torstai 29. elokuuta 2013

Kaksi viikkoa Suomessa

Kerrankin oli aikaa. Aikaa tehdä sellaisiakin asioita, jotka eivät ole niin elintärkeitä. Jotkut asiat tosin muodostuvat elintärkeiksi, mikä kenellekin.


Itsellenihän se on sienestys. Sienimetsällä kävin kaikkiaan neljä kertaa. Pari turhaa reissua ja pari aivan täydellistä keikkaa. Opetin paikan tyttärellenikin, niin tietää mennä hakemaan sieltä jo yllättäen esiin nousevat suppilovahverotkin, jahka ne ovat kasvaneet täyteen mittaansa. Syötiin sienimuhennosta, sienikeittoa ja tattirisottoa - kaikkia useampaan kertaan.


Pienille pakkomielteeksi muodostui onkiminen. Papan kanssa haettiin retkikaupasta onget ja madot. Niitä kun ei enää löytynyt keneltäkään varastosta. Ongella istuttiin tuntitolkulla riippumatta siitä, söikö kala vai ei. Onneksi koko kaksiviikkoisen paistoi aurinko ja Suomen syksy näyttäytyi meille parhaimmillaan. Oli leppoisaa istuskella järven rannalla.


Koko idea Suomeen tulosta lähti entisten naapuriemme pihakierroksen 10-vuotisjuhlista. Siellä vanhakin nuortui! Aamulla ei tosin enää tuntunut ollenkaan samalta.



Minun on käytävä kampaajallani aina, kun Suomessa viivyn. Suvilla on ainoalla oikeat aineet kortistossaan niin pehmennystä kuin värejäkin ajatellen. Hiukset lyhenivät noin 20 senttimetriä ja saivat vähän pehmennystä pintaan.


Kun on oikeaan aikaan oikeassa paikassa, voi onnistua pääsemään rapupöytään.


Kun kaikki muut olivat kouluissaan ja töissään, me nautimme pienten kanssa puolityhjästä uimahallista, kirmasimme puistossa sorsia syöttäen, Helmi kävi ratsastamassa kaverin kanssa (tästä keskustellaan kotona vielä pitkään), ostimme pinon kirjoja divarista ja testasimme entisen kotikaupunkimme uuden sushi-buffetin. Muun muassa.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Lentävä koira

Lensin pienten ja Ellin kanssa pari viikkoa sitten Suomeen sukuloimaan. Mikko palasi jo töitä tekemään, ja pienillä jatkuu kesäloma aina tuonne syyskuun kahdeksanteen.

Elli lensi ensimmäisen lentonsa. Lufthansan veloitus koirasta on 100 euroa per suunta Euroopan sisäisillä lennoilla. Kalliimpi siis kuin ihmisten liput, mutta kyllä vain saatiinkin hyvää palvelua osaksemme. Koirat lähtöselvitetään ihan omalla tiskillään Frankfurtin lentokentällä. Jonossa ei ollut ketään meidän lisäksemme.


Ellillä oli oma boksi. Aiemmin Lufthansa on tarjonnut häkit koiramatkustajille, mutta nykyään täytyy olla oma ja asianmukainen laatikko sitä varten. Saattaa olla, että käytäntö vaihtelee eri lentoyhtiöiden välillä, mutta nytpä meillä on boksi tuleviakin lentoja varten. Matkustamossa matkustavan koiran on painettava kuljetuskoppansa kanssa maksimissaan 8 kiloa, ja Elli on jo itsekseen 8,4 kiloa.


Lähtöselvityksessä selvitettiin Elli sekä kanssamatkustajat, Ellin laatikko koristeltiin tarroilla, paikalle tilattiin tarkastaja katsastamaan menopelin asianmukaisuus ja kuljettaja siirtämään Ellin laatikko noin 40 metrin päässä olevalle hihnalle. Kolme virkailijaa!

Sinne meni! Äiti ja lapset räpyttelivät kosteita ripsiään. Mitähän mahtaa ajatella Elli? Tuleekohan sillä hätä?


Olin lukenut ohjeita, että kannattaa varmistaa, että koneen kapteeni on tietoinen elävästä lastista, ettei ruumasta vahingossa sammuteta ilmastointia. Ettei käy niin, että lämpötila joko laskee liian alas tai nousee kentällä seisoessa liian korkeaksi tai pahimmassa tapauksessa ruumasta loppuu happi.

