torstai 5. joulukuuta 2013

Masentaako?

Eikö? No hyvä! Täällä nimittäin masentaa kaikkien puolesta. Mikään ei ole varsinaisesti huonosti, mutta kaikki kuitenkin on. Enkä nyt varmaankaan saisi diagnoosia vaikka yrittäisin, mutta tunnen vaan, että katselen maailmaa vähän sinisemmin kuin yleensä. Tuntuu, että ei ole mitään sanottavaa. Tännekään. Tuntuu, niin kuin olisin kaiken jo kertonut, kaiken sanottavani sanonut. Ja, ettei elämässä tapahdu mainitsemisen arvoisia asioita.

Mainitsemisen arvoisena en pidä sitä, että koiralla oli kaksi oksennuspäivää viikon sisällä, muutaman päivän välein. Koira oli syönyt mutaa ulkona ainakin pari desilitraa ulos tulleesta materiaalista päätellen. Ja nythän en tiedä johtuiko oksentaminen kaikesta syödystä mudasta, havuista, ruohosta, oksan- ja pähkinänkappaleista vai söikö koira tätä kaikkea olonsa helpottamiseksi. Yhteinen tekijä molemmissa sairauskertomuksissa oli myös, että olin antanut Ellille auringonkukkaöljyä vähän aiemmin, ja aivan ensimmäistä kertaa. Voihan olla, että Ellille ei sovi kyseinen öljy. Googlettamalla en löytänyt tietoa, ettei auringonkukkaöljy sopisi koiralle. Oksennusta tuli aidoille matoille, beessille kulmasohvallemme ja parketille, muiden muassa.


En myöskään välittäisi mainita, että taas välähti valo ajaessani 40 km/h alueella, jossa ei olisi saanut ajaa niin kovaa. Hui! Pitkässä alamäessä, piilotettuna pysäköityyn pakettiautoon. En edes kaasuttanut, mutta en jarruttanutkaan. Pitäisi jarruttaa, vaikka vain loikottelee alamäkeä 40 km/h. Edellisen sakkoni sain ajaessani 38 kilometriä tunnissa. Veikkaan, että tässä lapussa lukee vieläkin vähemmän.

Paistaessani pannaria Matin luokkailtaan, unohdin yhdestä erästä munat. Pannarista! Joo ei. Koira kyllä syö, mutta ei muut. Ja samana päivänä, kun kaikki muutkin vastoinkäymiset sattuivat, lähetin vielä kiukkuisen meilin yhdelle lapseni valmentajista. Sanoin, että ei. Meidän lapsi vain ei enää toimi näin. Piste. Nukkumaan käydessä päällimmäisenä oli kiukku. Onneksi sain myöhemmin viikolla vastausmeilissä vaihtoehtoisen toimintaehdotuksen, joka miellytti minua.

Luulin, että tässä olisi ollut ikävää riittämiin yhdelle päivälle, muttei. Hakiessani Mattia ja hänen luokkakaveriaan luokkaillasta meille yökylään, pojat lähtivät juoksemaan meitä karkuun sillä seurauksella, että kaveri liukastui, löi päänsä porraskaiteeseen, ja päänahasta kuoriutui kiva kappale nahkaa saaden aikaan hyvän verenvuodon. Istuimme verissämme sylikkäin pojan kanssa koulun aulassa pojan isää odotellen. Suunnitelmat eivät sitten onnistunutkaan Frederikin lähtiessä ensiapuun.

Seuraavana aamuna tajuttiin, että Helmin puhelin oli kadonnut lopullisesti. Soitto rikospaikalle osoitti, että mitään puhelinta sieltä ei ollut toimitettu respaan. Mutta tämä ei sentään sattunut samana päivänä kuin kaikki muut vastoinkäymiset. Jokaiselle päivälle riittää omansa!

Ja eihän tällaiset asiat ole niitä, jotka masentavat. Nämähän ovat asioita, joille ehkä jo seuraavana päivänä nauretaan, mutta nämä ovat asioita, jotka vaikeuttavat arkea kiitettävästi. Ne masentavat asiat ovat jotain aivan muuta.

