perjantai 28. helmikuuta 2014

Fasching-karnevaali

Lapsilla on joka kevät viikon mittainen Fasching-loma. Fasching on katolisten karnevaalirieha, jota vietetään laskiaisen aikaan. Ennen lomaa edeltävällä viikolla lasten koulussa vietetään riehakkaita hetkiä, Verrückte Woche. Joka päivälle on oma, kiva teemansa, ja perjantaina pukeudutaan sitten naamiaisasuihin. Meillä viikko meni seuraavasti.

Tag der Kopfbedeckung
Maanantaina oli päänpeittämispäivä. Hattuja, myssyjä, peruukkeja...


Mustermix-Tag
Tiistaina pukeuduttiin kuviollisiin vaatteisiin. Raitaa, ruutua, palloa, kukkaa, kaikkea mahdollista sekaisin! Yäk! Luokkakavereilla näytti olevan jopa rantashortseja teeman mukaan.


Einfarbig-Tag
Keskiviikon teema oli yksivärisyys. Helppoa kuin heinänteko!


Frisuren-Tag
Torstaina piti laittaa hiukset jotenkin erilaisesti. Tätä varten laitettiin kellot soimaan varttia normaalia aiemmin ja valjastettiin isi tekemään aamupalaa. Tokihan aamupala oli jo melkein syöty ennen kuin sen valmistaja oli päässyt ylös sängystään.


Faschingsfeier in den Klassen, Faschingskostüm
Perjantaina oli itse karnevaalipäivä vapaavalintaisine naamiaisasuineen. Meiltä humuun lähti yksi ninja ja Harrry Potter -kirjojen Hagrid.


Täytyy kyllä sanoa, että aamulla 7.30 kukaan ei ole kuvauksellisimmillaan, mutta viikon idea kävi varmaan kuitenkin selväksi. Ja tänään illalla leikkaan vihdoinkin Matin hiukset, että mahtuu ensi viikolla kypärä päähän. Karvoja kasvateltiin tätä ninja-kampausta varten.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Wie Leder

Olimme sopineet lauantai-illalle parin tunnin patikkalenkin ystäväperheemme kanssa. Vaikka lähtöhetkellä huomasimme, että alkoi tihkuttaa, lähdimme kuitenkin liikkeelle, koska olimme kovasti motivoituneita. Arvata saattaa, että sää ei siitään parantunut. Vaikka meillä oli sateenpitävät takit päällämme, suuntasimme jossain vaiheessa sille polulle, joka vie autoille nopeammin.

Autot olimme pysäköineet perisaksalaisen Stubenin pihalle tarkoituksenamme syödä hyvin patikan päätteeksi. Hyvin syöminen ei kyllä useinkaan minun mielestäni käy yksiin saksalaisen ravintolan kanssa. Pyydän jo valmiiksi anteeksi kaikilta, jotka voivat saada tästä herneitä vääriin paikkoihinsa. Ja ei, tämänkään vastoinkäymisen vuoksi emme aio muuttaa takaisin Suomeen, joten kenenkään ei tarvitse ystävällisestikään ehdottaa mitään sellaista.

Tulimme ravintolaan onneksi ajoissa, koska kun olimme lopettelemassa aterioitamme, paikka täyttyi kuin ammuttuna vajaan puolen tunnin sisällä. Ravintola ei siis millään muotoa ollut huono tai keikahtamaisillaan, vaan erittäin suosittu ja elävä. Kylänsä ainoa se tosin saattoi hyvinkin olla.

Listalla oli taas tyypilliseen tapaan hyvin vähän variaatioita. Oli kanaa, nautaa ja Schnitzeliä eli possua. Kaikkea sai sämpylän kanssa, salaatilla, ranskanperunoilla tai perunakroketeilla. Listalla oli vaihtoehtona myös kasviksia, mutta tarkistus keittöstä varmisti tajoilijan pelon aiheelliseksi; ei niitä ollut saatavilla. Kastikkeita oli kaksi: valkosipuli ja meksikolainen. Ihanalta kuulostava timjamikastike oli poistettu listalta, koska sillä ei ollut ollut kysyntää. Ja kastikkeet olivat kuumaa öljyä + mausteita.

Otettiin kanaa, salaattia ja kroketteja. Molemmilla öljyillä. Lapset ottivat, taas niin kuivat, schnitzelit. Kanaa oli sitten ainakin riittävästi. Jokainen sai öljyssä uppopaistetun kananpuolikkaan lautasellensa. Siihen vähän lisää öljyä päälle ja ranskiksia tai niitä kroketteja. Ja ihmiset tulevat viikko toisensa jälkeen syömään tämän rasvaisen kananpuolikkaan.

