sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Älä pelkää, usko ainoastaan. Mark. 5:36

Nythän on vaarana, että syntyy romaani tai sarja postauksia. Olen viime päivinä pyöritellyt niin paljon tätä aihetta päässäni, että materiaalia kyllä riittäisi. On niin monta aihetta, joita haluaisin nostaa esille ja joita haluaisin pohdiskella ja todeta ääneen. Lupasin kuitenkin itselleni, että tästä tulee vain yksi postaus, ja sekin pysyy kohtuuden rajoissa.

Vanhempani olivat tunnustavia luterilaisia kristittyjä. Minä vietin paljon aikaani seurakuntatalolla, sen käytävillä ja lukitsemattomissa takahuoneissa, kirkossa ja sen lehterillä ja tornihuoneessa sekä tunsin useat muutkin seurakunnan tilat ja vieraillut leirikeskukset. Olin hyvin aktiivinen ja itsenäinen lapsi, ja vanhempani luottivat siihen, että pärjään.

Kun johonkin kasvaa sisälle, ei sitä suuremmasti kyseenalaista. Kaikki vaan on, ja kaiken haluaakin vain olevan. Tätä pohjaa vasten oli hyvin otollista alkaa sitten itse muodostamaan omaa uskonkäsitystään. En lukenut kyseenalaistaen, vaan lisää oppiakseni ja tukea käsityksilleni hakien.

Eikä uskoni horjunut. Kun kysymyksiä tuli, oli aina lähellä ihmisiä, jotka saattoivat kertoa oman käsityksensä asioista. Niitä selviteltiin seurakuntanuorissa viikottain nuortenilloissa ja soluissa, sekä monina leiriviikonloppuina ja omaehtoisissa kokoontumisissa eri ihmisten kodeissa. Pelattiin yhdessä lentopalloa, tehtiin nuotioretkiä metsiin kitarat pusseissa mukana, seikkailtiin porukalla kirkontornissa ja moottorikelkkailtiin pitkiä matkoja mökeille ja leirikeskuksiin. Seurakuntanuorten porukka tuntui minulle kuin toiselta perheeltä. Kaikki välittivät toisistaan.

Koska olin tullut seurakunnan toimintaan jo lapsena vanhempieni kanssa, halusin nuorten toimintaan jo ennen kuin se olisi ikäni puolesta ollut sopivaa. Nuorissa aletaan kulkea yleensä rippikoulussa saadun herätyksen jälkeen, mutta minä roikuin mukana jo seitsemäsluokkalaisesta. Mukaantuloani helpottivat kaksi ikätoveriani, jotka roikkuivat siellä isosisarustensa mukana. Tämä helpotti myös vanhempiani päästämään irti pikkumurkustaan. He tiesivät missä porukoissa Hanna liikkuu, vaikka muuten olisinkin ollut melko nuori viettämään pitkiä iltoja poissa kotoa, kaveriporukassa.

Rippikoulu oli minulle pässinlihaa. Tiesin kaikki entuudestaan, eikä mitään suuria mielenliikutuksia tullut. Aikuiseksi kasvaminen sen sijaan liikuttikin minua enemmän. Yhdeksännen luokan aikana minun täytyi päästä katsomaan, mitä maailmalla on tarjottavanaan hormoonimyrskyiselle nuorelle. Välit vanhempiini romahtivat, enkä enää välittänyt niin tarkasti siitä, mitä Sanassa on kirjoitettu. Missään vaiheessa en kuitenkaan kyseenalaistanut oikeaa ja väärää. Tiesin tekeväni väärin, mutta en välittänyt siitä. Onneksi tämä jakso elämässäni oli verraten lyhyt. Jo lukion ensimmäisellä luokalla aloin seurustella ex-aviomieheni kanssa, joten elämäni rauhoittui tuolloin monilta osin.

Uuden kerran aloin pohtia uskonasioita vasta toista lasta odottaessani. Olin niin onnellinen kaikesta minua kohdanneesta hyvästä, että olin pakahtua. Tuttavapiiriimme sattui tuolloin vast'ikään uskoon tullut nuori nainen ja hänen miehensä, joka myös koki uudestisyntymän ihmeen vaimonsa ratkaisua seuratessaan. Minä ja mieheni ymmärsimme saman omalle kohdallemme.

Muodostimme tiiviitä yhteyksiä toisten uskovien kanssa. Sekä seurakunnan sisällä että maallikkopiireissä. Muutimme useamman kerran ja tutustuimme uusiin uskoviin ihmisiin sekä pidimme yhteyttä vanhoihin ystäviin. Todistin uskostani kirkossa, vedin ystävättäreni kanssa raamattupainotteista äiti-lapsi-kerhoa ja sain itse opetusta vaihtelevasti väkeviltäkin opettajilta. Joku ystäväni oli taipuvainen karismaattisuuteen, ja hänen myötään tutustuin tähänkin suuntaukseen, joka vain ei ollut minun juttuni. Seuraava piiri korosti armoa ja tiukkaa sanassa pysymistä. Tämä tuntui sopivan minun uskonkäsitykselleni hyvin, mutta minulla oli koko ajan tunne kuin minun joka liikettäni tarkkailtaisiin, ja itsekin aloin tarkkailla jokaista ajatustani ja tekoani. Ei uskomisen mielestäni pitänyt olla aivan niin työlästä.