Tiedustelin asiaa pursierilta. Hän tuli hetken päästä takaisin ja kertoi, että kapeeni oli henkilökohtaisesti käynyt tervehtimässä pientä, punaista koiraa ruumassa. Kaikki oli kuulemma ollut hienosti lähtöhetkellä eikä ruuman ilmastointia edes saa pois päältä. Siellä kiertää sama ilma kuin koneen sisälläkin.


Vastaanottaessamme Elliä kaikki oli hyvin. Koira ei ulvonut eikä riehunut laatikossaan. Uuden paikan ihmettely vei melkein voiton vastaanottavista ihmisistä. Vastahan me nähtiin muutama tunti sitten!

Kaksi epäkohtaa koko prosessissa oli. Ensiksi piti varata henkilömatkustajien liput internetistä (toimiston kautta tietysti onnistuisi myös, mutta silloin hintaan tulisi palvelumaksuja lisää), ja vasta sitten soittaa lentoyhtiöön ja pyytää tehdä varaus koirapaikasta. Kun koneessa on 1-3 koirapaikkaa per kone, ei ole aivan itsestäänselvää, että koiralle saadaan paikka samaan koneeseen. Mitä sitten jos ei? Koira (ja ihmiset) matkustavat huomattavasti pidemmän ajan, jos ihmiset lähtevät joitain tunteja aiemmin ja koira tulee seuraavalla lennolla perässä, tai toisinpäin!

Toisakseen, koiran kanssa lentävää matkustajaa ei voida lähtöselvittää internetissä, vaan se tulee tehdä siellä omalla palvelutiskillä. Mitäs taas sitten, jos matkustajia on kolme ja kaksi niistä on pieniä lapsia, eikä kahta tuntia ennen lennon lähtöä koneessa olekaan enää kolmea vierekkäistä paikkaa vapaana? Selvitin lapset kuitenkin vierekkäin jo kotona, ja olisivat sitten istuneet kahdestaan, mikäli koneessa ei olisi ollut tilaa kolmelle vierekkääin. Tullessa oli, ja paluumatka on vielä edessä.

tiistai 13. elokuuta 2013

Ei merta edemmäs

Kyllä tuntuu hyvältä olla kotona! Laukuista osa on purkamatta edelleen, kun minä laitan voimattomuuteni kurkkusairauteni piikkiin. Tauti on kyllä ihan todellinen. Tulipunainen, selkeärajainen tulehdus, joka turvottaa ja tekee kipeää ja vaikeaa niellä. Edes valkoviini ei meinaa pudota.


Huomenna pitäisi kuitenkin olla taas lähtökunnossa. Lennän lasten ja koiran kanssa yölennolla (!) Suomeen. Perillä ollaan 1.40 torstaiaamuna. Varmaan mietin vielä monet kerrat kannattiko muutaman kympin säästö. Illan myöhäisimmät ja aamun aikaisimmat lennot ovat yleensä ne edullisimmat.


Tänään kuitenkin elettiin vielä, niin kuin ei huolta huomisesta olisikaan. Lähdettiin ajelulle naapuriperheen isännän (HP) ja hänen tyttärensä kanssa. Vietiin lapset Odenwaldissa sijaitsevalle Sommerrodelbahnille eli kesäkelkkaradalle. Mäki maksoi kakkosen ja kuuden laskun sarjalippu yhdeksän. Kalliista huvista ei siis ole kyse, mutta sitäkin hauskemmasta. Jokunen muu oli samaa mieltä.


Kyytien jälkeen valitsimme lounaspaikan. Rasti ei ollut helppo, koska oli tiistai eli Ruhetag useimmassa alueen pikkuravintolassa. Mikseivät ne voi yhtään vuorotella vapaapäiviään toistensa kanssa? Olisi kaikkien kannalta järkevää.


Löytyi ihana ravintola (ja nyt ei saa nauraa) Mörlenbachista, Juhöhestä, Cafe Restaurant Haus Höfle. Maisema ravintolan terassilta oli parempi kuin monessa paikkaa maailmalla, minne hiellä ja vaivalla aina kuljetaan maisemia etsimään.


Pakkaamisenhan voi aina jättää viime hetkeen. Eipä tule otettua turhia juttuja mukaan.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Suo siellä, vetelä täällä

Eli loputkin lomastamme.