Itselläni yksi iso tekijä henkiseen hyvinvointiin on itsensä hyväksyminen. Tällä kertaa on ollut vaikeaa hyväksyä oma fyysinen olemuksensa. Henkisiinkin tekijöihin itsessäni olen monasti ollut tyytymätön, mutta tällä kertaa en ole käyttäytynyt huonosti, mielestäni, onneksi. Sitä en varmaan enää tähän lisäksi kestäisi.

Peilistä minua on katsonut turvonnut, liian hyvin syönyt ja juonut, keski-ikäinen (45), roikkuvaposkinen mummo, jonka hiusten juurikasvu on ollut reilusti toistakymmentä senttiä. Mitkään vaatteet eivät näytä sellaisen päällä hyvältä, joten on ollut aivan sama, vaikka on mennyt tuulipuvulla ja lämpökerrastolla aamulenkiltä iltalenkille. Kauppapäivinä on pitänyt vaihtaa farkut jalkaan. Takin alla on mennyt hyvin lämpökerraston yläosa. Huivi vaan kaulaan. Juurikasvun kasvatus on ollut tietoista, koska haluan päästä eroon neljään kertaan vaaleaksi raidoitetuista hiuksistani. Eikä se tarkoituksellisuus ole tehnyt peilikuvasta yhtään sen paremman näköistä. Latvoissa ei ole ollut pitkään aikaan enää mitään raitaa. Ne ovat olleet täysin blondit. Joko rupeaisi masentamaan itseä kutakin?


Tartuin sitten omiin ohjeisiini kiinni. Laitoin jääkaapin oven, kattilan kannen ja pullon korkin kiinni. Noin kuvainnollisesti. Edelleen käytiin kylässä tuttavilla ja laitettiin hyvää ruokaa, mutta en enää syönytkään samoja määriä tai ilahduttanut itseäni viinillä yhtä usein kuin aiemmin. Eli viini ei enää ole jokailtainen ruokajuoma. Ja kun viinipullon korkki on kiinni, eivät juustotkaan enää maistu.

Pitkän sisäisen taistelun jälkeen raahasin itseni kuntosalille. Sinne onkin meiltä kilometri. Ponnistus on siis valtava. Yllättäen siellä ei ollutkaan niin pöljää. Vaihdoin vanhan lihasmassan lisäämiseen tähtäävän taktiikkani uuteen: rasvanpolttoon. Vähän pienemmin painoin tolkuttomia sarjoja. Minulle tolkuton tarkoittaa 3 x 15 ja niin, että viimeiset 15 tarkoittaa niin montaa kuin emäntä jaksaa. Ja salityöskentely sopii minulle niin hyvin. Parissa viikossa näkyy jo kiinteytymistä, kun tuo ruokailupuoli on samalla tasapainossa. Mitään nälkää en ole tähän vuodenaikaan suostunut näkemään. Kylmähän siinä tulisi.


Kävin myös vaatekaupassa ja siirryin seuraavaan vaatekokoon. Helpotti huomattavasti. Ainakin tuosta vyötärön ja reisien kohdalta. Myös pinna löystyi. Saatoin näyttää ihan mukavalta, kunhan vaatteet vain ovat oikeaa kokoa. Ehkei tässä enää kolmekymppiseksi palata, vaikka mitä tekisi. Räväytin myös ostamalla värikkäämpää vaatetta. Kuvassa ylläni. Ainoa tummansininen vaatekappleeni. Eipä ole musta tai harmaa!

Tänään antaudin myös kampaajalleni. Terveiset Frederikille! Juurikasvu hoideltiin pois päiväjärjestyksestä, mutta toisin kuin olin aina fakkiutuneesti ajatellut. Värjättiinkin latvat eikä juurikasvua. Hiukset raidoitettiin kahdella värisävyllä, jotka olivat tummuusasteeltaan lähellä omaa väriäni. Ei ole enää juurikasvua eikä vaalennettuja latvoja. Nopeutettiin luontoa vähän! Ei varmasti mikään uraa uurtava keksintö, muttei ollut tullut aikoihin itselleni mieleen.