Seuraava uskosta lipsuminen tapahtui, kun ajauduimme avioeroon ensimmäisen mieheni kanssa. Petyin itseeni ja tiesin tekeväni väärin. Olen edelleen sitä mieltä, että Raamatun mukaan erota saa, ellei yksinkertaisesti pysty elämään yhdessä, mutta että uudelleen avioituminen ei tuollaisessa tapauksessa ole sallittua. Eri asia on, jos ihminen jää leskeksi. Minulle tämä on aivan selvä asia. Ei ole oikein erota ja naida, erota ja naida... Tosin moni muukaan asia, jota teen ei varsinaisesti ole Jumalan sanan mukaista.


Oli vaikeaa lähestyä ristiä tämän jälkeen. Pyysin anteeksi ja pyydän edelleen. Tiedän, että anteeksi saa, mutta onko tämä sittenkään Jumalan mielen mukaista. Elänkö nyt jatkuvassa synnissä? Pystyn nyt kuitenkin itse elämään päätökseni kanssa. Muuta en enää voi. Voin nyt vain pitää tämän uuden avioliittoni ehjänä.

Uskon, mutta onko uskoni riittävä. En kulje julistamassa uskoani, koska en halua olla pahennukseksi kenellekään. En ole mikään esimerkkiuskovainen. Tunnustan uskoni, jos sitä kysytään. En myöskään noudata Raamatun sanaa kirjaimellisesti. Elän kompromississa oman uskonkäsitykseni ja elämäntapani kanssa, mutta johtaako se pelastukseen. En tiedä. Uskon ainoastaan.

Nythän mieleeni tulee niin paljon teologisia pohdintoja hyvästä puusta ja sen hedelmistä. Ovatko hedelmäni sitten hyviä? Itse en sanoisi niin. Mitä se sitten kertoo uskostani. Onko se sitten elävää ollenkaan? Tekisi mieleni myös verrata tapaamiani uskovia, uskovia Suomessa ja täällä Saksassa. Eroja löytyy. On vapaampia ja on tiukempia käsityksiä siitä, mikä on oikein ja suotavaa. Mutta Jeesus yksin päättää.

torstai 23. tammikuuta 2014

Makuja matkan varrelta

Muutin 18-vuotiaana Kemijärveltä Ouluun. Moni voisi sanoa, että edelleen asuin Pohjois-Suomessa, mutta itselleni muutos oli yön ja päivän eron kaltainen. Muutaman Oulu-vuoden jälkeen muutin pääkaupunkiseudulle.

Lapsuudessani aika oli sellainen, että oliivi ei ollut jokamiehen lisuke ruokapöydässä. Minulle se oli puu Raamatusta. Ei tunnettu eksoottisia hedelmiä ananasta ja persikkaa lukuunottamatta, ja nekin pääsääntöisesti säilykkeinä. Taatelikin oli vain Raamatusta tuttu. Kaikki voivat nyt itse kuvitella tai muistella, mikä kaikki ei ollut arkipäiväivää: feta, munakoiso, kesäkurpitsa, tuoreet herkkusienet, chili, lime, mozzarella, parmesan, linssit, bulgurit ja kuskukset - vielä eksoottisemmista herkuista puhumattakaan. Kanakin oli harvinaista herkkua. Kanoja myytiin vain kokonaisina kauppojen pakastealtaissa. Ei sellaista sulatettu ruoaksi joka viikko. Tuoretta lohta tosin sai helposti, samoin kuin siikaa ja muikkuja.

Olemme joskus vertailleet lapsuuttamme mieheni kanssa. Hän on kasvanut Espoossa. Paljoa emme ole huomanneet eroja. Vierasperäisiä ruoka-aineita ei tuotu koko Suomeen vielä kovin yleisesti, mutta kyllä joku ero lähes tuhannen kilometrin etäisyydellä oli. Pohjoisessa ei kasvanut omenapuita, kanttarelleja eikä suppilovahveroita. Etelässä poro ja hillat olivat harvinaisempia, kun taas pohjoisessa niitä syötiin arkiruokana. Se, missä eroja oli enemmän, liittyi televisioon ja kulttuuritarjontaan. Pohjoisessa Suomessa näkyi yksi televisiokanava, ja sitä katsottiin tietysti mustavalkoisesta vastaanottimesta. Muistan, kun kaverini kotona näin ensimmäisen kerran väritelevision.

Pääkaupunkiseudulle muutettuammekin ostimme aina toisinaan poron puoliksi jonkun tutun tai sukulaisen kanssa. Niinpä vuosien ajan pääpaino kotiruokailussamme oli lihalla ja perunalla. Puolukat ja hillat tuotiin syksyisin pohjoisesta. Toki valmistin pastaruokia, kanaa ja riisiä sekä kalaa. Mutta kuinka olisin voinut keksiä jotain muuta, kun en muusta mitään tiennyt. Eikä me syöty huonosti. Noista raaka-aineista saa mahtavia herkkuja!

Matkustamisen myötä aloin nappailla uusia elämyksiä ja makuja ruokapöytääni. Lähes joka reissun jälkeen piti kokeilla kotona jotain matkalla maistanutta. Toki myös ravintolavierailut sekä kylästelyt tuttavilla toivat oman lisänsä. Muistan ensimmäiset tortillani tuttavillamme vieraillessamme. Ei mennyt montaakaan viikkoa, kun hommaa kokeiltiin kotona. Sama toistui blinien kanssa.


