sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Itsenäisyyspäivän vastaanotto

Kuinka moni teistä kutsuisi 53 suurimmaksi osin itselle tuntematonta ihmistä kotiinsa itsenäisyyspäiväjuhliin? Lupaisitteko tarjota juotavat, poronkäristystä ja pottumuusia; virittää katsomon suoraan Helsinkiin ja linnan juhliin; sekä järjestää ohjelmaa illan myöhäisemmille tunneille?

En minäkään! Mutta eräs saksansuomalainen otti riskin ja onnistui. Meillä on pieni ryhmä Facebookissa Mannheimin ja Heidelbergin alueen suomalaisille. Osa tuntee toisensa vain löyhästi tämän ryhmän kautta, mutta osa on tavannut toisensa harvakseltaan järjestettävissä kantapöydissä tai muissa yhteistapahtumissa kuten joulumarkkinoilla, Weichnachtsmarkt. Osa työskentelee jopa samalla työnantajalla.


Jotenkin sopivasti meitä sitten oli paikalla 14 henkeä. Jokainen oli kaivanut kaappiensa kätköistä jotain suomalaista tai Suomeen liittyvää. Niinpä pöydässä oli Arabiaa, Iittalaa (Kastehelmeä jopa ruokalautasina!), Marimekkoa ja Muumeja. Tarjolla oli lakka- ja karpalolikööriä, lonkeroita ja glögiä; poronkäristystä saksanhirvestä, karjalanpiirakoita ja munavoita, porkkanalaatikkoa, pipareita ja joulutorttuja, reissumiestä ja puolukkahilloa. Karkkikulhossa oli hopeatoffeeta, aakkosia ja marianneja, jälkiruokana salmiakki- ja suklaakotijäätelöitä. Suomalaisempaa kuin monesti Suomessa!


Juhlapaikka oli arviolta 1900-alussa rakennetun talon kattohuoneistossa. Kaksikerroksisen asunnon loft-yläkerrasta avautui mieletön näköala kaupungin kattojen ylle. Tummat kattoparrut jakoivat valtavaa tilaa. Katto- ja lyhtyikkunat loivat viehättävän jouluista tunnelmaa huoneistoon.


Ylen uutiset ja linnan juhlat televisiosta yhdessä suomalaisten herkkujen kanssa, saivat hetkeksi ajan ja paikan tajun katoamaan. Sekä tietenkin suomenkielellä käytävä keskustelu ja puheensorina.


Valitettavasti meidän oli poistuttava ennen kuin karaoke ehti alkaa, mutta toisaalta ehkä parempi näin. Eipä tarvinnut aamulla miettiä, mitä tulikaan illalla laulettua. Ehdimme kuitenkin päättää illan isännän puolesta, että tästä tehdään jokavuotinen perinne.


Emännälle kiitos! Ja isännälle kans!

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Hyvä sienivuosi

Tämä kuluva syksy on meidän neljäs täällä Saksassa. Heti ensimmäisenä syksynämme kävimme talomme takana olevassa metsässä sieniveitsinemme mitään löytämättä. Seuraavana syksynä meillä oli jo koira, joten metsälenkit olivat päivittäisiä. Koskaan en mitään sieni-invaasiota nähnyt. Ja minä olen sienestänyt sentään alle kymmenvuotiaasta. Ensiksi vanhempieni kanssa, mutta hyvin nopeasti aloin sienestää aivan ominkin päin. Murrosikäisenä tunsin jo enemmän lajikkeita kuin vanhempani.

Olin siis suhteellisen varma siitä, että meidän metsissä ei syötäviä sieniä kasva, koska en niitä kolmeen syksyyn ollut havainnut. Tätä sanomaa paukutin saksansuomalaisten keskustelupalstoillakin, kunnes tänä vuonna sain ilokseni mennä nöyränä myöntämään olleeni väärässä. Olen lueskellut sosiaalisesta mediasta, että tänä syksynä niitä sieniä on riittänyt aivan joka paikkaan, ja tarkoitan tällä siis Suomen hyvää sienivuotta.