Otsikko kuvaa ennemminkin tekemiämme reittivalintoja kuin valitsemiamme kohteita, vaikka täytyy kyllä sanoa, että tällä kertaa olisi kohdekin ehkä voinut olla vähän toinen.

Meillä on autossa suhteellisen ajantasainen navigaattori, joka kertoo ruuhkatilanteen tien päällä. Joskus se myös ohjaa meidät pahimpien ruuhkapaikkojen ohitse oma-aloitteisesti. Toisinaan tehdään nopeita ratkaisuja huomatessamme, että moottoritiellä alkaa liikenne jumittua ja liittymä olisi kohdalla. Joskus näin toimiessamme olemme löytäneet ihania maalaismaisemia, pieniä kyliä, kauniita rakennuksia ja erikoisia sattumuksia.

Moottoriteitä ajaessa ei juuri mitään näekään. Eläimet on aidattu teiden ulkopuolelle, kylät ja keskustat kierretään kaukaa, levähdyspaikat ovat julman suuria huoltoasemakeskuksia, Raststätte. Niissä käydään maksullisessa toiletissa, tankataan auto, ostetaan Vignette, jos ollaan rajan tuntumassa, syödään samaa ruokaa kuin kaikissa muissakin levähdyspaikoissa (ainakin tietää, mitä saa) satojen muiden huollon tarpeessa olevien matkustavaisten kanssa.

Pikkuteillä ajellaan kylien läpi ja syödään pienissä ja tunnelmallisissa Gasthausseissa tai Biergarteneissa, mikäli olet liikkeellä oikeaan aikaan. Hotelliaamiaisen jälkeen meillä alkaa nälkä vaivata juuri siihen aikaan kello 14, kun pienet ravintolat sulkevat ovensa iltapäiväpaussinsa ajaksi. Avaavat ovensa taas sitten illalla. Ja tämä kokemus on nyt toistunut monta kertaa Saksassa, Itävallassa ja Ranskankin puolella. Vaan kun nälkä ei aina noudata kellonaikoja.


Etelä-Itävallassa kierrettiin moottoritieosuus Villachin kaupungin kohdalta, koska navi ja tuntuma osoittivat ruuhkaa olevan ilmassa. Moottoriteiltä pois nouseminen tarkoittaa vääjäämättä nopeuksien laskemista ja kilometrien lisääntymistä, mutta kun koskaan ei osaa ennustaa kauanko niissä ruuhkissa kuluisi aikaa, niin ainakin tietää sitten mitä saa. Tai luulee tietävänsä. Vuoristoinen pikkutie olikin täysin pysähdyksissä. Ihmisiä oli tullut ulos autoistaan ja osa parkkeerannut peltojen sivuihin.


Kohta näimmekin hälyytysajoneuvoja: paloautoja, poliiseja ja helikopterin. Kävi jo mielessä, että pikkukylällä oli järjestetty joku tempaus. Helikopteri laskeutui ja nousi muutaman minuutin välein. Telesisiokameraa kannettiin paikalle. Autojonokin liikkui verkalleen. Kun näimme, mikä helikopterin tehtävä oli, alkoi kuvakin selvitä. Kopteri kuljetti vettä.


Seuraavana päivänä luin verkkolehdestä, että metsäpaloa oli sammuttamassa 220 palomiestä, ja toinenkin helikopteri oli saatu myöhemmin apuun. Pitkään jatkunut helle ei varsinaisesti helpottanut pelastushenkilökunnan työtä. Kolme palomiestä oli kiikutettu toisella helikopterilla sairaalahoitoon, ja metsästä oli löytynyt puolitoista kuukautta kadoksissa olleen vanhuksen ruumis. Vainajan löytyminen ei liittynyt metsäpaloon muuta kuin löytymisensä osalta, mutta selitti tietenkin lukuisat poliisit. Itse jäin miettimään, miltä mahtaa näyttää ihminen puolitoista kuukautta reilun 30 asteen helteissä maattuaan.


Sammutustyöt olivat loppuneet pimeän tuloon, enkä myöhemmin enää seurannut kuinka tarina jatkui.


Navigaattorin "suorin reitti" ei aina ole kirjaimellisesti niin suora. Mutta tällä kertaa kiemurtelu kannatti. Ajoimme Slovenian kauniiden vuoristomaisemien läpi sekä ohi pikkukylien, joiden talojen seinissä oli vieläkin paljon luodinreikiä sodan muistona. Paljon oli rakennettu uusia taloja vanhojen, raunioituneiden talojen viereen tai jopa raunioseinään kiinni. Mietin edelleen, miksi tuhoutuneen rakennuksen raunioita ei ollut haluttu purkaa, vaan uusi talo oli rakennettu ihan kiinni vanhaan kotiin. Olisi hauskaa kuulla selitys.