Muistan tiettyjen ruokien ensikohtaamisia. Aloin opetella syömään oliiveja 19-vuotiaana, kun opiskelukaverini toi niitä illanistujaisiin. Mietin, että jos joku pitää niitä herkkuina, eivät ne voi olla niin pahoja kuin miltä ne minun suussani maistuivat. Tätä ohjenuoraa käyttäen syön nykyään lähes mitä tahansa. En itse asiassa osaa sanoa ruoka-ainetta, jota en pystyisi maun vuoksi syömään. Valkohomejuusto maistui ja varsinkin haisi mielestäni suun kautta ulos tulleelta, mutta toisten syömistä hetken seurattuani aloin ankarasti harjoitella. Tuoreeseen korianteriin törmäsin todella myöhään, vasta reilusti yli kolmekymppisenä. Söin aasialaisen keiton ja luulin sen olevan pilaantunutta siinä olevan maun vuoksi. Tajuttuani mistä on kyse, totuttauduin nopeasti tuolle yrtille, joka nyt on yksi suosikeistani ja jota lapseni syövät kuin se olisi jokapäiväinen mauste. Ensimmäisiin raakoihin ostereihinkin törmäsin, kun olin yli kolmenkymmenen. Viimeisimpiä löytöjäni ovat juustokumina ja tahini. Mukavaa tosin, että edelleen löytyy uusia makuja!


Ihanaa on, että olen saanut lasten lautasille myös runsaasti yleisesti lasten vieroksumia makuja kuten: selleri, simpukat, oliivit (ei montaa kerrallaan), korianteri, feta, viininlehtikääryleet, sipulit, juustot, sienet ja sushit. Jotain kummallisia kieltäytymisiä on tullut ja tulee koko ajan, enkä tiedä missä on mennyt pieleen. Matti ei nurisematta niele keitettyjä kasviksia, kuten porkkanaa. Helmi päätteli tässä joulun jälkeen, että hän ei enää tykkää paprikasta ja kurkusta eikä tillistä, mutta sellerinvarret ja avocado uppoavat sellaisenaan. Yksi keino saada lapsi pitämään jostain tietystä ruoasta on ottaa hänet mukaan valmistamaan sitä.


Uskon, että lasten kanssa pärjään, he ovat kehittyvässä iässä, mutta kuinka opettaa 45-vuotiasta miestä sille sellerille!

maanantai 20. tammikuuta 2014

Viimeinen kuvakulma New Yorkiin

Lennähdettiin kotiin torstain ja perjantain välisenä yönä. Vaihdettiin lentokentällä lähtiessämme lippumme vielä bisnesluokkaan, jotta aikaerosta toipuminen sujuisi nopeammin. Bisneksessä saa penkit täysin makaavaan asentoon. Minä en kyllä ollut penkkini kanssa sinut kuin aivan loppumetreillä, mutta en olisi muutenkaan paljoa nukkunut, kun lento ei kestänyt kuin noin 8 tuntia, ja siitä ajasta yli puolet kului siihen, että henkilökunta kulki kyselemässä haluaisimmeko vielä jotain syötävää tai juotavaa. Tämä kokemus tässä matkustusluokassa oli minulle ensimmäinen laatuaan, ja siksi ihan hauska.

Kotona ei kyllä ollut mitään vaikeuksia päästä aikaerosta. Tarvitsi vain laittaa silmät kiinni. 2,5 tuntia päiväunia ja 11,5 tuntia yöunia. Sen jälkeen alkoi olla jo balanssissa.

Pisteeksi matkalleni lisään tähän minulle itselleni merkityksellisiä kuvia reissusta. Niitä kuvia, jotka ilmentävät minulle kaupungin tunnelmaa ja sykettä.


Mikään metroasema ei näyttänyt samanlaiselta. Saatoit kävellä vierestä ohi pysäkkiä etsien, etkä sittenkään huomannut sitä. Oranssi M toimisi loistavasti, tai S.


Koirathan eivät pissi nurmikoille.


Eivätkä puskien juurille. Mieluummin vaikka asfaltille. Tätä en minä ainakaan koskaan käsitä. Vähemmän se liru siinä puskassa häiritsisi kuin asfaltilla seuraavaa sadetta odottelemassa.


Fenix-lintu


Sunnuntaiaamu Sohon sydämessä.


Katutaidetta vai elämisen tuskaa? Sisään minut saisi vain kirveellä.


"Having a ruff time. Please help us out. Thank you."


Ei se ole niin justiinsa.


Vilinää Times Squarella.


Paluu 80-luvulle!


Ja vieläkin kauemmas! School bus


Voisiko ihminen enempää enää pyytää.


Aamulenkillä Central Parkissa.


Empire State Building menossa pilveen.
 

tiistai 14. tammikuuta 2014

Menikö minulta jotain ohi!

Paljon on asioita, jotka hämmästyttää ja kummastuttaa pientä kulkijaa. Listaan tähän asioita, joihin olen näinä muutamana päivänä törmännyt.


Ensimmäiseksi voisin jatkaa noista pyyhkeistä, joita edellisellä kerralla kaipailin käytävältä. Tänään siivouksen yhteydessä ne olivat taas kadonneet. Kylpyhuoneen lattiamatto, suihkuneduspyyhe ja kaikki pienet pyyhkeet yhtä lukuunottamatta. Puhtaat, koskemattomatkin telineistään! Minulle aivan sama. Nyt olen kylpytakissa, paljain varpain ja tukka märkänä, mutta erehdyksestä oppineena. Pitäkööt pyyhkeensä!