Ensimmäiset kantarellinpoikaset ja pienet suppilovahveron alut kannoin kotiini jo elokuun lopussa. Siinä vaiheessa kelpuutin mukaani kaikki tuntemani lajikkeet: orakkaat, haperot ja tatitkin, vaikkeivät ne niin valioyksilöitä olisivatkaan olleet. Myöhemminhän saaliini yksipuolistui ja mukaan lähti lähes pelkästään suppilovahveroita. En tiennyt lainkaan kauanko sienikausi kestää täällä, kun hätäilin syyskuun, että saan kaikki nousevatkin alut haettua pois ennen kuin kuiva tai kuuma tai kylmä tai mikä ikinä täällä hävittääkin sienet talven edeltä. Enkä muuten tiedä vieläkään. Olen käynyt apajallani viikon-kahden välein napsimassa nousseet yksilöt talteen, ja tänään hain jälleen sangollisen. Ja vielä niitä jäi sinne!


Mitään sankoahan minulla ei koskaan ole mukanani, koska jossain vaiheessa olin jo aivan varma, ettei niitä enää voi yhdessä ja samassa pienessä rinteessä olla. Siksi keräänkin sienet aina taskuissani oleviin koirankakkapusseihin. Tänään niitä löytyi viisi, ja ne täytettyäni oli lähdettävä takaisinpäin.


Olenhan toki Suomessakin päässyt suppilovahveroapajille, mutta koskaan en mistään ole viittä ämpärillistä samana syksynä hakenut! Tänään en enää edes jaksanut karjua koirallekaan, kun se alkoi kaivaa jotain saamaansa hajua kannonkolosta niin, että sienet vain lentelivät ympäriinsä. Kun en kaikkia mitenkään jaksa enää hakea, enkä tiedä ehdinkökään, kun reilun viikon päästä tännekin tulevat ensimmäiset pakkasyöt. Vaikkeihän niidenkään pitäisi suppilovahveroita pelottaa. Pakastin kun nyt vain sattuu olemaan jo melkein puolillaan suppista.


Ja ihan pari pussillista mustatorvisientä myös. Tätä en ole koskaan Suomesta löytänyt saaliiksi asti. Vain muutamia yksilöitä sekasieniksi muiden joukkoon.


Paikalliset ystävämme eivät aivan vakuuttelutta suostu sieniherkkujani syömään, kun kuulevat mistä ne ovat peräisin. Tuosta talon takaa metsästä... Täällä sienestetään kyllä, mutta ei suuri yleisö, kuten Suomessa. Talvi saa puolestani tulla.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Mannheimer Oktoberfest

Ennen eilistä minulla ei ollut kovin tarkkaa käsitystä siitä, mitä oktoberfesteillä tapahtuu. Edelleenkään en tiedä kuinka homma pyörii itsessä isossa Münchenissä, mutta olen nyt yhden mannheimilaisen oktoberfestin verran kokeneempi.

Ystävättäreni oli varannut pöydän kymmenelle hengelle, ja liityimme mukaan tuohon porukkaan. Menimme paikalle tunti sen jälkeen, kun ovet olivat auenneet, ja me olimme lähes viimeisiä. Tupa oli aivan täynnä jo kuudelta illalla!


Teltan keskellä oli lava, jossa vaihtui elävän musiikin esiintyjiä lähes taukoamattomaan tahtiin. Tanssilattiaa ei ollut, mutta pitkät penkit kävivät tähän tarkoitukseen mainiosti. Eikä tarvinut odotella, että porukka nousi penkeille. Joku huimapää nousi pöydillekin, mutta nythän on aivan turhaa katsoa minua.


Esiintyjät laulattivat ja tanssittivat yleisöä, ja väki yhtyi erilaisiin koreografioihin kiitettävästi.





Tarjoilijat venyivät uskomattomiin suorituksiin kannellessaan perinteisiä baijerilaisia herkkuja sekä litran oluttuoppeja täysinä tai tyhjinä. Yhdellä kerralla tarjoilija kantoi kahdeksaa täyttä tuoppia. Neljä litraa molemmissa käsissä! Eivätkä ne tyhjät tuopitkaan mitään kevyitä olleet.



Ruoka sitten maistuu paremmalta kuin miltä se näyttää.


