perjantai 2. elokuuta 2013

Großglockner - Itävallan Alppien korkein huippu

Terveisiä Itävallasta! Pidetään majaa viikon verran Lucknerhaus-nimisessä alppihotellissa. Korkeus merenpinnasta on 1920 metriä. Näkyy kuvassa pienenä pisteenä aivan keskellä.


Saavuttiin tänne lauantaina illalla, ja kolme ensimmäistä päivää patikoitiin hotellimme ympäristössä erimittaisia patikkalenkkejä erisuuruisilla päivänousuilla. Tarkoitus oli ottaa tuntumaa varusteisiimme (kengät, vaatteet, reput) sekä akklimatisoitua vähähappiseen ilmanalaan. Lenkit olivat pituudeltaan noin 15-20 kilometrien pituisia ja korkeuseroja tuli 400-700 metriä. Meillä on reissussa mukana tuttavaperheemme Saksasta. Heillä on Matin ikäinen eli vajaa 9-vuotias tyttö, Helmin paras kaveri. Lapsilla patikointi sujuu siis leikiten, aivan sananmukaisesti.


Neljäntenä päivänä puolet meistä eli minä, Mikko, Matti ja tuttavaperheen isäntä (HP) pakkasimme reput selkään ja suuntasimme kuuden tunnin matkan päähän vuorille. Tytöt lähtivät saattelemaan meitä puoliväliin, josta he kääntyivät takaisin hotellille. Meillä oli varattuna yöpyminen Erzherzog-Johann-Hütteltä viiden hengen huoneessa. Hütte sijaitsee 3454 metrin korkeudessa. Koskaan aiemmin en ole noussut yhden päivän aikana 1534 metriä. Seuraavana aamuna oli sitten tarkoitus tehdä itse huiputus, johon vaadittiin vielä 344 metrin nousu majalta.


Minulle sanottiin, että koiraa ei kannata ottaa viimeiselle majalle mukaan, koska matkan varteen sattuu pari pientä Via Ferrataa eli Klettersteigia eli vaijerein varmistettua kiipeilyosuutta. Joskus via ferratalla on myös rautatikkaita jyrkimpien osuuksien ohittamiseksi. Mietin, voisikohan Ellin kantaa noiden vaativampien "pienten" osuuksien ohi. Elli palasi kuitenkin muiden tyttöjen mukana hotellille, ja hyvä niin. Via ferrata olikin sitten noin puolen kilometrin pituinen urakka. Majalla oli vastassa meidät jäätiköllä ohittanut husky, joka oli päästellyt kivikkoa pitkin vuoristo-oppaana työskentelevän isäntänsä kanssa, eikä ensimmäistä kertaa. Suoritus oli mielestäni nelijalkaiselle käsittämätön.


Meillä yöpaikkaan pääseminen kesti kaikkiaan 8 tuntia. Matkan varrella syötiin lounas viimeisellä majalla ennen yöpaikkaamme, laitettiin kerran jääraudat eli gramponsit kenkiimme ja riisuttiin ne sitten jäätikköosuuden jälkeen pois, puettiin valjaat ja kytkettiin itsemme köysistöön jyrkemmän osuuden alettua, riisuttiin ylimääräistä vaatetta ja puettiin taas sekä ikuistettiin kokemaamme järjestelmäkameraani, joka tuntuu kasvaneen kiinni kaulaani. Selkäreput painoivat aikuisilla noin 8-10 kg, Matilla noin 3 kg. Mukana piti raahata matkan aikana tarvittava vesi, vaihtovaatetta sekä sateen että paisteen varalta, ohuet makuupussit, valjaat, jääraudat, köysi, kypärät, jäähakut, sauvat, aurinkosuojat sekä se kamera. Turhaan ylös raahasin sadevaatteet sekä hammasharjat. Vessoissa (yksi miehille, yksi naisille) ei ollut juoksevaa vettä (majassa vuorenrinteellä). Käymälä oli kemiallinen, ja pihassa oli sadevesitynnyri. Juomavesi piti ostaa seteleillä. Näköala vessan ikkunasta ei ollut sen huonompi kuin mistään muustakaan ikkunasta.


