sunnuntai 11. elokuuta 2013

Suo siellä, vetelä täällä

Eli loputkin lomastamme.

Otsikko kuvaa ennemminkin tekemiämme reittivalintoja kuin valitsemiamme kohteita, vaikka täytyy kyllä sanoa, että tällä kertaa olisi kohdekin ehkä voinut olla vähän toinen.

Meillä on autossa suhteellisen ajantasainen navigaattori, joka kertoo ruuhkatilanteen tien päällä. Joskus se myös ohjaa meidät pahimpien ruuhkapaikkojen ohitse oma-aloitteisesti. Toisinaan tehdään nopeita ratkaisuja huomatessamme, että moottoritiellä alkaa liikenne jumittua ja liittymä olisi kohdalla. Joskus näin toimiessamme olemme löytäneet ihania maalaismaisemia, pieniä kyliä, kauniita rakennuksia ja erikoisia sattumuksia.

Moottoriteitä ajaessa ei juuri mitään näekään. Eläimet on aidattu teiden ulkopuolelle, kylät ja keskustat kierretään kaukaa, levähdyspaikat ovat julman suuria huoltoasemakeskuksia, Raststätte. Niissä käydään maksullisessa toiletissa, tankataan auto, ostetaan Vignette, jos ollaan rajan tuntumassa, syödään samaa ruokaa kuin kaikissa muissakin levähdyspaikoissa (ainakin tietää, mitä saa) satojen muiden huollon tarpeessa olevien matkustavaisten kanssa.

Pikkuteillä ajellaan kylien läpi ja syödään pienissä ja tunnelmallisissa Gasthausseissa tai Biergarteneissa, mikäli olet liikkeellä oikeaan aikaan. Hotelliaamiaisen jälkeen meillä alkaa nälkä vaivata juuri siihen aikaan kello 14, kun pienet ravintolat sulkevat ovensa iltapäiväpaussinsa ajaksi. Avaavat ovensa taas sitten illalla. Ja tämä kokemus on nyt toistunut monta kertaa Saksassa, Itävallassa ja Ranskankin puolella. Vaan kun nälkä ei aina noudata kellonaikoja.


Etelä-Itävallassa kierrettiin moottoritieosuus Villachin kaupungin kohdalta, koska navi ja tuntuma osoittivat ruuhkaa olevan ilmassa. Moottoriteiltä pois nouseminen tarkoittaa vääjäämättä nopeuksien laskemista ja kilometrien lisääntymistä, mutta kun koskaan ei osaa ennustaa kauanko niissä ruuhkissa kuluisi aikaa, niin ainakin tietää sitten mitä saa. Tai luulee tietävänsä. Vuoristoinen pikkutie olikin täysin pysähdyksissä. Ihmisiä oli tullut ulos autoistaan ja osa parkkeerannut peltojen sivuihin.


Kohta näimmekin hälyytysajoneuvoja: paloautoja, poliiseja ja helikopterin. Kävi jo mielessä, että pikkukylällä oli järjestetty joku tempaus. Helikopteri laskeutui ja nousi muutaman minuutin välein. Telesisiokameraa kannettiin paikalle. Autojonokin liikkui verkalleen. Kun näimme, mikä helikopterin tehtävä oli, alkoi kuvakin selvitä. Kopteri kuljetti vettä.


Seuraavana päivänä luin verkkolehdestä, että metsäpaloa oli sammuttamassa 220 palomiestä, ja toinenkin helikopteri oli saatu myöhemmin apuun. Pitkään jatkunut helle ei varsinaisesti helpottanut pelastushenkilökunnan työtä. Kolme palomiestä oli kiikutettu toisella helikopterilla sairaalahoitoon, ja metsästä oli löytynyt puolitoista kuukautta kadoksissa olleen vanhuksen ruumis. Vainajan löytyminen ei liittynyt metsäpaloon muuta kuin löytymisensä osalta, mutta selitti tietenkin lukuisat poliisit. Itse jäin miettimään, miltä mahtaa näyttää ihminen puolitoista kuukautta reilun 30 asteen helteissä maattuaan.


Sammutustyöt olivat loppuneet pimeän tuloon, enkä myöhemmin enää seurannut kuinka tarina jatkui.


Navigaattorin "suorin reitti" ei aina ole kirjaimellisesti niin suora. Mutta tällä kertaa kiemurtelu kannatti. Ajoimme Slovenian kauniiden vuoristomaisemien läpi sekä ohi pikkukylien, joiden talojen seinissä oli vieläkin paljon luodinreikiä sodan muistona. Paljon oli rakennettu uusia taloja vanhojen, raunioituneiden talojen viereen tai jopa raunioseinään kiinni. Mietin edelleen, miksi tuhoutuneen rakennuksen raunioita ei ollut haluttu purkaa, vaan uusi talo oli rakennettu ihan kiinni vanhaan kotiin. Olisi hauskaa kuulla selitys.