Siitä kaikki kerralla keittiöön!
 



Yleisö oli pukeutunut asiaankuuluvasti. Mekin hankimme asut ajatellen, että kyllä niille käyttöä tulee tämänkin jälkeen. Itse sovitin kahta kaunista dirndliä, mutta päädyin sitten kuitenkin nahkahousuihin ja perinnepuseroon. Useimmat naiset olivat pukeutuneet dirndliin, mutta ei nahkahousuissa tai -hameessakaan mitenkään joukosta erottunut.




Täytyy jälleen kerran todeta, että en ymmärrä ollenkaan suomalaisten pilkkaa lederhoseneista! Ne ovat jotain niin viileetä!



torstai 30. lokakuuta 2014

Istanbul neljässä päivässä

Tämä lokakuu on ollut Istanbulissa lämpimin sataan vuoteen. Meidän neljän ja puolen päivän reissustamme satoi tai tihkutti puolitoista päivää, muutoin oli aurinkoista ja puolipilvistä ja lämpötila keikkui 20 asteen alapuolella. Meitä siis lykästi säiden osalta.

Koska on vaikeaa miettiä kuinka kokemuksiamme lähestyisi, ajattelin listata tähän kuusi kokemaani suosikkiasiaa Istanbulista. En myöskään ala kertomaan kohteista mitään fakta- tai historiatietoa, koska paljon tyhjentävämpiä kirjoituksia on netti väärällään. Kuvat välittäköön tunnelmaamme.

1. Turkkilainen ruoka

Varsinkin mezet, mutta myös liharuoat. Paljon kasviksia, jogurttia ja mausteita. Tuoretta kalaa ja äyriäisiä merestä (kalastusaikaan, joka on 6 kuukautta vuodesta). Turkkilainen kahvi ja musta tee.





2. Itämainen tunnelma

Rukouskutsut minareeteista, kaupungin tuhannet moskeijat, kaakeloidut seinäpinnat, mosaiikkikoristukset, aidot matot, kankaat ja tyynyt, mausteiden tuoksu.


3. Ravintolat

Aivan mahdotonta valita ruokapaikkaa, koska jokainen pieni kuja ja kadunpätkä houkutteli tunnelmallisilla ja pehmeiksi sisustetuilla ravintoloillaan. Niinpä söimmekin varmasti viisi kertaa päivässä. Aamupala hotellimme kattoterassilla, aamupäiväkahvit taverna-tyyppisessä ulkoilmakahvilassa, lounas isoäitien gözleme-paikassa, iltapäiväteet kujaravintolassa ja illallinen kalaravintolassa. Nyt voisi taas pitää paastoa!





4. Maisemat

Istanbulissa oli yllättävän paljon korkeuseroja. Katuja sai joskus puuskuttaa tiukkaan ylämäkeen, ja rannoilta nousi kukkoloita, joilla oli upeilla näköaloilla varustettuja kahviloita ja ravintoloita. Maisemiin kuuluivat sitten lukemattomat moskeijat minareetteineen, salmet ja niitä ylittävät sillat, palatsit ja pilvenpiirtäjät.



5. Basaarit

Olisin voinut viettää basaareissa (ja niiden välisillä kujilla) tuntikausia. Ehkä vietinkin? Egyptiläinen maustebasaari ja Grand Bazaar. Basaarien valtava koko hämmästyttää. Tavarapaljous. Ei se ostaminen, vaan se katseleminen. Mattoja, tekstiilejä, lamppuja, keramiikkaa, kuivattuja hedelmiä, mausteita, leivonnaisia, teetä... Ilman niitä huutelujakin olisin kyllä pärjännyt. Joskus olisi voinut vain katsella ja ihastella ilman myyjän haastattelutuokioa. Mutta ehkä se kuuluu asiaan, eikä tunnelma olisi ollut sama ilman myyjän valloittavaa suomenkielen taitoa.



 


6. Moskeijat

Moskeijoita on kuulemma tuhansia. Kaksi ylitse muiden ovat kuitenkin Sultanahmet Camii eli Blue Mosque ja Hagia Sofian moskeijaksi muutettu kirkko, joka toimii nykyään enää museona. Nämä kaksi nähtävyyttä on näppärästi tutustuttavissa, koska sijaitsevat Istanbulin vanhassa kaupunginosassa aivan rinta rinnan.