Kroatian puolelle päästyämme maisemat muuttuivat radikaalisti. Vuoret alenivat ja luonnosta tuli suorastaan karu. Ainakin näillä seuduin, missä me liikuimme. Ensimmäiseksi asetuimme pariksi päiväksi Plitvicen suojellun luonnonpuiston alueelle. Plitvicessä on kirkasvetisiä järviä monessa eri tasossa, ja vesi liikkuu järvestä toiseen pienien ja isompien vesiputousten muodossa. Jossain oli sanottu, että täällä on Euroopan kauneimmat vesiputoukset, mutta kuinka tällainen asia absoluuttisesti mitataan.


Ihmiset joivat vettä suoraan putouksista! Niin puhdasta se oli. Vesi oli väriltään kuin lasi, pohjaan näki useiden metrien syvyyteen ja kalat seurailivat ihmisiä rannalla ja sama toisinpäin. Vesissä ei saanut uida. Tämä varmasti selitti osaltaan vesien puhtauden. Tosin, lähdekirkas vesi 38 asteen helteessä oli suoranaista kidutusta. Sen verran uhmasimme kieltoa, että kastelimme lippiksiämme viilentääksemme oloamme.


Vaikka kansallispuistoalue olikin upea, olin hiukan pettynyt siihen, että emme olleet ainoat paikan päällä. Jotenkin ajattelin, että luonnonpuisto syvällä Kroatiassa olisi rauhallinen soppi, missä muutama retkeilijä kerrallaan nauttisi luonnon rauhasta. Paikka olikin ennemminkin kuin Puuhamaa keskellä kesää. Täytyy kyllä sanoa, että mekin olimme liikkeellä ihan pahimpaan turistiaikaan, mutta minkäs teet, kun lasten lomien mukaan on kuljettava, niin meidän kuin muidenkin.


Seuraava kohteemme, Krkn saari ei ollut sen parempi. Itse asiassa, se oli vieläkin pahempi. Olimme varanneet tähän pysähdykseen neljä yötä. Kaksi päivää meni pettymystämme nieleskellessämme. Ja tämä taas aikuisten osalta. Lapsille riittää, että on allas ja lämmintä. Ranta oli erikokoista ja erimuotoista ihmistä, niin täynnä, että iltapäivällä ei kannattanut yrittääkään levittää pyyhettään minnekään. Ehkä reppu mahtui, mutta ei edes joka paikkaan. Uimareita riitti vielä pitkälle iltaankin, vasta kello 20-21 aikoihin vedessä alkoi olla tilaa.


Lämmintä todellakin oli. Joka päivä noin 35 astetta tai enemmän. Joku meistä taisi sanoa, että vähän liiankin lämmintä, mutta minä se en ollut, koska olen päättänyt, että helteestä en valita. Ikinä. Toisena päivänämme lähdimme etsimään onneamme, eikä tarvinnut mennä kauas. Vähän keskustan ulkopuolelle. Löysimme kallioisen rantapoukaman, johon laskeuduimme uimaan. Yleisille uimarannoille ei voinut ottaa koiraa mukaan.


Ja se vesi taas! Merivettä, ja niin kirkasta. Ei sameutta, ei roskia, ei mitään epäpuhtautta. Aivan, kuten kaikkialla mainostettiinkin! Keskityimme siis uimiseen. Seuraavana päivänä otimme vesitaksin ja päästelimme nopealla kumiveneellä vieläkin kauemmas. Uitiin ja luettiin Brinkkejä.


Ja syötiin. Löysimme italialaisen (!) ravintolan, johon menimme kaikkina kolmena päivänä peräjälkeen, kun emme halunneet ottaa mitään riskejä loppuloman suhteen. Sen verran meitä säikäytti tällaiseen turistirysään joutuminen, että halusimme pitää kiinni siitä hyvästä, mitä löysimme. Alkoholi auttoi asiaa myös jonkin verran. Olemme sitä mieltä, että kroatialainen valkoviini on parhaimmillaan vaaleaa väriltään ja kevyttä kuin perhonen. Sen parempaan luonnehdintaan en pysty.


