sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Älä pelkää, usko ainoastaan. Mark. 5:36

Nythän on vaarana, että syntyy romaani tai sarja postauksia. Olen viime päivinä pyöritellyt niin paljon tätä aihetta päässäni, että materiaalia kyllä riittäisi. On niin monta aihetta, joita haluaisin nostaa esille ja joita haluaisin pohdiskella ja todeta ääneen. Lupasin kuitenkin itselleni, että tästä tulee vain yksi postaus, ja sekin pysyy kohtuuden rajoissa.

Vanhempani olivat tunnustavia luterilaisia kristittyjä. Minä vietin paljon aikaani seurakuntatalolla, sen käytävillä ja lukitsemattomissa takahuoneissa, kirkossa ja sen lehterillä ja tornihuoneessa sekä tunsin useat muutkin seurakunnan tilat ja vieraillut leirikeskukset. Olin hyvin aktiivinen ja itsenäinen lapsi, ja vanhempani luottivat siihen, että pärjään.

Kun johonkin kasvaa sisälle, ei sitä suuremmasti kyseenalaista. Kaikki vaan on, ja kaiken haluaakin vain olevan. Tätä pohjaa vasten oli hyvin otollista alkaa sitten itse muodostamaan omaa uskonkäsitystään. En lukenut kyseenalaistaen, vaan lisää oppiakseni ja tukea käsityksilleni hakien.

Eikä uskoni horjunut. Kun kysymyksiä tuli, oli aina lähellä ihmisiä, jotka saattoivat kertoa oman käsityksensä asioista. Niitä selviteltiin seurakuntanuorissa viikottain nuortenilloissa ja soluissa, sekä monina leiriviikonloppuina ja omaehtoisissa kokoontumisissa eri ihmisten kodeissa. Pelattiin yhdessä lentopalloa, tehtiin nuotioretkiä metsiin kitarat pusseissa mukana, seikkailtiin porukalla kirkontornissa ja moottorikelkkailtiin pitkiä matkoja mökeille ja leirikeskuksiin. Seurakuntanuorten porukka tuntui minulle kuin toiselta perheeltä. Kaikki välittivät toisistaan.

Koska olin tullut seurakunnan toimintaan jo lapsena vanhempieni kanssa, halusin nuorten toimintaan jo ennen kuin se olisi ikäni puolesta ollut sopivaa. Nuorissa aletaan kulkea yleensä rippikoulussa saadun herätyksen jälkeen, mutta minä roikuin mukana jo seitsemäsluokkalaisesta. Mukaantuloani helpottivat kaksi ikätoveriani, jotka roikkuivat siellä isosisarustensa mukana. Tämä helpotti myös vanhempiani päästämään irti pikkumurkustaan. He tiesivät missä porukoissa Hanna liikkuu, vaikka muuten olisinkin ollut melko nuori viettämään pitkiä iltoja poissa kotoa, kaveriporukassa.

Rippikoulu oli minulle pässinlihaa. Tiesin kaikki entuudestaan, eikä mitään suuria mielenliikutuksia tullut. Aikuiseksi kasvaminen sen sijaan liikuttikin minua enemmän. Yhdeksännen luokan aikana minun täytyi päästä katsomaan, mitä maailmalla on tarjottavanaan hormoonimyrskyiselle nuorelle. Välit vanhempiini romahtivat, enkä enää välittänyt niin tarkasti siitä, mitä Sanassa on kirjoitettu. Missään vaiheessa en kuitenkaan kyseenalaistanut oikeaa ja väärää. Tiesin tekeväni väärin, mutta en välittänyt siitä. Onneksi tämä jakso elämässäni oli verraten lyhyt. Jo lukion ensimmäisellä luokalla aloin seurustella ex-aviomieheni kanssa, joten elämäni rauhoittui tuolloin monilta osin.

Uuden kerran aloin pohtia uskonasioita vasta toista lasta odottaessani. Olin niin onnellinen kaikesta minua kohdanneesta hyvästä, että olin pakahtua. Tuttavapiiriimme sattui tuolloin vast'ikään uskoon tullut nuori nainen ja hänen miehensä, joka myös koki uudestisyntymän ihmeen vaimonsa ratkaisua seuratessaan. Minä ja mieheni ymmärsimme saman omalle kohdallemme.