Löyisin ruokakaupan, vaikka olin jo menettää toivoni. Walgreensin aivan Times Squarelta, hotellimme nurkilta. Nappasin itselleni vähän syötävää niiksi illoiksi, kun mieheni menee asiakkaiden kanssa ulos tai kun minä en aikaerosta sekaisena jaksa liittyä seuraan. Nappasin myös kaksi hauskan näköistä valkoviinipulloa samaisten iltojeni iloksi ja sushille kaveriksi. Sushia saa täällä joka toisesta kulmauksesta.

Hotellilla huomasin, että viini oli aivan erinomaisen makuista! Huomasin samalla sen, että molemmat viinit olivat alkoholipitoisuudeltaan vain 6 %. Ilmankos olivat niin hyviä! Liikettä jälkikäteen googletettuani löysin seuraavaa: Walgreens, at the Corner of Happy and Healthy. Paljon puhuttu amerikkalaisen ruoan epäterveellisyys on ainakin täällä New Yorkissa saanut kyytiä minun ajatuksissani.

Kun kävelee Manhattania etelään, alkaen Midtownista, huomaa, että on aivan sama kuinka olet pukeutunut tai miltä näytät. Kaikki menee! Lenkkarit käyvät jalkineista minkä tahansa asun kanssa ja kaikki värit käyvät toistensa kanssa samoin kuin materiaalit. Aivan sama myöskin, mitä sinulla on päässäsi ja laulatko, tanssitko tai puhutko itseksesi.

Kävelepä Midtownia pohjoiseen, niin alat toivoa, että sinulla olisi edes jotain merkkikamaa ylläsi. Fossilin laukku tai Calvin Kleinin takki eivät välttämättä riitä. Pahinta on joutua laukkumyyjien arvostelevan katseen alle. Ne näkevät lävitsesi, suoraan lompakkoosi ja tiliotteellesi. Minä ainakaan en tiedä, että laukku maksaa kaksi tonnia, ennen kuin olen avannut sen ja löytänyt hintalapun laukun viimeisestä sivutaskusta! Tiedän kyllä, että on niitäkin, jotka tietävät... Siinä vaiheessa viimeistään myyjä on jo ehtinyt luoksesi, ja yrität kiemurrella tilanteesta irti tyylikkäästi.

Kun kadut ovat numeroitu ihan järjestyksessä etelästä pohjoiseen katuihin ja idästä länteen avenueihin, jää ihmiselle enää tehtäväksi muistaa numero. Tässä eräänä päivänä sekoitin 34. kadun 43. katuun, enkä tietenkään löytänyt kohdettani, kun tulin pohjoisesta eli vielä suuremman järjestysnumeron suunnasta. Tänään minun piti mennä ihan 25. kadulle saakka, mutta olin jopa muistilappuseeni kirjoittanut 31. kadun. Paikka jäi taas löytämättä, mutta päivä on vielä huomennakin. Tuota jälkimmäistä erehdystä on tosin hyvin vaikeaa selittää jopa itselle.

Hinta ei useimmissa tapauksissa ole se, mitä lukee joko ravintolan listoilla tai kauppojen hintalapuissa. Mistään et kuitenkaan voi tietää onko hinta lopullinen vai ei. Sen verran tiedän, että ravintolan hintoihin tulee AINA veroja ja palvelumaksuja päälle tai jompia kumpia. Ja AINA ravintolalaskuun tulee lisätä palvelumaksu, jonka prosenttia minä en taaskaan muista. Ihmettelettekö enää, miksi syön mieluummin yksin huoneessani.

Joskus tai aina tai mitä ikinä, vaatteisiin tai laukkuihin tuleekin päälle vero, joka on mitä ikinä. Tänään sain veron verran alennusta, kun näytin passiani ja kerroin olevani Euroopasta. Hyvä. Hinta putosi, kunnes siihen lisättiin vero, joka lisätään aina kaikille, ja hinta oli taas sen, mitä hintalapussa ilmoitettiinkin sen olevan. Tai ei sama, mutta hyvin lähelle. Toivon, että he tietävät mitä tekevät, kun minä en tiedä enää ollenkaan.


Valkoinen nainen tykkää mustasta miehestä. Tämän kuulee kävellessään yksin kadulla. Ei mitään uhkaavaa tai pelottavaa, mutta asia tulee kyllä selväksi. Varsinkin sateella mustat miehet toivovat, että nainen ottaisi heidät kotiinsa, kun me kuitenkin, oikeasti halutaan mustaa miestä. Ei mitään väliä, vaikka valkoinen nainen olisi sateesta läpimärkä, meikit valuisivat poskilla eikä tällä olisi kotia, mihin viedä mies. Leikittelin ajatuksella, mitä meidän hotellimme henkilökunta tekisi, mikäli yrittäisin sisään kadulta poimimani miehen kanssa. "Madam, are You absolutely sure..." Ja kuvan miehen kunniaksi täytyy sanoa, että hän ei ollut pyrkimässä kotiini...mutta ei tosin satanutkaan. Näettepä mallia katumuodista.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Vain elokuvissa?

Amerikan matkamme kestää viisi yötä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä herkemmäksi olen tullut uneeni liittyvien tekijöiden suhteen. Viisi yötä on siis lyhyt aika sopeutua uuteen rytmiin, joka poikkeaa omastani kuudella tunnilla.

Ajattelin, että ellei rytmiin solahda itsekseen, niin en sitten isommasti edes yritä. Olenkin mennyt iltaisin nukkumaan jo puoli kahdeksalta ja noussut aamuyöllä suosiolla ylös (erittäin huonosti nukutun yön jälkeen). Toivottavasti äänieristys hotellissamme on kunnossa, koska tänäkin aamuna suihkuttelin ja laskin vettä ammeeseen puoli kuuden aikaan aamulla. Tosin kukaan ei kyllä hakannut seinääkään.