Kaikki voivat kuvitella, miltä tuntuvat samat sukat jalassa 2 vrk, samat alusvaatteet, sama hikinen lämpökerrasto, pesemättömät hampaat... ne olisin tietysti voinut vaikka vesipullon vedellä käydä jyrkänteen reunalla pesaisemassa, mutta auringon laskun aikaan ulkona alkoi jo pakastaa, ja juuri kuivuneissa vaatteissani en viitsinyt lähteä itseäni ulos vilustuttamaan. Laitoin asiat tärkeysjärjestykseen, ja näin hampaat jäivät toiseksi.


Kun minulle myytiin ajatusta vuorelle kiipeämisestä, sanottiin, että tälle vuorelle on helppoa edetä. HP oli kuulemma hilpaissut viimeiselle majalle kesäsandaaleissaan edellisellä kerralla. Tarina osoittautui sittemmin osittain legendaksi. Liian myöhään tosin.


Sanottiin myös, että ylhäällä ylitetään pieni jäätikkö,


ja sen jälkeen edetään kapeaa polkua!


Ja se lyhyt via ferratan pätkä.


Maja oli jotakuinkin sitä, mitä odotinkin,


ja maisemat ylittivät kaikki odotukseni.


Olen aina vastustanut jyrkästi sellaista vuorikiipeilyä, jossa joutuu pienimpäänkään kuolemanvaaraan. Ajattelin, että tämä vuori on yksi helpoimmasta päästä. En tiennyt, että lähes kaikki kiipeilykokemukseni joutuu täällä tositoimiin. Jääkiipeilystä minulla ei ollut aiemmin mitään kokemusta. Nythän tiedän, etteivät jääraudat vie kuolemanpelkoa jyrkällä jäätikkörinteellä. Hakkukaan ei auta mielestäni kovaan jäähän, mutta sohjoisessa rinteessä sillä saattaa hiukan huijata itseään.


Onneksi sää oli paras mahdollinen. Oli lämmintä, aurinkoista ja tyventä. Tosin se sai lumen sulamaan ja veden virtaamaan alastullessa samoja polkuja meidän kanssamme. Tarkoittaa, että hanskat puristettiin kuiviksi, kun niitä ei enää tarvittu ja housun lahkeet ja peput olivat märät alimpaan osastoon saakka.


Kun meidän köysistöömme kuului kaksi miestä, nainen ja lapsi, oli minusta aivan selvää, että jos toinen miehistä lipeäisi, niin kaikki mentäisiin perässä. En ollut myöskään varma siitä, että miehet olisivat pidelleet meitä tiukoissa paikoissa paikoillaan, mikäli minä olisin livennyt, koska Matti olisi varmasti tullut perässäni. Ja tuon ajatuksen tullen minun pääni petti, ja tuli hätä ja oltiin ylhäällä.


Großglocknerin, 3798 m, vieressä, valitsemamme reitin varrella on Kleinglockner, 3770 m. Kleinglocknerin jälkeen laskeudutaan harjannetta pitkin hiukan alemmas, ja sitten alkaa jyrkkä loppunousu Großglocknerille. Sinne laaksoon meidän tiemme päättyi. Minä en halunnut enää edetä, ja onnekseni Mikko oli kanssani samaa mieltä. HP:n oli tähän tyytyminen.


Reitillä meni koko ajan köysistöjä molempiin suuntiin. Nopeammat ohittelivat meitä, ja vastaantulijoitakin piti koko ajan varoa. Ja se "polku" oli siis noin metrin tai kaksi leveää lohkareikkoa, josta pääsi etenemään jotakuinkin yhtä kohtaa pitkin, väliin lähes pystysuoraan käsin ja jaloin kiiveten. Ohitukset piti aina suunnitella. Tämä ei varsinaisesti nopeuttanut meidän muutenkin hitaiden matkantekoa. Ja yöksi piti ehtiä takaisin omalle hotellillemme.


