keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Äidin pempukat

En ollut sellainen tyttölapsi, joka ihastelee kaikkia vauvoja. Kavereideni pikkusisarukset, varsinkin jos ne olivat tyttöjä, olivat mielestäni rasittavia. Ehkä siksikin halusin omaksi pikkusisaruksekseni veljeä. Sainkin odottaa suhteellisen pitkään. Olin tasan 10-vuotias, kun sellaisen sain.


Oma veli oli ihana, vaikka joutuikin kovaan kouluun toisella kymmenellä olevan isosiskon kanssa. Rakastin ja vihasin häntä kuin omaa lastani. Pystyvästä luonteestani johtuen vanhempani uskalsivat hänet minun hoitooni jo verraten varhain. Aloiteltiin iltahoidoilla, jolloin isä ja äiti olivat muutaman kilometrin päässä seuroissa ja minä laittelin pari-kolmevuotiasta veljeäni nukkumaan. Joskus muistan laulaneeni kaikki repertuaarissani olleet virret, hengelliset laulut ja suomalaiset kansansävelmät, eikä uni vain tullut pienen silmään. Varmaan vika laulajassa.


Muistan, että yksi opituista peloistani lapsia toivoessani oli, että mitä sitten jos ne eivät illalla nukahdakaan. Niitäkin öitä on viiden lapsen kanssa tullut vastaan. On hyssytelty itkuista lasta pikkutunneilla, kun kaikki muut jo nukkuvat. Kerran ajattelin, että laulan virsikirjaa alusta loppuun; kukaan lapsi ei jaksa nukahtamatta. Essi tosin oli poikkeus. Varmaan vikaa kuulijassa <3


Omasta lapsestani odotin luonnollisestikin myös poikaa. Kun hän syntyi kolme viikkoa etuajassa, 2800 grammaa painavana, ei hän näyttänytkään siltä Samulilta, joksi olin lapseni mielessäni ristinyt jo vuosia aiemmin. Mieheni oli sitä mieltä, että poika on ilmiselvä Olli pyöreine kasvoineen. Hänen isänsä oli Olavi, lempinimeltään Olli, ja isoisänsä oli ollut Olli. Ja se oli siinä. Pojasta tuli Olli Samuli.


Essinkin (2920 g, 10 vrk ennenaikaisena) piti olla poika. Ajattelin aina, että neljä poikaa olisi hyvä. Muutaman tunnin kuluttua synnytyksestä olin kuitenkin toipunut tilanteen saamasta uudesta käänteestä, enkä olisi enää vaihtanut suloista tytärtäni poikaan. Essi vain sopi yhteen Ollin kanssa, ja Maria toisena nimenä oli mielestämme kaunis.


Kun kahden lapsen nimet olivat nelikirjaimisia, sisälsivät kaksoiskonsonantin ja päättyivät i-kirjaimeen, oli seuraavalla vaihtoehdot vähissä. Emmi, Onni, Enni, Assi, Ossi, Alli, Elli, Anni... Emme kuitenkaan halunneet nimen muistuttavan liikaa isompien sisarusten nimiä, ettei tulisi sekaannksia. Anni (yli 3 kg, ja vain 5 vrk ennenaikaisena) kuulosti sarjaan sopivalta. Toisen nimensä hän sai mukaellen äitinsä nimeä. Myös minun isoisäni äiti oli ollut Johanna.


Sitten loppui avioliitto ja lasten saaminen. Kun uusi onni alkoi ja lapsiakin oli lupeissa, halusin pitää kiinni edes i-kirjaimesta nimen lopussa. Isoäitini sisko oli Helmi, ja nimi oli meistä äärimmäisen kaunis. Helmi (yli 3 kiloa, 2 vkoa etuajassa) sai äitinsä toisen nimen. Helmi Kristiina syntyi helmikuussa. Anni-pieni, kahdeksanvuotias, oli kriisissä, kun kuuli pikkusiskolleen suunnitellun nimen. Helmi oli hänen mielestään niin kaunis nimi, jopa kauniimpi kuin hänen omansa. Rakkaudesta pikkusiskoon tämäkin kriisi ylitettiin.


Arvatkaa yritinkö saada Touko-pojan! Mieheni ei ollut ollenkaan varma, oltaisiinko poikaa ristitty syntymäkuukauden mukaan kuitenkaan. Velikään ei kelvannut hänelle nimeksi. Helmi ja Touko, Helmi ja Veli...


Matti (yli 3 kg, 1 vko etuajassa) syntyi sitten vasta elokuussa. Eikä Elo ole varsinaisesti miehen nimi. Helmi ja Elo... Täytyi kehitellä jotain muuta. Mieheni isä on Martti ja isoisänsä oli Matti. I-kirjainkin täsmäsi taas! Kelpasi siis minulle. Mieheni toinen nimi on Mikko, ja häntä kutsutaan sillä nimellä. Niinpä Matti sai toiseksi nimekseen Mikaelin isänsä toisesta nimestä johdettuna.


Elli-koiramme sai nimensä vähän vahingossa :D

10 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos :) Kiitos myös parille kommentoijalle tästä kivasta postausaiheesta!

      Poista
  2. Voi apua kuinka ihania kuvia! Kumpi tuossa toisessa kuvassa on Helmin kanssa, Essi vai Anni? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja apua, miten tuskaisaa niitä oli käydä läpi! Ikävä puristaa rintaa. Ja kuvassa Essi puristaa Helmiä :)

      Poista
  3. Mielettömän kauniita kuvia, juuri sellaisia tilannekuvia joissa välittyy rakkaus ja läheisyys. Harmi ,että meidän perheessä sellaisia arjen ihania kuvia lapsista on kovin vähän. Mielestäni sisaruus on yksi parhaista asioista mitä voi antaa lapsilleen. Nämä kaikki postaukset missä olet puhunut lapsistasi ja äitiydestä ovat olleet kovin mieleisiä,olen lukenut ne monet kerrat läpi. Terveisin myös viiden lapsen äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiva, kun nämä aiheet sopivat jollekin. Yhtymäkohtia varmaan riittää useampilapsisissa perheissä. Eihän meilläkään näitä kuvia olisi, ellei meille olisi hankittu juuri ensimmäistä digikameraamme ja ellei meillä olisi ollut kahta murrosikäistä tyttöä. Kaikki kuvat ovat varmaan tyttöjen kuvaamia.

      Poista
  4. Ihania kuvia! Minä olen itse nelilapsisen sisarusparven vanhin, ja siihen tottuneena tuntui surulliselta ajatus vain yhdestä lapsesta. Ehkä jos olisin aloittanut aiemmin niitä olisi useampiakin kuin kaksi. Mutta koko perhekokohan meilläkin on neljä lasta, joten mukavaa vilinää parhaimmillaan on ollut. Minusta oli myös hienoa katsoa, kun Juken murkkuikäiset pojat saivat hellittäväkseen pikkusiskon, uskon että sellainen olisi hyväksi kenelle tahansa murkulle :-)
    t. Ulla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä uskon myös, että siinä vaiheessa, kun haluaa eniten puristaa jotain ihmistä syliinsä, on pieni sisko tai veli se kaikkein luontevin ja lämpöisin vaihtoehto. Ja tekee hyvää kummallekin osapuolelle! Meidän pienet ovat saaneet rakkautta osakseen enemmän kuin koskaan olisivat saaneet pelkästään meiltä vanhoilta ja väsyneiltä vanhemmilta.

      Poista
  5. Ihanasti olet ( taas) saanut herkän ja suloisen kuvapostauksen aikaiseksi <3

    VastaaPoista

Iloitsen jokaisesta kommentista!