Viimeisenä iltanamme ravintolassa söimmekin sitten todella spesiaalisti. Matti tilasi kalatiskistä kauniin, Red Dragonin, 700 grammaa (hinta kilojen mukaan). Lisukkeeksi sovimme samaan vuokaan perunoita ja välimeren kasviksia (sipulia, paprikaa, kesäkurpitsaa). Annos olisi riittänyt hyvin kahdelle aikuiselle...


Helmi halusi kalalautasen kahdelle. Ryhdyin leikkiin mukaan. Saimme neljää kalaa (kaksi niistä kokonaisia), katkarapuja ja mustekalaa. Lisukkeita en edes maistanut. Isi tilasi pihviä, joka valmistettiin ihan siinä pöydän vieressä, meidän katsellessamme.


Ei ole helppoa saada näitä venymiä taas kasaan. Jalat ja peppu ovat tiukassa kunnossa kaikesta vaeltamisesta, mutta vatsa lepää housunkauluksen päällä.

Kotimatkaan (930 km) oltiin varattu kaksi päivää ja yksi yö, mutta pikkuteitä kiemurrellessamme jäimmekin yhdeksi ylimääräiseksi yöksi tien varteen osuneeseen ratsastushotelliin. Eikä kukaan meistä ratsasta. Ajatushan lähti siitä, että alettiin miettiä olisiko lähellä mitään maatilaa, joka majoittaisi matkailijoita, kun ilta alkoi painaa päälle. Googletettiin vapaa huone 7 kilometrin päästä. Paikan päällä selvisi, että ratsastusleiri oli ajanut hevoset puhki, ja niillä oli alkanut vapaapäivän vietto juuri sinä iltana. Ratsastus ei ollut mahdollista siis aamullakaan. Sauna ja wellness-osasto olivat jo kiinni siltä päivältä, mutta avattaisiin taas seuraavana iltana (ja mehän oltiin siis tulossa vaan yli yöksi). Puutarhaa ei ollut, mutta terassi muovituoleilla löytyi. Ja vapaana oli yksi neljän hengen huone. Ja koska kaikki tämä oli niin täydellistä (not), niin päätimme jäädä yöksi.


Pääsyy oli, että minulla alkoi terveys pettää. Kuume oli nousussa ja kurkkua karvasteli. Olin kylmettänyt itseni kaikista varotoimenpiteistä huolimatta (minulla on aina huivi kaulassa auto- ja lentomatkoilla). Ilmastoiduissa hotellihuoneissa en sentään nuku huivi kaulassa, varmaan pitäisi. Minulle kelpasi vuode kuin vuode. Ja lapset sentään pääsivät hakemaan heppoja laitumelta. Ja koska olin niin pökerryksissäni tällä visiitillä, ei minulla ole edes kuvaa parhaasta aamupalasta ikinä. Tästä kärpäsiä surisevasta, tallin kupeessa sijaitsevasta teiniratsastustallihotellista saimme elämämme aamupalan. Tuoretta, lämmintä, hyvää...mustikkaa, mansikkaa, lohta...kroisanttia, sämpylää...jogurttia, kahvia. Se, että saa hyvää kahvia Saksassa, ei ole ollenkaan itsestään selvää.

Vihdoin istun kotona. Pyykkikone pyörii innoissaan. Ja minä yritän pukea tämän kokemuksen jotenkin sanoiksi. Toivottavasti onnistuin.

perjantai 2. elokuuta 2013

Großglockner - Itävallan Alppien korkein huippu

Terveisiä Itävallasta! Pidetään majaa viikon verran Lucknerhaus-nimisessä alppihotellissa. Korkeus merenpinnasta on 1920 metriä. Näkyy kuvassa pienenä pisteenä aivan keskellä.


Saavuttiin tänne lauantaina illalla, ja kolme ensimmäistä päivää patikoitiin hotellimme ympäristössä erimittaisia patikkalenkkejä erisuuruisilla päivänousuilla. Tarkoitus oli ottaa tuntumaa varusteisiimme (kengät, vaatteet, reput) sekä akklimatisoitua vähähappiseen ilmanalaan. Lenkit olivat pituudeltaan noin 15-20 kilometrien pituisia ja korkeuseroja tuli 400-700 metriä. Meillä on reissussa mukana tuttavaperheemme Saksasta. Heillä on Matin ikäinen eli vajaa 9-vuotias tyttö, Helmin paras kaveri. Lapsilla patikointi sujuu siis leikiten, aivan sananmukaisesti.