Mikon lähdettyä illalliselle, minä aloin valmistautua yötä varten. Huomasin siivoojan vieneen käytetyt pyyhkeemme kylpyhuoneen lattiamattoa ja suihkuneduspyyhettä myöten. Kurkistin käytävään, josko pyyhkeemme oltaisiin tuotu oven ulkopuolelle. Kurkistin liian pitkälle, koska raskas, jousella varustettu ovi teki sen, mikä oli tarkoituskin. Se sulkeutui asiakkaan poistuttua huoneesta.

Siinähän olin hotellin käytävässä, lukkojen takana, yöasussani, kello 19.15 paikallista aikaa. Onneksi sentään oli se yöasu, mallia mikroshortsit ja lähes hihaton paituli. Jalassa mustat nilkkamalliset Puma-sukat.

Vaihtoehtoja ei ollut, joten painelin reippaana hissiin ja aulaan. Virkalija huomasi nopeasti kömmähdykseni ja totesi, että aivan kuin elokuvissa. Onneksi minulta ei käyty tivaamaan henkilöllisyyspapereita, kuten kerran näkemässäni Youtube-pätkässä, jossa mieshenkilö jäi hotellihuoneen oven taakse aivan alasti, eikä aulavirkailija ollut suostua antaa hänelle huoneen avainta ilman henkilöllisyystodistusta. Totta vai tarua, mutta itse kyllä hyvin uskon tapahtuneen todeksi. Hissille palatessani vastaani tuli vain yksi pariskunta, aulabaarissa olevia ihmisiä en laskenut.

Luulen, että tämä ei tule tämän jälkeen minun kohdallani toistumaan.

Macy's, 151 W 34th St, New York, NY

Lennähdettiin Mikon kanssa eilen Frankfurtista John F Kennedylle ihan kaksistaan. Mikolla on vajaan viikon mittainen työrupeama New Yorkissa, ja muutama viikko sitten hän keksi, että minähän voisin tulla mukaan.

Ensiksi ajattelin tuttuun tapaani, että tietenkään en voi, koska meillä on kaksi lasta ja koira kotona. Sitten muistin, että minähän olin ihan vähän aikaisemmin ehdottanut vanhemmilleni, että he tulisivat käymään meillä heti joulun pyhien jälkeen. Tiedustelin sitten, olivatko he miettineet asiaa. Eivätkä olleet, mutta tuntien vanhempani tiesin, ettei heille ole ollenkaan vaikeaa tehdä nopeita ratkaisuja.

Kolmen viikon varoitusajalla varasin sitten itselleni lennot JFK:lle ja vanhemmilleni lennot Frankfurtiin. Kaikki olivat innoissaan asiasta, lapsia myöten. Mummu ja pappa olivat tulossa kylään!

Mummu ja pappa tulivat sitten vuorokautta ennen meidän lähtöämme. Lyhyessä ajassa yritimme käydä kaikki mahdolliset eteen tulevat asiat läpi. Mitä kotona, mitä koulussa, mitä lapset ja mitä Elli. Asiaa ei helpota se, että vanhempani eivät puhu saksaa, ja englantiakin vain auttavasti. Isäni tosin tutustui turistisaksan alkeisiin pari viikkoa reissua ennen. Miettikääs itse itseänne vieraassa maassa ilman minkäänlaista paikallista kielitaitoa. Olen niin ylpeä vanhemmistani!

Meillä on pari back uppia. Ensinnäkin pienet ovat jo 9- ja melkein 11-vuotiaita ja puhuvat saksaa ja suomea sujuvasti. Toisakseen meillä on ihana, sukujuuriaan suomalainen naapuri lähellä, joka on luvannut ottaa langat käsiinsä, mikäli ne jostain päästä alkavat purkaantua kotipuolessa. Jokainen päivä on myös kirjoitettu paperille minuuttiaikataulun mukaan. Tätä kirjoittaessa ollaan jo sunnuntai-illassa, ja ohi on viikonloppu, jona mm. Matti on käynyt jalkapalloturnauksessa papan kuskaamana, ja reitti ajettiin läpi vain kerran. Seuraavana perjantaiaamuna otamme taas ohjat käsiimme.

Mitäs me reissaajat sitten olemme ehtineet?

Päivälento sujui mukavasti. Söimme miellyttävän aamupalan Frankfurtin lentokentän Senator-loungessa. Tämä on pieni kädenojennus niille, joiden perheenjäsen lentää vähintään yli 100 normaalihintaista, yhdensuuntaista lentoa Lufhtansalla vuodessa. Pieni valkoviinilasillinen kruunasi aamupalani. Senator-matkustajan etuihin kuuluu mm. se, että hänen vieruspaikkaansa pyritään pitämään mahdollisuuksien mukaan vapaana. Tämän tietäen varasimme istuinpaikkamme niin, että Mikko otti ikkunapaikan ja minä käytäväpaikan. Laskelmointimme osui kohdalleen, eli kun kone ei ollut aivan täyteen bookattu, niin keskipenkki välillämme jäi vapaaksi. Meillä oli välissämme tilaa mm. tietokoneelle, jota Mikko käytti työn tekoon matkan aikana.