Mitään ei kuitenkaan voi sille, että maalla on vetovoimansa, joka vetää poskiani alaspäin. Onneksi kuitenkin kaikkien muidenkin poskia. Ja virkistävä hetki oli tänään kampaajallani, kun pesupaikan yläpuolella katossa oli peilit. Posket painuivat juuri oikeaan suuntaan, ja suorastaan nautin katsella pinkeää ilmettäni. Pitäisiköhän hankkia samanlaiset omaan makuuhuoneeseen...

Mikään ei myöskään auta mummoutumiseen. Sellainen minusta tulee maaliskuussa vaikka kuinka temppuilisin.

8 kommenttia:

  1. Don`t worry, be happy ;) Aika monta samanlaista ajatusta täälläkin, mutta ei anneta periksi:) Noista viimeisitä riveistä olen sulle ehkä hiukkasen kade....itse alan jo menettää toivon sen suhteen, että minusta tulis joskus mummi :( Onnea vauvauutisista tulevalle mummille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei. Taistellaan :)

      Kaunis kiitos! Ja kyllähän sinullakin noita toivoja riittää, onneksi :D

      Poista
  2. Ja sitten kyselet, että mihin minä sitä sielunparannusta tarvitsen!? Sama kaava, eri tapahtumat :/ Voimia meille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt ymmärrän sitten täysin. Kelataas pian ne sun tapahtumat, ja taas jaksaa!

      Poista
  3. Niin hyvä postaus tämä, kaikkihan me painiskellaan näiden ongelmien kanssa, ja tosi on, että välillä harmittaa enemmän ja välillä vähemmän. Oikein hyvältä hiukset näyttävät ja suuret onnittelut tulevasta mummoudesta, elämä on ihanaa !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä on aivan kaikkea.Välillä ihanaa ja välillä kamalaa. Siinä välissä sitten luikerrellaan :D Mummona tai mammana tai ihan vaan.

      Poista
  4. Ei se keski-ikä ihmistä muuta sen kummemmin kuin ikääntyminen yleensä, nyt vain muutokset ovat ensimmäistä kertaa niitä, joilta kai jokainen kuvittelee voivansa säästyä, kunhan vain ”työskentelee kovasti sen eteen”. Mutta ei vanhenemista voi estää ponnistelemalla. Kasvojen ja vartalon painopisteet muuttuvat (= alaspäin :-). Se ei kuitenkaan tee ihmisestä rumaa tai edes rumempaa. Paitsi jos haluaa pitää kiinni ajatuksesta, että vain nuoruus on visuaalisesti hyväksyttävää. (Nuoruuden kukkeus menee muuten ihan hukkaan nuorissa, joilla on ihan yhtä paljon komplekseja kuin meilläkin, ellei enemmän.)

    Toisaalta, niin kauan kun peilikuva on se, mikä elämässä masentaa, voi iloita siitä että asiat ovat oikeasti todella, todella hyvin. Joskus häivähdyksenomaisesti tajuan, että ketään muuta eivät kiinnosta mun posket tai harmaat hiukset eikä kukaan muu arvioi minua niiden perusteella. Kuntoilu, kampaaja ja kurinalainen elämä kohentavat ehkä tätä pintaa, mutta ennen kaikkea ne kohentavat oloa. Niiden kohottava vaikutus ei johdu niinkään siitä, että jostain lähti sentti tai tuli lisää väriä kuin siitä, että hellii niillä itseään koska se tuntuu hyvältä.

    Meidän naisten ei pitäisi elää niin että ajattelemme ”sortuvamme”, kun syömme jotain hyvää, että olisimme aina vähän nälässä – tai sitten emme, ja sitten inhoaisimme itseämme. Ansaitsemme parempaa.

    Kohtuus kaikessa. Myös peilin edessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossapa paljon ajattelemisen aihetta...ja asiaa. Kiitos.

      Ja kyllähän niitä raskaita asioita elämästä löytyy vaihtelevasti muualtakin kuin peilin edestä. Kaikesta vaan ei halua huudella :)

      Poista

Iloitsen jokaisesta kommentista!