Itsehän olen sitä mieltä, että voisin hyvinkin palata.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Rakastan musikaalista lahjakkuutta

Minulla on intohimo.

Ajattelen niin, että itselläni on kohtalainen sävelkorva. Tämän olen päätellyt siitä, että toisen vanhempani suvussa kaikki hänen sisaruksensa sekä heidän lapsensa ovat musikaalisesti lahjakkaita. Edes meidän kolmentoista serkuksen vanhemmat sukumme ulkopuolelta eivät ole pystyneet muuttamaan tätä seikkaa. Lahja jatkuu myös useimmissa meidän serkusten lapsissakin. Sekä serkuissani että heidän lapsissaan on vakavasti otettavia musiikin harrastajia. Levyjäkin on syntynyt useammaltakin. Ammattilaisia ei tosin suvussamme ole vielä ainoaakaan. Terveisiä kaikille serkuille!

Itsehän en pääse paukuttelemaan henkseleitä. Pianotunneilla jaksoin käydä puolitoista vuotta, koska pelkäsin ja inhosin soitto-opettajaani. Pois kaikki innostus ja hauskuus! Akustisen kitaran otteet opettelin teini-iässä pystyäkseni säestämään nuoren seurakunnan veisuja sekä omassa kamarissani tunteella vetämiäni Suomi-iskelmiä. Landola C65! Kuoroja kulutin, koska se oli ainoa mahdollisuuteni tehdä musiikkia. Suurin saavutukseni oli kuulua Prima Vista -kuoroon noin kuuden vuoden ajan. Kakkosaltot!

Prima Vista laajensi käsitystäni musiikista valtavasti. Lauloimme kaikenlaista musiikkia. Taiteellinen johtajamme kutsui itseään musiikin prostituoiduksi. Hän pystyi soittamaan "instrumenttiaan" musiikin kaikilla osa-alueilla. Toisinaan kuoromme taipui uskomattomiin klassisiin teoksiin, joita en koskaan muutoin olisi edes kuunnellut. Nyt osasin ne ulkoa. Joskus tunnistin jopa kahdeksan eri ääntä niissä! Joskus taas lauloimme suosituimpia populääri-iskelmiä: elokuvasävelmiä, musikaaleja, Disney-musikaalien tunnusmusiikkia, joululauluja, kansanmusiikkia, Suomi-poppia, kerran jopa Lasse Martensonia kokonaisen teoksen verran! Olen ikuisesti kiitollinen noista vuosista!

Olen jopa laulanut ja tanssinut viikon Savoy-teatterin lavalla Andrew Lloyd Webberin Jesus Christ Superstar -musikaalin tahdeissa. Vaikka en koskaan ole osannut häävisti tanssia. Silloin, koreografin johdolla sain senkin kerran kokea. Monta vuotta säilyivät nämä muuvit takaraivossa tanssilattialle joutuessani. Nyt en muista niistä enää ainoaakaan.

Kun tapasin mieheni, ihastuin hänessä moniin eri piirteisiin. Kun hän vajaa vuosi seurusteltuamme istahti ensimmäisen kerran pianoni ääreen ja soitti minulle, aloin itkeä. En tiennyt. En ollut ymmärtänyt mitä hänen mainitsemansa sello- ja piano-opinnot tarkoittivat. Se tarkoitti, että hän osasi soittaa nuoteista! Ei kovin sujuvasti, mutta kuten matemaatikko laskee matematiikkaa kaavojen avulla tai kuin nuotit olisivat kieli, jota minä en koskaan oppinut. Taisin itkeä kuin suihkulähde.

Vanhin poikani oli osoittanut lähes absoluuttista sävelkorvaa jo ennen kouluikää. Hän lauloi kirkkaalla poikasopraanollaan kaikki pyörryksiin. Äänenmurroksen jälkeen hän ei sitten enää laulanutkaan. Kuusivuotiaasta hän kävi pianotunneilla. Tänä päivänä hän kuuntelee kappaleen ja sen jälkeen soittaa sen. Jotenkin noin se menee. Nuotteja hän ei sano osaavansa lukea vuosien soittotuntien ja teoriaopintojen jälkeenkään. Kitaransoiton hän opetteli pianoteorian avulla.