Muodostimme tiiviitä yhteyksiä toisten uskovien kanssa. Sekä seurakunnan sisällä että maallikkopiireissä. Muutimme useamman kerran ja tutustuimme uusiin uskoviin ihmisiin sekä pidimme yhteyttä vanhoihin ystäviin. Todistin uskostani kirkossa, vedin ystävättäreni kanssa raamattupainotteista äiti-lapsi-kerhoa ja sain itse opetusta vaihtelevasti väkeviltäkin opettajilta. Joku ystäväni oli taipuvainen karismaattisuuteen, ja hänen myötään tutustuin tähänkin suuntaukseen, joka vain ei ollut minun juttuni. Seuraava piiri korosti armoa ja tiukkaa sanassa pysymistä. Tämä tuntui sopivan minun uskonkäsitykselleni hyvin, mutta minulla oli koko ajan tunne kuin minun joka liikettäni tarkkailtaisiin, ja itsekin aloin tarkkailla jokaista ajatustani ja tekoani. Ei uskomisen mielestäni pitänyt olla aivan niin työlästä.

Seuraava uskosta lipsuminen tapahtui, kun ajauduimme avioeroon ensimmäisen mieheni kanssa. Petyin itseeni ja tiesin tekeväni väärin. Olen edelleen sitä mieltä, että Raamatun mukaan erota saa, ellei yksinkertaisesti pysty elämään yhdessä, mutta että uudelleen avioituminen ei tuollaisessa tapauksessa ole sallittua. Eri asia on, jos ihminen jää leskeksi. Minulle tämä on aivan selvä asia. Ei ole oikein erota ja naida, erota ja naida... Tosin moni muukaan asia, jota teen ei varsinaisesti ole Jumalan sanan mukaista.


Oli vaikeaa lähestyä ristiä tämän jälkeen. Pyysin anteeksi ja pyydän edelleen. Tiedän, että anteeksi saa, mutta onko tämä sittenkään Jumalan mielen mukaista. Elänkö nyt jatkuvassa synnissä? Pystyn nyt kuitenkin itse elämään päätökseni kanssa. Muuta en enää voi. Voin nyt vain pitää tämän uuden avioliittoni ehjänä.

Uskon, mutta onko uskoni riittävä. En kulje julistamassa uskoani, koska en halua olla pahennukseksi kenellekään. En ole mikään esimerkkiuskovainen. Tunnustan uskoni, jos sitä kysytään. En myöskään noudata Raamatun sanaa kirjaimellisesti. Elän kompromississa oman uskonkäsitykseni ja elämäntapani kanssa, mutta johtaako se pelastukseen. En tiedä. Uskon ainoastaan.

Nythän mieleeni tulee niin paljon teologisia pohdintoja hyvästä puusta ja sen hedelmistä. Ovatko hedelmäni sitten hyviä? Itse en sanoisi niin. Mitä se sitten kertoo uskostani. Onko se sitten elävää ollenkaan? Tekisi mieleni myös verrata tapaamiani uskovia, uskovia Suomessa ja täällä Saksassa. Eroja löytyy. On vapaampia ja on tiukempia käsityksiä siitä, mikä on oikein ja suotavaa. Mutta Jeesus yksin päättää.

12 kommenttia:

  1. Minä kyllä yhdyn esittämiisi ajatuksiin. Tieto ja usko ovat kaksi eri asiaa. Uskoa on, jos sitä on annettu tai sitten ei. Tietokin on kyllä hyvää olemassa se antaa kehyksiä uskollekin. Ne eivät mielestäni ole ristiriidassa keskenään. Minun uskoani tukee sekin asia, että kun miettii maailmankaikkeutta, pientä maapalloa ja mitä kaikkea siinä tapahtuu, kaiken elollisen ja elottoman toiminnan lainalaisuuksia ja ääretöntä monimutkaisuutta niin minulla ei yksinkertaisesti järjenkään näkökulmasta riitä uskoa siihen, että kaikki olisi vain sattumaa. Eletään tätä ihmisen elämää eteenpäin niin kauan kuin elonpäiviä on annettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpä olisi tätä näkökulmaa tuon paremmin osannut kirjoittaa :)

      Poista
  2. Tuli mieleen, että ovatko lapsesi myös yhtä lailla uskovaisia kuin sinäkin? Erityisesti jo aikuiset lapsesi, jotka ovat jo siinä iässä, että ovat voineet itse valita oman suuntansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käsitykseni mukaan kaikilla lapsillani on usko Jumalaan olemassa. Heidän puolestaan en tosin voi tämän syvemmin käydä tätä kuvaamaan eli en voi sanoa, onko usko yhtäläinen.
      Ja kaikille lapsilleni olen kertonut sen, mihin äiti uskoo, mutta jokainen valitsee suuntansa aivan oman käsityksensä mukaan iästä riippumatta.

