perjantai 26. heinäkuuta 2013

Voihan loma!

Välillä tuntuu, että lomasta on tulossa kirosana minulle. Arkena pääsee paljon helpommalla!

Viimeisen viikon olemme saaneet pitää pikkuveljeni perhettä vieraanamme. Olivat meillä käymässä nyt ensimmäistä kertaa, ja sehän tarkoittaa, että kaikki mahdollinen tehtiin, nähtiin ja koettiin sitten viikossa. Joutui vanhakin lujille. Varsinkin huvipuistopäivänä. Ja varsinkin, kun lapset ovat sen kokoisia, että hurjimpiin laitteisiin he tarvitsevat aikuisen mukaansa.

Hommaa ei ole helpottanut reilun 34 asteen helteet. Koko ajan mennään ja koko ajan on hiki pinnassa. Uimarannalla veden lämpötila on noussut 27 asteeseen. Viikonloppuna lähennellään 40 astetta, mutta me jätämme nämä helteet omaan arvoonsa ja starttaamme huomenna vuorille.

Pitäisi lähteä aamulla ennen muita lomalaisia, mutta en usko, että jaksamme. Asennoidumme jo valmiiksi siten, että ruuhkassa istumme puoli päivää. Pitää varata autoon paljon juotavaa ja muistaa tyhjentää rakot lähtiessä. On sitten iloinen yllätys, mikäli ensimmäisen lomaviikon viikonloppuna kukaan muu ei olisikaan keksinyt aloittaa lomaansa ja suunnata sitä kohti etelää.

Tietenkin koira söi toissapäivänä löytämäänsä villieläimen sontaa ja ripuloi ja oksensi vuorokauden sen jälkeen. Tämän amun jälkeen ei onneksi ole tullut enää mitään. Toivottavasti se oli sitten siinä.

Pakkaamista ei helpota ollenkaan se, että mukaan pitää varata kaikkea -10 ja +35 asteen väliltä. Olen jo aivan poikki, vaikka istun vielä omalla sohvalla.


Ensimmäinen kuva on otettu reilut 30 vuotta sitten. Pikkuveljeni on kuvassa noin 3-4-vuotias, minä kymmenen vuotta vanhempi. Päivitetty kuva otettiin tänään ennen hänen kotiinpaluutaan.


Veljeni esitteli tuoreen harrastuksensa. Meille muille geo-kätkön löytyminen oli aivan ensimmäinen laatuaan.


Joskus iltaisin käymme koirarannalla uimassa. Toisinaan vedessä on koiria enemmän kuin ihmisiä.


Naarmut selässä kertovat kohtaamisesta noutavan koiran kanssa. Kerran yksi innokas hukkasi pallonsa ja huomasi erehdyksensä juuri ennen Matin päähän tarttumistaan. Alkoi nolona etsiä palloaan, joka oli jäänyt  jo kauas taakse.


Ja meidän Ellihän ei mene veteen kuin kantamalla. Ja silloinkin vain, jos satun saamaan sen kiinni. Miten voikin olla, että toiset koirat eivät pysy housuissaan rannalle päästyään, ja toinen seuraa näitä räiskijöitä sen verran turvallisen välimatkan päästä, ettei äiti varmasti saa kiinni.

4 kommenttia:

  1. On tämä lomalta palaaminenkin aika tuskaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Odotas kun kerron kaiken tuskan lomaltamme :D

      Poista
  2. Mielestäni veljestäsi tulee ihan mieleen Matti.Onko sinulla muuten muita sisaruksia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mattia kyllä monasti sanotaan niin mieheni näköiseksi, mutta voihan olla ihan todennäköistä, että äitiinkin on voinut vähän tulla :) Minulla on vain tuo yksi ainoa pikkuveli. Sitä odotin sitäkin hartaammin :)

      Poista

Iloitsen jokaisesta kommentista!