Mikko teki töitä, luimme kirjojamme sekä katsoimme molemmat Lufthansan tarjoaman elokuvan Mozartista. Kuinka voikaan olla, että valikoimissa oli juuri tämä elokuva, minkä olemme ajatelleet näyttää lapsille! Tämän jälleen kerran katsottuamme sillä silmällä, täytyy tarkasti harkita, ovatko lapset vielä siinä iässä, että he voivat tämän katsoa. Kiinnostus Mozartia ja hänen elämäänsä ja tuotantoaan kohtaan kasvoi, kun Helmi näytteli Mozartia yhden pienen kappaleen verran musikaalissa syksyllä.

Lauantaina jonotimme kaksi tuntia maahantulotarkastukseen lentokentällä. Pääsimme kai aika vähällä? Jotkut olivat kuulemma jonottaneet pidempäänkin! Näillä on varaa. Tulijoita riittää, vaikkei palvelu niin pelaisikaan. Ulkona tuli vettä taivaan täydeltä. Onneksi ei kuitenkaan lunta, kuten kolme päivää aikaisemmin, kun koko Pohjois-Jenkkilä oli lumesta ja pakkasesta sekaisin. Jännitti kyllä meitä itseämmekin. Ei itsemme puolesta, vaan sen puolesta, kuinka HE selviäisivät tästä luonnonmullituksesta, mitä me suomalaiset kutsumme talveksi.

Tuloiltanamme minun kelloni oli puoliyö, mutta täällä ihmiset valmistautuivat päivälliselle. Mikon tarvitsi mennä kolleegoja ja asiakkaita tapaamaan, mutta minä päätin viisaasti jäädä hotellille, kun oma sisäinen kelloni oli hiukan sekaisin. Vanha, mikä vanha.

Yö ei ollut sen parempi. Aamuyöllä päätettiin nousta ylös eikä jääty odottelemaan hotellimme complimentary breakfastia, ja kello seitsemän jälkeen jo mittailimme Manhattanin katuja.


Hotellimme sijaitsee muutama sata metriä Times Squarelta. Sieltä hyppäsimme Subwayhin ja ajoimme ykköslinjaa sen eteläisimpään päättäriin eli South Ferryyn. Halusin nähdä Vapaudenpatsaan. Lauttoja kulki Ellisin saarelle jo tuohon aikaan, mutta lipunmyyntipä ei ollutkaan vielä auki, eikä meillä ollut etukäteen ostettuja lippuja. Niinpä katselimme saarta rannalta ja päätimme, että tulemme tänne vielä uudelleen, mikäli siltä tuntuu.


Vaikka minulle oli kuinka uskoteltu, että NY on turvallinen paikka itsekseenkin tutkia, en kuitenkaan ole varma olisinko halunnut istua metrossa yksin, aikaisin sunnuntaiaamuna neljän kodittoman kanssa. Kaksi heistä tosin nukkui aivan hiljaa,  yksi nukkui, mutta puheli itsekseen ja yksi oli täysin hereillä ja puhui ja laski sormiaan ja kelasi läpi povitaskunsa sisältöä pullean, oranssin toppatakkinsa uumenista. Ketään muita ei meidän lisäksi vaunuosastossa ollut. Meidän lisäksemme myöskään kukaan ei reagoinut päätepysäkille tuloon.


Liekö New York turvallinen sitten sen vuoksi, että poliiseja näkyi kadulla noin 500 metrin välein. Oli asemia, autoja ja hevospartioita. Heidän kanssaan sai ottaa kaverikuviakin helposti. Osa toimenkuvaa, oletan.


Manhattanin eteläkärjestä oli noin 7 km hotellillemme, joka sijaitsee West 51st Streetillä. Päätimme kävellä hotellia kohti. Kello ei ollut vielä aamuyhdeksääkään. Löysimme tyylikkään aamupalapaikan, Lafayetten, Broadwayn ja Lafayette Streetin välistä kolmannelta kadulta etelästä lukien. Samalla "aamupalalla" taidan ainakin minä mennä nukkumaan saakka...

Tällä aamulenkillämme näimme jo kaikki tärkeimmät: Vapaudenpatsaan, uudet World Trade Centerit, Empire State Buildingin, Flatiron Buildingin, Times Squaren, kuljimme pitkin Broadwayta ja Madison Avenueta. Enää tarvitsee miettiä, mihin haluamme tutustua tarkemmin.


Palasimme hotellille hiukan levähtämään. Sitten Mikolla alkoi bisnes. Minä päätin lähteä aivan itsekseni tutkimusretkilleni. Ilman aamulenkkiämme olisin tuskin poistunut hotelliltamme Manhattanin ytimessä. Olen kuitenkin sydämeltäni kemijärveläistyttö. Nyt uskalsin yksin 7th Avenuelle. Tavoitteenani oli löytää tavaratalo Macy's, 34th Streetiltä.

Kävi kuitenkin niin, että muistin kadun numeron väärin. Etsin sitä 43th Streetiltä, enkä löytänyt. 3-4 tuntia kului kuitenkin sujuvasti eri liikkeitä 51.-36. katujen välissä penkoen. Mikäli haluatte kuulla jotain tavaratalo Macy'sistä, täytyy teidän tulla tänne joku päivä uudelleen. Toivottavasti löydän sen huomenna!

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Helvetinkone

Meille hankittiin eilen vempele, jonka käyttöohjeissa lukee seuraavasti:

"Laitetta saavat käyttää vain henkilöt, jotka ovat tutustuneet näihin ohjeisiin."

Itselläni nousivat vähän karvat pystyyn. Kuka sitä kontrolloi? Ja mitä sitten tapahtuu, mikäli emme toimi näin?