Saavutettiin siis Kleinglockner, 3770 m. Päästiin korkeusmetreissä 28 metrin päähän tavoitteestamme. Ei päästy ottamaan kuvaa ristin juurella. H-hetki, kun käännyttiin takaisinpäin, oli jokseenkin koruton. Halusi vain päästä hengissä alas. Saavutuksen suuruus kirkastui sitten kyllä, kun oltiin takaisin majalla. Mattia ihmeteltiin. Sanottiin, että aivan sama, Groß tai Klein, se on saavutettu! Vastaan tulevat ihmiset onnittelivat ja kyselivät Matin ikää. Tuntui hyvältä ja itketti. Itkettää tätä kirjoittaessanikin.


Huiputuksen jälkeen palattiin majalle, syötiin lounas ja lähdettiin laskeutumaan ne puolitoista kilometriä vertikaalista korkeutta hotellille päin. Matkan pituutta kilometreissä en osaa edes arvioida, koska matka merkitään täällä usein tunteina. Vaikka laskeutuminen ei hengästytä samalla lailla kuin ylösnousu, vaatii se reisiltä aivan tolkuttomasti. Kaikkien kropat kestivät rasitukset käsittämättömän hyvin. Edes rakkoja ei tullut kenellekään. Ainoa kipeä paikka olivat aikuisten jalkalihakset (siis aivan joka ainoa) ja minun kärähtänyt alahuuli. Se oli aamulla turvonnut ja punainen.


Olen erittäin ylpeä lapsestani ja siitä, että pääsimme lähes tavoitteeseen. Onnellinen siitä, että olemme kaikki elossa ja ehjiä. En tee mitään vastaavaa koskaan enää!

11 kommenttia:

  1. Waude! Kiitos aivan ihanasta, innoittavasta alppinoususta, josta olen aina haaveillut, mutta johon en itse enää uskaltaudu.

    Nyt kun noutajamme jätti meidät melkein 15-vuotiaana, olemme jälleen aloittaneet reissaamisen ja aina sinne jonnekin alppien suuntaan. Toukokuussa ajoimme Salzburgiin ja yritimme sieltä autolla ylös alpeile, sillä oli aikaa olla siellä melkein viikko, mutta tuli sääeste: sumu ja lumisade. Siis meidän tyyliin: Ajamme niin ylös kuin mahdollista ja majoitumme sinne, jos mahdollista ja siitä sitten kävelemme vähän ylöspäin;) Sveitsissä tämä sujuu helpoiten kun ajaa Altdorfista ylös ja yöpyy 2 km:n korkeudessa ja sitten siitä nousee ylös turvallisesti.

    Ihailen suoritustanne ja luimme tätä juttua yhdessä mieheni kanssa, jonka kunto ja polvet tuon teidän kiipeämisene vielä hyvin kestäisivät, mutta hän ei olekaan hoitanut 3000 neliön esittelypuutarhaa 30 vuotta kuten minä. Siinä meni polvi! Se siitä puutarhurien terveellisestä elämästä. Asiaa selittää se, että puutarhamme on kolmessa tasossa ja vaikeasti hoidettavia rinteitä on paljon...

    Onnea teille kaikille ja Matille aivan erityisesti!

    VastaaPoista
  2. PS. Minkä rotuinen on teidän koira tuossa oikeassa palkissa? Meillä on nyt reissuvuodet, mutta sitten on ovi taas auki koiralle. Tosin novascotialaisemme vei täysin sydämemme, mutta olen kiinostunut kaikista koirista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaunis kiitos! Kyllä on itselläkin hyvä olo suorituksen jälkeen, vaikken tosiaankaan tekisi reissua toiste. Tästä saa alkaa laskeutuminen vanhuuteen minun osaltani.
      Elli on löytökoira Teneriffalta. Rotuja arvellaan sekoittuneen kultaisesta noutajasta ja podencosta ainakin. Elli oli aivan pentu löydettäessä, ja äiti näytti vähintäänkin yhtä sekarotuiselta, joten arvioiminen on erittäin vaikeaa. Hakusanalla "Koiramme Elli" löytyy lisää tarinaa Ellistä.
      Olen iloinen, että olen omalta osaltani ollut parantamassa maailmaa tämän yhden eläimen osalta. Ja meillä kävi niin tuuri Ellin kanssa. Moni tuttavamme olisi ottamassa koiraa Elliin tutustuttuaan, mutta heillä on pelko, ettei se kuitenkaan olisi kuin Elli.