Neljäntenä päivänä puolet meistä eli minä, Mikko, Matti ja tuttavaperheen isäntä (HP) pakkasimme reput selkään ja suuntasimme kuuden tunnin matkan päähän vuorille. Tytöt lähtivät saattelemaan meitä puoliväliin, josta he kääntyivät takaisin hotellille. Meillä oli varattuna yöpyminen Erzherzog-Johann-Hütteltä viiden hengen huoneessa. Hütte sijaitsee 3454 metrin korkeudessa. Koskaan aiemmin en ole noussut yhden päivän aikana 1534 metriä. Seuraavana aamuna oli sitten tarkoitus tehdä itse huiputus, johon vaadittiin vielä 344 metrin nousu majalta.


Minulle sanottiin, että koiraa ei kannata ottaa viimeiselle majalle mukaan, koska matkan varteen sattuu pari pientä Via Ferrataa eli Klettersteigia eli vaijerein varmistettua kiipeilyosuutta. Joskus via ferratalla on myös rautatikkaita jyrkimpien osuuksien ohittamiseksi. Mietin, voisikohan Ellin kantaa noiden vaativampien "pienten" osuuksien ohi. Elli palasi kuitenkin muiden tyttöjen mukana hotellille, ja hyvä niin. Via ferrata olikin sitten noin puolen kilometrin pituinen urakka. Majalla oli vastassa meidät jäätiköllä ohittanut husky, joka oli päästellyt kivikkoa pitkin vuoristo-oppaana työskentelevän isäntänsä kanssa, eikä ensimmäistä kertaa. Suoritus oli mielestäni nelijalkaiselle käsittämätön.


Meillä yöpaikkaan pääseminen kesti kaikkiaan 8 tuntia. Matkan varrella syötiin lounas viimeisellä majalla ennen yöpaikkaamme, laitettiin kerran jääraudat eli gramponsit kenkiimme ja riisuttiin ne sitten jäätikköosuuden jälkeen pois, puettiin valjaat ja kytkettiin itsemme köysistöön jyrkemmän osuuden alettua, riisuttiin ylimääräistä vaatetta ja puettiin taas sekä ikuistettiin kokemaamme järjestelmäkameraani, joka tuntuu kasvaneen kiinni kaulaani. Selkäreput painoivat aikuisilla noin 8-10 kg, Matilla noin 3 kg. Mukana piti raahata matkan aikana tarvittava vesi, vaihtovaatetta sekä sateen että paisteen varalta, ohuet makuupussit, valjaat, jääraudat, köysi, kypärät, jäähakut, sauvat, aurinkosuojat sekä se kamera. Turhaan ylös raahasin sadevaatteet sekä hammasharjat. Vessoissa (yksi miehille, yksi naisille) ei ollut juoksevaa vettä (majassa vuorenrinteellä). Käymälä oli kemiallinen, ja pihassa oli sadevesitynnyri. Juomavesi piti ostaa seteleillä. Näköala vessan ikkunasta ei ollut sen huonompi kuin mistään muustakaan ikkunasta.


Kaikki voivat kuvitella, miltä tuntuvat samat sukat jalassa 2 vrk, samat alusvaatteet, sama hikinen lämpökerrasto, pesemättömät hampaat... ne olisin tietysti voinut vaikka vesipullon vedellä käydä jyrkänteen reunalla pesaisemassa, mutta auringon laskun aikaan ulkona alkoi jo pakastaa, ja juuri kuivuneissa vaatteissani en viitsinyt lähteä itseäni ulos vilustuttamaan. Laitoin asiat tärkeysjärjestykseen, ja näin hampaat jäivät toiseksi.


Kun minulle myytiin ajatusta vuorelle kiipeämisestä, sanottiin, että tälle vuorelle on helppoa edetä. HP oli kuulemma hilpaissut viimeiselle majalle kesäsandaaleissaan edellisellä kerralla. Tarina osoittautui sittemmin osittain legendaksi. Liian myöhään tosin.


Sanottiin myös, että ylhäällä ylitetään pieni jäätikkö,


ja sen jälkeen edetään kapeaa polkua!


Ja se lyhyt via ferratan pätkä.


Maja oli jotakuinkin sitä, mitä odotinkin,


ja maisemat ylittivät kaikki odotukseni.