"Tätä laitetta saavat käyttää lapset (vähintään 8-vuotiaat), mikäli heitä valvotaan tai ohjataan laitteen käytössä ja he ymmärtävät täysin kaikki käyttöön liittyvät vaarat ja turvatoimenpiteet."

Mitä mahtavat olla ne vaarat?

"Henkilö, jolla on fyysisesti, aistillisesti tai henkisesti rajoittunut toimintakyky tai jolla on puuttuvat tai vajavaiset tiedot laitteen toiminnasta, saa käyttää laitetta vain siinä tapauksessa, että hän on valvonnan alaisena tai hänelle on annettu tarkat ohjeet laitteen käyttämiseen. Lisäksi hän ymmärtää täysin laitteen käyttöön liittyvät vaarat ja noudattaa tarvittavia turvatoimia."

Kuinka henkilö, jolla on henkisesti rajoittunut toimintakyky, ymmärtää täysin vaarat? Valvonta ja ohjeet eivät riitä yksinään.

"Pidä lapset poissa pakkasmateriaalien luota potentiaalisen vaaratilanteen esim. tukehtumisvaaran vuoksi."

Teillä naurattaa, kun näette ne pakkausmateriaalit.

"Turvallisuusmääräysten mukaisesti ja vaarojen välttämiseksi sähkölaitteiden korjauksen saa suorittaa vain sähköalan ammattilainen. Jos laitteessa ilmenee häiriöitä, ota yhteys asiakaspalveluumme."

Laitehan maksoi 4,99 eur ja toimii kahdella AA-paristolla.

Petteri Järvinen pohtii Helsingin Sanomissa kirjoittamassa kolumnissaan, Ihmishenki on turhan kallis, ihmisten turvallisuushakuisuutta ja sitä, mikä merkitys sillä voi olla yleisen kehityksen kannalta. Riskeistä huolimatta minä aion testailla vaahdotintani erilaisiin maitolaatuihin. Toivottavasti minulle ei käy seuraavasti:

"Varoitus: Väärinkäytöstä saattaa seurata vakavia henkilövammoja."



perjantai 3. tammikuuta 2014

Vain yksi yö

Väännetäänkö missään muualla kättä siitä, mitä tehdään lomilla? Meilläkin oikeastaan vain talvilomien osalta. Ja talvilomiahan ovat: kaksi viikkoa joululomaa, Fasching-viikko maaliskuun alussa ja pääsiäisloman kaksi viikkoa. Pelissä on siis puolet vuoden lomista...

Itseäni ei laskettelu kiinnosta. Kaikki tietävät, että olen yrittänyt. Olen antanut jopa oikean käteni toisten lasketteluharrastukselle. Mursin ensimmäisellä alppimatkallani oikean olkavarteni yläpään kaatuessani rinteessä. Löin päänikin siinä samalla, joten viimeisen yöni viruin Landeskrankenhausissa. Seuraavalla reissulla olin edelleen käden vuoksi toipilas, joten hoitelin hotellilla flunssaisia lapsia muiden lasketellessa. Kolmannella reissulla, kolme kuukautta onnettomuuteni jälkeen, olin taas kevätsohjoisessa rinteessä pelosta puolikuoliaana. Seuraavalta reissulta en löydä pahaa sanottavaa lasketteluun liittyen, mutta viidennellä matkalla vietin taas suurimman osan viikosta mökillämme kirjaa lukien ja saunaa lämmitellen, koska pakkanen pysytteli yli 20 asteessa. Viimakaan ei juuri hellittänyt. Viimeisellä reissulla en taaskaan käynyt kertaakaan rinteessä, mutta ei käynyt kumpikaan lapsikaan, koska molemmat sairastivat itsepäistä kuumetautia. Saman sai miehenikin kahden laskupäivän jälkeen. Omaa kuumettani en tässä nyt edes mainitse.

Tänä vuonna taistelin, että päästiin sellaiseen kompromissiin, jonka mukaan mennään viikoksi Alpeille Fasching-lomalla. Mies saa mennä yksikseen omissa porukoissaan sitten muulloin halutessaan. Olin järjestelyyn tyytyväinen, enkä sitten huomannut vaatia sopimusta kirjallisena.

Joululoman lähestyessä jotain alkoi tapahtua. Bookingiin ilmestyi hotellivaraus toisensa perään. Jatkosota oli valmis. Hävisin, joten tänä aamuna mies lapsineen sitten starttasi yliyön reissulle Feldbergiin, Schwarzwaldiin. Kamppailin kyllä urhoollisesti, joten sain itseäni tyydyttävät ehdot aikaiseksi. Vain yksi yö ja suhteellisen lähelle, enkä minä kuulunut rauhanehtoihin. Jäätiin Ellukan kanssa kotiin.

Onhan tässä puolensa. Kukaan ei ole hinkumassa, että saisi vuorostaan viedä Ellin iltapisulle. Voin aivan rauhassa keskittyä paitojen silittämiseen ja paikkojen järjestelyyn leppoisten pyhien jälkeen. Ja ainahan voin surffata verkossa katselemassa, mitä kivaa voisi tehdä esimerkiksi New Yorkissa!

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Turkkilaista ja kreikkalaista ruokaa

Viime joulun lahjoja pohtiessani törmäsin eri lähteistään tuleviin tietoiskuihin eri asioiden eettisyydestä.