Kroatian puolelle päästyämme maisemat muuttuivat radikaalisti. Vuoret alenivat ja luonnosta tuli suorastaan karu. Ainakin näillä seuduin, missä me liikuimme. Ensimmäiseksi asetuimme pariksi päiväksi Plitvicen suojellun luonnonpuiston alueelle. Plitvicessä on kirkasvetisiä järviä monessa eri tasossa, ja vesi liikkuu järvestä toiseen pienien ja isompien vesiputousten muodossa. Jossain oli sanottu, että täällä on Euroopan kauneimmat vesiputoukset, mutta kuinka tällainen asia absoluuttisesti mitataan.


Ihmiset joivat vettä suoraan putouksista! Niin puhdasta se oli. Vesi oli väriltään kuin lasi, pohjaan näki useiden metrien syvyyteen ja kalat seurailivat ihmisiä rannalla ja sama toisinpäin. Vesissä ei saanut uida. Tämä varmasti selitti osaltaan vesien puhtauden. Tosin, lähdekirkas vesi 38 asteen helteessä oli suoranaista kidutusta. Sen verran uhmasimme kieltoa, että kastelimme lippiksiämme viilentääksemme oloamme.


Vaikka kansallispuistoalue olikin upea, olin hiukan pettynyt siihen, että emme olleet ainoat paikan päällä. Jotenkin ajattelin, että luonnonpuisto syvällä Kroatiassa olisi rauhallinen soppi, missä muutama retkeilijä kerrallaan nauttisi luonnon rauhasta. Paikka olikin ennemminkin kuin Puuhamaa keskellä kesää. Täytyy kyllä sanoa, että mekin olimme liikkeellä ihan pahimpaan turistiaikaan, mutta minkäs teet, kun lasten lomien mukaan on kuljettava, niin meidän kuin muidenkin.


Seuraava kohteemme, Krkn saari ei ollut sen parempi. Itse asiassa, se oli vieläkin pahempi. Olimme varanneet tähän pysähdykseen neljä yötä. Kaksi päivää meni pettymystämme nieleskellessämme. Ja tämä taas aikuisten osalta. Lapsille riittää, että on allas ja lämmintä. Ranta oli erikokoista ja erimuotoista ihmistä, niin täynnä, että iltapäivällä ei kannattanut yrittääkään levittää pyyhettään minnekään. Ehkä reppu mahtui, mutta ei edes joka paikkaan. Uimareita riitti vielä pitkälle iltaankin, vasta kello 20-21 aikoihin vedessä alkoi olla tilaa.


Lämmintä todellakin oli. Joka päivä noin 35 astetta tai enemmän. Joku meistä taisi sanoa, että vähän liiankin lämmintä, mutta minä se en ollut, koska olen päättänyt, että helteestä en valita. Ikinä. Toisena päivänämme lähdimme etsimään onneamme, eikä tarvinnut mennä kauas. Vähän keskustan ulkopuolelle. Löysimme kallioisen rantapoukaman, johon laskeuduimme uimaan. Yleisille uimarannoille ei voinut ottaa koiraa mukaan.


Ja se vesi taas! Merivettä, ja niin kirkasta. Ei sameutta, ei roskia, ei mitään epäpuhtautta. Aivan, kuten kaikkialla mainostettiinkin! Keskityimme siis uimiseen. Seuraavana päivänä otimme vesitaksin ja päästelimme nopealla kumiveneellä vieläkin kauemmas. Uitiin ja luettiin Brinkkejä.


Ja syötiin. Löysimme italialaisen (!) ravintolan, johon menimme kaikkina kolmena päivänä peräjälkeen, kun emme halunneet ottaa mitään riskejä loppuloman suhteen. Sen verran meitä säikäytti tällaiseen turistirysään joutuminen, että halusimme pitää kiinni siitä hyvästä, mitä löysimme. Alkoholi auttoi asiaa myös jonkin verran. Olemme sitä mieltä, että kroatialainen valkoviini on parhaimmillaan vaaleaa väriltään ja kevyttä kuin perhonen. Sen parempaan luonnehdintaan en pysty.


Viimeisenä iltanamme ravintolassa söimmekin sitten todella spesiaalisti. Matti tilasi kalatiskistä kauniin, Red Dragonin, 700 grammaa (hinta kilojen mukaan). Lisukkeeksi sovimme samaan vuokaan perunoita ja välimeren kasviksia (sipulia, paprikaa, kesäkurpitsaa). Annos olisi riittänyt hyvin kahdelle aikuiselle...