Olen aina vastustanut jyrkästi sellaista vuorikiipeilyä, jossa joutuu pienimpäänkään kuolemanvaaraan. Ajattelin, että tämä vuori on yksi helpoimmasta päästä. En tiennyt, että lähes kaikki kiipeilykokemukseni joutuu täällä tositoimiin. Jääkiipeilystä minulla ei ollut aiemmin mitään kokemusta. Nythän tiedän, etteivät jääraudat vie kuolemanpelkoa jyrkällä jäätikkörinteellä. Hakkukaan ei auta mielestäni kovaan jäähän, mutta sohjoisessa rinteessä sillä saattaa hiukan huijata itseään.


Onneksi sää oli paras mahdollinen. Oli lämmintä, aurinkoista ja tyventä. Tosin se sai lumen sulamaan ja veden virtaamaan alastullessa samoja polkuja meidän kanssamme. Tarkoittaa, että hanskat puristettiin kuiviksi, kun niitä ei enää tarvittu ja housun lahkeet ja peput olivat märät alimpaan osastoon saakka.


Kun meidän köysistöömme kuului kaksi miestä, nainen ja lapsi, oli minusta aivan selvää, että jos toinen miehistä lipeäisi, niin kaikki mentäisiin perässä. En ollut myöskään varma siitä, että miehet olisivat pidelleet meitä tiukoissa paikoissa paikoillaan, mikäli minä olisin livennyt, koska Matti olisi varmasti tullut perässäni. Ja tuon ajatuksen tullen minun pääni petti, ja tuli hätä ja oltiin ylhäällä.


Großglocknerin, 3798 m, vieressä, valitsemamme reitin varrella on Kleinglockner, 3770 m. Kleinglocknerin jälkeen laskeudutaan harjannetta pitkin hiukan alemmas, ja sitten alkaa jyrkkä loppunousu Großglocknerille. Sinne laaksoon meidän tiemme päättyi. Minä en halunnut enää edetä, ja onnekseni Mikko oli kanssani samaa mieltä. HP:n oli tähän tyytyminen.


Reitillä meni koko ajan köysistöjä molempiin suuntiin. Nopeammat ohittelivat meitä, ja vastaantulijoitakin piti koko ajan varoa. Ja se "polku" oli siis noin metrin tai kaksi leveää lohkareikkoa, josta pääsi etenemään jotakuinkin yhtä kohtaa pitkin, väliin lähes pystysuoraan käsin ja jaloin kiiveten. Ohitukset piti aina suunnitella. Tämä ei varsinaisesti nopeuttanut meidän muutenkin hitaiden matkantekoa. Ja yöksi piti ehtiä takaisin omalle hotellillemme.


Saavutettiin siis Kleinglockner, 3770 m. Päästiin korkeusmetreissä 28 metrin päähän tavoitteestamme. Ei päästy ottamaan kuvaa ristin juurella. H-hetki, kun käännyttiin takaisinpäin, oli jokseenkin koruton. Halusi vain päästä hengissä alas. Saavutuksen suuruus kirkastui sitten kyllä, kun oltiin takaisin majalla. Mattia ihmeteltiin. Sanottiin, että aivan sama, Groß tai Klein, se on saavutettu! Vastaan tulevat ihmiset onnittelivat ja kyselivät Matin ikää. Tuntui hyvältä ja itketti. Itkettää tätä kirjoittaessanikin.


Huiputuksen jälkeen palattiin majalle, syötiin lounas ja lähdettiin laskeutumaan ne puolitoista kilometriä vertikaalista korkeutta hotellille päin. Matkan pituutta kilometreissä en osaa edes arvioida, koska matka merkitään täällä usein tunteina. Vaikka laskeutuminen ei hengästytä samalla lailla kuin ylösnousu, vaatii se reisiltä aivan tolkuttomasti. Kaikkien kropat kestivät rasitukset käsittämättömän hyvin. Edes rakkoja ei tullut kenellekään. Ainoa kipeä paikka olivat aikuisten jalkalihakset (siis aivan joka ainoa) ja minun kärähtänyt alahuuli. Se oli aamulla turvonnut ja punainen.


Olen erittäin ylpeä lapsestani ja siitä, että pääsimme lähes tavoitteeseen. Onnellinen siitä, että olemme kaikki elossa ja ehjiä. En tee mitään vastaavaa koskaan enää!