Piti miettiä haluaako hankkia aitoa nahkaa tai turkista, untuvaa tai angoraa, eläimillä testattua kosmetiikkaa, lapsityövoimalla tuotettuja hyödykkeitä tai huonoissa työolosuhteissa toteutettua kaupankäyntiä. Piti punnita haluaako tukea paikallisia yrittäjiä vai suuria tavarantoimittajia, ostaa tuotteita suoraan tuottajalta tai vähittäismyymälöistä. Piti miettiä sitäkin, mikä vähittäiskauppa polkee hintoja tuottajahintojen kustannuksella ja mikä on ylipäätään terveellistä, tarpeellista ja hyväksi. Väliin tuntui, että kumarsi sinne tai tänne, aina pyllisti jonnekin. Ja niinhän se fysiikan lakien mukaan meneekin.

Päätin sitten, että vaikka kuluttajana valintoja teenkin, en kuitenkaan ole vastuussa siitä, mistä minun järkeni mukaan ovat vastuussa hyödykkeiden tuottajat. En mitenkään pysty varmistamaan, että kaikki ostamani asiat on tuotettu lakien ja säädösten mukaisesti. On luotettava myös toisiin kanssaeläjiin.

Niinpä ostin joululahjaksi untuvaisia petivaatteita, ja hajuvesiä pelkästään tuoksun perusteella. Pyykkikone lahjalistallani alkaa olla jo traditio, jos voidaan sanoa, että kaksi peräkkäistä joulua on traditio. En myöskään selvittänyt kärsiikö joku, mikäli tilaan isovanhemmille joululahjaksi Ifolor-kuvakirjat menneestä vuodestamme. Ainakin lahjojen saajat olivat ikionnellisia. Tästäkin voisi tehdä tradition.


Kerran kuulin, ettei Aldista (vrt. Lidl) kannata hankkia ruokaansa, koska niin edullisilla hinnoilla ei tuottajille voi jäädä mitään. Jotenkin minun on vaikeaa uskoa, että maksaessani kaksi kertaa saman hinnan samasta tuotteesta Marktkaufissamme (vrt. Prisma) jää tuottajalle käteen sen enemmän. Uskon, että joku sieltä välistä vetelee. Jatkan edelleenkin ostosten tekoa edullisesta Aldista ja rauhoitan mieltäni sillä, että ostelen sentään maidot ja munat suoraan alkutuottajalta.

Aasinsilta varsinaiseen aiheeseen alkaa olla aika pitkä tällä kertaa...

Kaksi ja puoli vuotta ollaan nyt asuttu paikkakunnallamme. Olin jo joku aika sitten kuullut toisella puolen kaupunkia sijaitsevasta turkkilaisesta supermarketista, Aromasta. Olin kuullut, että se on erittäin edullinenkin sen lisäksi, että sieltä saa vähän erikoisempia artikkeleita.

Ajattelin tarjota uudenvuoden aattona perheelleni ja tuttavaperheelle kreikkalaista ruokaa, joten turkkilainen kauppa voisi toimia tarpeeseen. Varsinkin, kun lampaanlihaa tuskin saa muista kaupoista. Kerran ostin lammasta pienen määrän Marktkaufistamme noin 40 euron kilohintaan, kun en tiedustelun jälkeen enää kehdannut vetäytyä kaupoista. Turkkilaisesta kaupasta sai lammasta kilohinnaltaan molemmin puolin kymmenen euron. Moussakaan tarvitsemani lampaan ja naudan jauhelihasekoitus maksoi käsittämättömät 4,99 euroa kilo. Ketä lie taas käytetty hyväksi. Lammasta ainakin.

Kaupasta löytyi kaikkea ihanaa suurissa pakkauksissa. Syövätkö turkkilaiset valtaväestöä enemmän! Viininlehtikääryleitäkin oli kiva laittaa tarjolle, kun ei tarvinnut ostaa niitä pienissä 300 gramman peltipurkeissa. Yhdestä 1900 gramman pöntöstä syödään koko seuraava viikko. Turkkilaista jogurttia myydään pääsääntöisesti kilon kappaleina. Se mitä ei cacikiin tarvita, voidaan juoda ayran-juomana. Tilli- ja minttupunteissa sai samalla hinnalla kolme kertaa saman määrän kuin muissa kaupoissa. Ehkä enemmänkin. Feta-, oliivi-, kuskus-, bulgur-, linssi- ja riisivalikoimat olivat liikaa minulle. Tummanruskeaa bulguria en ollut koskaan edes nähnyt aiemmin. Halvaa aivan kaiken makuista, tahineja kymmenen vaihtoehtoa. Ellinkin kanansiivet olivat edullisempia kuin missään muualla.

Turkkilaisia ruokaohjeita ammennan Karoliinan blogista.


Yoğurtlu havuç, haydari, cacıkç sekä yaprak sarması.


Zeytinyağlı pırasa ja pilav.


Aattoiltana katoin pöytään sitten seuraavat kreikkalaiset mezet. Kreikkalaisen salaatin (oikeasta vuohen fetasta), viininlehtikääryleitä, vihreitä oliiveja ja aurinkokuivattuja tomaatteja, kuskusta, tsatsikia ja hummusta.


Alkupalojen jälkeen olikin hiukan ahdasta pääruoalle eli moussakalle, mutta tuttavaperheen isännän auliilla avustuksella vuoallinen saatiin melkein tyhjäksi. Minun moussakaani ei tule perunoita, vain pelkkää munakoisoa jauheliha- ja maitokastikkeen lisäksi. Onneksi tein kaksi vuokaa, niin tänään saan vain nautiskella.


Nyt olisi kyllä tilausta hyville uudenvuodenlupauksille. Jotenkin ne voisivat liittyä syömiseen ja liikkumiseen.