Nyt seuraan Helmin ja Matin soitto- ja laulutaidon kehittymistä. Helmi on tulessa taas ensi viikonloppuna vetäessään kuoronsa musikaalissa hyvän haltijattaren roolin. Hän laulaa useammankin soolon ja hänellä on myös monta puherepliikkiä. En ole kertaakaan vielä nähnyt yhtään läpimenoa, joten jännittää kovasti. Minulle on tosin sanottu, että hyvin menee.

Helmi ja Matti saavat pianonsoiton opettajaltaan aina vaan vaikeampia kappaleita. Helmillä on tosin parin vuoden etumatka opinnoissaan. Kuvaavaa kuitenkin on, että Helmi harjoittelee nyt kappaletta (tämä ei siis ole Helmi), jota edes opettaja ei saanut soitettua virheettömästi. Taas valuvat kyyneleet, kun kuuntelen lasten harjoittelua.

Kaiken tämän musikaalisuuden ympäröimänä, kiitollisena siitä ja täydellisen kädettömänä itse, minulla on unelma. Unelma, joka on kuin tähdenlento, jota en halua sanoa ääneen. Pelkään, että se ei sen vuoksi sitten toteudukaan. Kerron, mikäli se joku päivä on totta.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kaisa Has Left the Building

Hyvä ystävättäreni kävi erinäisten sattumien vuoksi meillä kylässä ensimmäistä kertaa vasta viime viikonloppuna. Kaisa oli paikalla, kun tapasin mieheni ensimmäistä kertaa, ja Kaisa oli paikalla, kun menimme naimisiin. Kyse on siis läheisestä ystävättärestä. Suhteesta, jossa ei tarvitse stressata eikä suorittaa mitään. Suhteesta, jossa voi kaataa kurpitsakeiton toisen sänkyyn keskellä yötä ja tietää, että toinen tulee uudestaan siitä huolimatta.


Hän vietti meillä melkein viisi kokonaista päivää, joten meidän ei tarvinnut juosta paikasta toiseen. Annoimme asioiden soljua omalla painollaan. Silti teimme ja koimme valtavasti, ja nyt täytyykin hengitellä syvään, että jaksamme ottaa seuraavat vieraamme vastaan perjantaina. Syksy on niin täynnä ohjelmaa, että olemme joutuneet sanomaan jo eioota moniin ehdotuksiin.


Kaisan kanssa ehdimme kuitenkin tutustua kaupunkimme vanhaan kaupunginosaan ja istahtaa kahvilaan sipulipiiraalle ja lasilliselle uutta viiniä, jotka ovat tämän vuodenajan herkkupari täällä päin Saksaa. Kävimme useammassa ruokakaupassa tutustumassa paikallisiin erikoisuuksiin, sekä tarkastimme paikallisen hintatason. Vein ystävääni ostoksille ja lenkille viiniä kasvaville rinteille.


Ystävättäreni vierailun aikana saimme yllätysvieraita Suomesta tunnin varoitusajalla. Kuinka hauskaa se olikaan! Pikavauhtia väsäsimme brunssin kahdeksalle suomalaiselle. Myöhemmin vietimme yhteistä iltaa taas ainoalla suomalaisella ystävättärelläni tässä omalla kylällämme. Suomalaisuus yhdistää!


Kävimme moottoripyörillä kylämme linnoilla pienellä iltapalalla ja toki vierailimme Heidelbergissa. Veimme kasvissyöjän yllätykseksi kasvisravintolaan. Hän oli enemmän kuin onnellinen.


Suomi-vieraamme vierailun ajoitus oli valittu tarkasti kotikylämme viininkorjuujuhlan ajankohtaa ajatellen. Niinpä vierailimme parinakin iltana juhlahallissa tunnelmaa aistimassa, seurasimme juhlakulkuetta ja maistelimme paikallisten viinintuottajien tuotteita. Laulua ja tanssia unohtamatta...


Jo kaiken hauskan muisteleminenkin hengästyttää.