kyllä samaa mieltä, että kaikki lapset eivät ole samanlaisia ja että kyse ei todellakaan ole vain kasvatuksesta tai sen puutteesta. Minun lapseni ovat ehkä olleet keskivertolapsia helpompia ja taipuisampia. Hankalampien kanssa en välttämättä olisi pärjännyt :)
      Siitä huolimatta meidänkin päiväkirjan lehdiltä löytyy niitä muistoja, joita en välttämättä haluaisi edes muistella. Olenkin onnellinen, että 3/5 vastaa jo itsestään.

      Poista
  3. Hellyyttävä kuva, sekä ajatuksia herättävä teksti. Oliko ison perheen hankkiminen sinulle helppo valinta ? Koetko lastesi ikäerot sopiviksi ? Onko isommista lapsista ollut apua pienempien hoidossa? Itselläni 4 hyvin pienillä ikäeroilla olevaa lasta, ja joskus toivoo kumpa edes yski niistä olisi jo sellainen kuka voisi sen pienen hetken katsoa sisaruksiensa perään kun äiti kävisi vaikka rauhassa suihkussa tai kaupassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kun olin yhden pienen pojan äiti, hurahdin siihen niin täysin, että ajattelin, että neljä poikaa olisi kiva. Toinen lapseni syntyi sitten vajaa puolitoista vuotta ensimmäisestä, ja oli tyttö. Siihen loppui sitten oma suunnittelemiseni :) Avioeropäätös kolmen pienen lapsen äitinä ei ollut helppo, eikä toteutus ollut sen helpompaa. Ratkaisu on kuitenkin ollut hyvä. Toinen avioliitto sekä siinä saadut lapset tulivat elämän mukanaantuomana yllätyksenä. Sitäkään en olisi osannut suunnitella nuorena. Ja ellei näitä lapsia olisi ollut minulla jo valmiina, olisimme hyvinkin voineet toivoa vielä kolmannen yhteisenkin lapsen. Siitä jouduimme mukavuudenhalussamme tinkimään.
      Vaikka ensimmäinen lapseni oli vasta 3,5-vuotias, kun kolmas syntyi, tuntui minusta silti siltä, että kolmen kanssa oli melkein helpompaa kuin kahden. Tuo kolmen kopla ulkoili omassa pihassa jo, kun nuorin oli toisella vuodella. Vanhemmat pitivät paidanhelmasta kiinni ja huusivat äitiä (ellei nuorin huutanut kovempaa), mikäli pienin meinasi ylittää tontin rajat. Eikähän se kovin pyrkinytkään. Tuo seurasi isompia sisaruksiaan mieluummin.
      Kahden nuorimman kanssa on ollut todella paljon apua "isoista". Meidän lapsia kutsuttiinkin "isoiksi" ja "pieniksi". "Tuleeko isot mukaan..?" Hyvin pian isosisko hoiteli jo kesätöinään kuukauden pieniä ennen vanhempien kesälomia. Säästyi kahden kuukauden hoitomaksut ja isosisko sai kivan kesätyön.
      Koska perheessä oli eri-ikäisiä lapsia, oli se erittäin rikastuttavaa kaikkien kannalta. Isot saivat teiniangstissaan puristella ja rakastaa toista ihmistä, eikä se ollut kenestäkään noloa tai omituista. Pienillä oli viisi syliä, joista valita. Viisi sänkyä, joihin kiivetä kainaloon halutessaan. Sitten tulivat vielä isojen tyttö- ja poikakaverit lisänä perheeseen. Oi kuinka se olikaan täyttä ja rikasta elämää!

      Poista
    2. Äiti ihana toi sun vastauskommenttisi :'( Ihan herkistyin kun mietin sitä onnea, joka meillä oli kun asuttiin kaikki yhdessä.. <3

      Poista
    3. Kulta. Sä oot se "Tuo" :D Olli roikkui sun haalarintakalistossa ja huusi äitiä. Mulla oli aina ikkunat auki joka suuntaan. Retuutin sut aina takas pihalle saatesanojen kera, että tajuaisit.
      Essikin sanoi, että itku tuli tuota kuvaa katsoessa. Ei tiennyt sellaisen olemassaolostakaan... Niinan ottama :)
      Ja meidän seitsemänkopla oli ihan parasta. Vanhoja kuvia selatessani löytyi niin paljon ihanaa. Pitkin ja poikin ja ristissä eri-ikäisiä lapsia :)

      Poista
  4. Ihana toi lukemiskuva ! Muutenkin hyvä postaus tärkeästä aiheesta, lapsethan ovat loppupeleissä maailman tärkein asia puolison lisäksi. Ollut varmasti haastavia aikoja sinullakin, koska olet joutunut eroamaan. Uusperheen elämästä en tiedä omakohtaisesti mitään, mutta olen havainnut, että se voi olla erittäinkin vaikeaa. Teillä näyttävät olevan asiat vallan loistavalla mallilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuva on otettu kyläreissulla tien toiselta puolelta. Omaksikin hämmästyksekseni isotkin näyttävät olevan kaikki mukana. Varmaan olen sanonut, että kotona ei sitten tänä iltana laiteta ruokaa :)
      Kyllähän meilläkin on kättä väännetty murrosiän kipuiluissa, mutta niin sitä väännetään ydinperheissäkin. Ja sellainen meillä nyt on vielä pienien kanssa edessä, kun isot eivät enää asu luonamme. Että: tulevaan luottaen!

      Poista

Iloitsen jokaisesta kommentista!