      Poista
    2. Ole hyvä ja vielä tunnustus huikeasta yläbannerista!

      Minä aloin laskeutua vanhuuteen oikean polveni myötä, sillä siinä on lievä nivelrikko. Voin kävellä tasaisella vaikka kuinka, uida, hiihtä ja myös kiivetä, mutta en saa laskeutua ainakaan jyrkkiä mäkiä, joten jäisin sitten sinne huipulle, kun muut palaisivat. Kaikki tapahtui, siis toteamus viime suvena ja sen jälkeen on moni unelma haudattu, mutta uusia syntyy.

      Ihanaa, kun niitä koiria sieltä pelastetaan, Espanjasta. Kuvittele, reissaamme pitkin Eurooppaa, mutta en suostu ylittämään Espanjan rajaa härkätaisteluiden ja huonon koiran pidon takia. Espanjassa on kilpailuharrastus nimeltään pianonsoittajakoirat, ellet halua pahaa mieltä, et googlaa sitä. Se vain kaatoi minun kuppini - Espanjan suhteen.

      Ei, kukaan muu ei olisi niin kuin Elli!

      Poista
    3. Tuolta ylhäältä sai niin monta mieletöntä bannerikuvaa, että oli suorastaan vaikeaa valita.
      Katsopa huviksesi, mitä kirjoitin maaliskuussa: http://hannaliina.blogspot.com/2013/03/voi-jospa.html
      Hassua, miten samankaltaisia ajatuksia! Ja tuota pianonsoittoa en taida näillä suosituksillasi uskaltaa googlettaa :(

      Poista
  3. Mieletön matka! Tuollaisesta voi olla ylpeä ja etenkin lapsen suorituksesta! :) Kiitos kun olet jaksanut ottaa kuvia matkan varrelta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsestänikin on ihanaa, että kuvia tuli otettua. Näin kokemus pysyy tuoreena mielessä vielä vuosienkin jälkeen. Ja varsinkin Matin mielessä. Noin pieni, kun ei varmasti muista isompana asioita enää kovin yksityiskohtaisesti.
      Kiitos sinulle!

      Poista
  4. Niin hieno postaus, että olen sanaton. Hienoja muistoja varmasti saitte.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla! Kyllä tämän postauksen aikaansaamiseksi tulikin tehtyä melkoinen urakka :D

      Poista
  5. Myöhään tulee, mutta onnea mahtavasta suorituksesta! Satuimme blogiisi vasta nyt ja tietystä syystä heti osui tuo tämä bloggaus silmiin. Itse menimme heinäkuussa vain siihen Stüdlhüttelle ja vähän eteenpäin eikä suunnitelmissa ollutkaan Glocknerit. Kuvasi nähtyämme ei ole jatkossakaan :). Rakastamme patikointia, mutta pelko putoamisesta on onneksi tunteista vahvempi! Meillä on sen verran kokemuksesta patikoinnista Alpeilla ja olosuhteista tuolla, että hieno suoritus!! Emme pystyisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iso kiitos! Tämä kommentti lämmitti todella. Kokemus oli meille merkittävä, ja hauskaa, että olette olleet samoilla nurkilla aivan samoihin aikoihin, joten tiedätte, mistä tässä kerron. Tuolta Stüdlhütteltä puolet meidän seurueesta kääntyi hotellille. Me muut vedimme siinä kohden lisää vaatetta niskaan, ja vaihdoimme sandaalit ylävuoristokenkiin.

      Meillä nyt kuitenkin on kalliokiipeilytausta, joten tiedämme kiipeämisestä sen verran, ettei putoaminen ollut meidän mielestämme suuri uhka. Jos meitä olisi ollut vain mieheni ja minä, sekä pätevä alppiopas, olisimme menneet perille saakka. Mutta meillä oli matkassamme henkilö, joka ei ollut harrastanut köysikiipeilyä lainkaan sekä lapsi, joten teimme mielestäni täysin oikean ratkaisun.

      Poista

Iloitsen jokaisesta kommentista!