Helmi halusi kalalautasen kahdelle. Ryhdyin leikkiin mukaan. Saimme neljää kalaa (kaksi niistä kokonaisia), katkarapuja ja mustekalaa. Lisukkeita en edes maistanut. Isi tilasi pihviä, joka valmistettiin ihan siinä pöydän vieressä, meidän katsellessamme.


Ei ole helppoa saada näitä venymiä taas kasaan. Jalat ja peppu ovat tiukassa kunnossa kaikesta vaeltamisesta, mutta vatsa lepää housunkauluksen päällä.

Kotimatkaan (930 km) oltiin varattu kaksi päivää ja yksi yö, mutta pikkuteitä kiemurrellessamme jäimmekin yhdeksi ylimääräiseksi yöksi tien varteen osuneeseen ratsastushotelliin. Eikä kukaan meistä ratsasta. Ajatushan lähti siitä, että alettiin miettiä olisiko lähellä mitään maatilaa, joka majoittaisi matkailijoita, kun ilta alkoi painaa päälle. Googletettiin vapaa huone 7 kilometrin päästä. Paikan päällä selvisi, että ratsastusleiri oli ajanut hevoset puhki, ja niillä oli alkanut vapaapäivän vietto juuri sinä iltana. Ratsastus ei ollut mahdollista siis aamullakaan. Sauna ja wellness-osasto olivat jo kiinni siltä päivältä, mutta avattaisiin taas seuraavana iltana (ja mehän oltiin siis tulossa vaan yli yöksi). Puutarhaa ei ollut, mutta terassi muovituoleilla löytyi. Ja vapaana oli yksi neljän hengen huone. Ja koska kaikki tämä oli niin täydellistä (not), niin päätimme jäädä yöksi.


Pääsyy oli, että minulla alkoi terveys pettää. Kuume oli nousussa ja kurkkua karvasteli. Olin kylmettänyt itseni kaikista varotoimenpiteistä huolimatta (minulla on aina huivi kaulassa auto- ja lentomatkoilla). Ilmastoiduissa hotellihuoneissa en sentään nuku huivi kaulassa, varmaan pitäisi. Minulle kelpasi vuode kuin vuode. Ja lapset sentään pääsivät hakemaan heppoja laitumelta. Ja koska olin niin pökerryksissäni tällä visiitillä, ei minulla ole edes kuvaa parhaasta aamupalasta ikinä. Tästä kärpäsiä surisevasta, tallin kupeessa sijaitsevasta teiniratsastustallihotellista saimme elämämme aamupalan. Tuoretta, lämmintä, hyvää...mustikkaa, mansikkaa, lohta...kroisanttia, sämpylää...jogurttia, kahvia. Se, että saa hyvää kahvia Saksassa, ei ole ollenkaan itsestään selvää.

Vihdoin istun kotona. Pyykkikone pyörii innoissaan. Ja minä yritän pukea tämän kokemuksen jotenkin sanoiksi. Toivottavasti onnistuin.

8 kommenttia:

  1. Ihana postaus ja upeita kuvia! Lempparikuvat ovat ehdottomasti äiti ja Elli uimassa ja äiti, Helmi, Matti ja Elli penkillä <3 Tervetuloa kohta Suomeen maailmanmatkaajat! ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon <3 Jahka saadaan nuo pyykit pestyä ja vähän hengitys tasaantumaan, niin alkaa jo syke nousta odotuksesta :D

      Poista
  2. Jipii, kohta saat kertoa lisää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itävallasta voisin puhua vaikka yön läpensä, tuo Kroatia on pian käsitelty.

      Poista
  3. Voih, onnistuit ihanasti. Ja ihanat kuvat, ihana reissu - sellaisia maailman parhaita perhekeikkoja joko kesäisessä Euroopassa, tai aurinkoisessa Keniassa... mukavia molemmat. Ja hei, tosi kiva blogibanneri sulla, jes;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se menee. Huikeita kokemuksia löytyy joskus ihan läheltäkin. Mutta tuon bannerin eteen täytyi kyllä tehdä vähän hommia :)

      Poista
  4. Niin monet ovat kehuneet Kroatiaa, mutta minä en vain kestä ruuhkia, enkä turistirysiä. Joku voisi tietty sanoa vaikka Salzburgia sellaiseksi, mutta ei se ole sitä, kun sinne menee varhain keväällä tai myöhään syksyllä.

    Ihanaa: Helmi 'melkein' uimassa;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Elli ui ihan oikeastikin. Vein sen aina sylissäni ensin syvemmälle, kun ei se itsekseen tullut. Ei panikoi eikä hermostu, ja ui ihan sievästi, mutta ei vapaaehtoisesti. Kumma otus :)

      Poista

Iloitsen jokaisesta kommentista!