      Poista
  3. Erittäin mielenkiintoinen postaus! :) osaan samaistua moniin kertomiisi asioihin tässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko siellä joku toinen entinen seurakuntanuori :D

      Poista
  4. Hieno rohkea postaus, älä ole noin ankara itsellesi, Luoja on armollinen. Otsikko on suorastaan voimaannuttava. Näistä asioistahan voisi tosiaan kirjoittaa loputtomiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon :) Mielestäni en enää olekaan ankara. Kuten sanoin, pystyn elämään tekojeni kanssa. Mutta ei se silti muuta väärää oikeaksi. Siitä olenkin mielissäni, etten ole pyrkinyt selittämään Jumalan tahtoa omien mieltymysteni ja elämäntapani mukaan. Armon varassa vaan tässä roikutaan, vaikkei minulla mitään pelastusvarmuutta olekaan.

      Poista
  5. Mielenkiintoinen kirjoitus, kiitokset siitä! Luin tyttäresi hyvin koskettavan ja pohdiskelevan tekstin kiusaamisesta. Siitä tulikin mieleeni ,että olisitko voinut kirjoittaa tekstin esim .lasten itsetunnon kehittämisestä, kiusaamisesta, vanhemman roolista kaverisuhteissa ? Sinulla on upea perhe, ja olet varmasti antanut lapsillesi mahtavat eväät kasvaa ja kehittyä parhallaa mahdollisella tavalla, vaikkakin tuollaisten kiusaamistapauksien ei tulisia kuulua kenenkään lapsen tai nuoren elämään, eikä äitikään voi niiltä edes aina lastaan suojella. Kaikkea hyvää teille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ikinä! Koen kyllä itseni niin vajavaiseksi kasvattajaksi. Erehdysten ja onnistumisten kautta ollaan tässä, missä ollaan. Tahto on ollut hyvä, mutta niin monasti on menty peppu edellä. Jotain omasta äitiydestäni olen täällä blogissani aiemmin pohdiskellutkin, mutta en aivan noista kysymistäsi aiheista.

      Kiitos kommentistasi. Itse luin Annin postauksen itkua tuhertaen. Niin elävänä kaikki palautui mieleeni. Ja kun kaikki oli koottu yhteen, muisto oli ahdistavampi kuin muistinkaan. Ja eihän tuossa ollut kuin joitain yksityiskohtia. Elämä on tänä päivänä niin kovaa. Harva selviää täysin ongelmitta.

      Poista
  6. Minusta tuntuu kovin vieraalta ajatukselta, että rakastamista (uusi avioliitto) tai sitä että haluaa perheelleen parasta (joskus se paras on kuitenkin se avioero) pitäisi pyytää anteeksi. En minä sitä sano, että avioliittolupaukseen pitäisi mitenkään kevyesti suhtautua, todellakaan. En kuitenkaan usko, että tuo yksittäinen asia painaisi vaakakupissa enemmän kuin ne monet hyvät teot mitä sinäkin elämäsi aikana ehdit tehdä. Mutta nämä jos mitkä ovat niitä asioita, joista ei voi kiistellä, kukin tekee omat valintansa. Taitaa kuitenkin olla, että se ikävin tuomari löytyy aina omien korvien välistä :-)
    Onko tuo Annin kirjoitus jostain luettavissa? Olen miettinyt tuota kiusaamista usein ja yrittänyt lapsia valmentaa miten olla tulematta kiusatuksi ja myös yrittänyt korostaa kiusaamisen kauheutta ja sen pitkälle yltäviä seurauksia. Toivoisin, että he myös löytäisivät jostain rohkeutta puuttua kiusaamiseen sellaista nähdessään.
    t. Ulla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun uudelleen avioituminen on Jumalan silmissä oikein tai väärin, niin minun käsitykseni mukaan se ei ole Jumalan tahdon mukaista. Tätä tässä spekuloin. Eri asia sitten on saako sen anteeksi vai ei. Ja uskon myös, että saa.

      Annin omakohtaista pohdiskelua kiusaamisesta on luettavissa täältä: http://annib-a.blogspot.de/2014/01/strong-people-dont-put-others-down-they.html

      Poista

Iloitsen jokaisesta kommentista!