Koska patikkamme oli häiriintynyt sateen vuoksi, päätimme yrittää seuraavana aamuna uudestaan. Ja niin olimme tänä aamuna jo puoli kymmenen aikaan pipot päässämme ulkona. Aurinko paistoi vuorostaan, ja lämpötila lähenteli kymmentä. Pipot saivat nopeasti kyytiä. Kiersimme oman kylämme linnat ja aloitimme patikkamme vuosisatoja vanhalta hautausmaalta. Itseäni ovat aina kiehtoneet vanhat hautakivet, niiden vuosiluvut ja päivämäärät, sekä tarinat, joita oma mielikuvitukseni niukan informaation pohjalta kehittelee. Paikallinen ystävämme innostui kertomaan tarinan kaupunkimme merkittävimmästä perheyrityksestä, kun ohitimme heidän perhehautansa. Tarina löytyy suomeksi yrityksen kotisivuilta, ja oli ainakin minulle aivan uutta triviatietoa.

"Viledan historia ulottuu vuoteen 1849, jolloin Carl Johann Freudenberg aloitti Heintze und Sammet -parkitsimon johtajana Weinheimissa, Saksassa. Tuotetut nahkatuotteet olivat laadukkaita, minkä ansiosta parkitsimo laajeni nopeasti yhdeksi Euroopan suurimmista.
Freudenberg oli lahjakas yrittäjä: Hänellä oli vaistomainen kyky nähdä asiakkaiden tarpeet ja myös valmistaa innovatiivisia ja edistyksellisiä tuotteita, jotka vastasivat asiakkaiden tarpeisiin.
Vuoden 1929 talouskriisin aikana raaka-ainepula pakotti yrityksen arvioimaan toimintaansa uudelleen sekä etsimään vaihtoehtoja nahalle.
Vuonna 1936 kemisti Dr. Carl Ludwig Nottebohm tarjosi Carl Freudenbergin yritykselle menetelmää, joka lopulta mahdollisti synteettisen nahan valmistuksen. Nottebohm jatkoi tutkimuksensa parissa seuraavat vuodet ja onnistui lopulta kehittämään täysin uuden kuitukankaan. Tätä uutta kangasta hyödynnettiin Vileda Ikkunaliinassa vuonna 1948. Perusta Vileda-brändille oli luotu.
Nimi Vileda tulee saksankielen sanasta "wie Leder", mikä suomeksi käännettynä tarkoittaa "kuin nahka". Vileda-brändin, kuten monen muunkin kuluttajatuotebrändin, perustana oli innovaatio ja tuo innovaatio on edelleen keskeinen osa brändiä."


Weinheimissa vuonna 1849 perustettu yritys nimeltä Freudenberg on edelleen perheen omistuksessa, ja Freudenberg Groupin liikevaihto oli vuonna 2012 6,335 miljardia euroa. Tänä päivänä yhtiöllä on brändejä ainakin 25.






Kun olimme muuttamassa Suomesta Weinheimiin, ajattelin käydä ostamassa muutaman viledan mukaan matkaan, koska en saa ikkunoista kirkkaita millään muulla tavalla ja koska en ollut varma saako täältä viledoita.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Suomi-Ruotsi

Keskiviikkona saimme heilutella Suomen lippua hyvällä syyllä. Omatunto onkin sitten toinen juttu. Suomen naisten sprinttihiihdon hopea, miesten sprinttihiihdon kulta ja miesten jääkiekon voitto Venäjästä sai lipun liehumaan parvekkeellamme. Siitäkin huolimatta, että pelotti vähän naapuruston asenne Suomen miesten sprinttikullan vuoksi. Tonttinaapuri tosin vakuutti, ettei haittaa mitään.


Tällä kerralla panostin kisakatsomoon vähän enemmän. Ystävät oli kutsuttu mukaan menoon, viinin maistelu aloitettiin jo edellisenä iltana, lippu ripustettiin parvekkeelle jo ottelun alussa ja ruokaa varattiin riittävästi.


Kuten kaikki tietävät, mikään ei auttanut voittoa ajatellen. Ruoka oli kuitenkin hyvää. Valmistin edellisenä iltana marinaadit kanalle ja jättikatkaravun pyrstöille, pilkoin salaatin, leikkasin leipäkuutiot kuivahtamaan ja keitin jälkiruoaksi pannacottan. Helmi leipoi kahvipöytään unelmatortun voikreemillä kummitädiltään saamansa lasten leivontaohjekirjan mukaisesti.


Tänään ei tarvinnut kuin kattaa pöytä. Ja paistaa kanoset ja krutongit, valmistaa caesar-salaatinkastike, mango- ja avocadosalsa.


Vieraidemme mukanaan tuoma voittosamppanja jäi sattuneesta syystä avaamatta. Onhan päivä vielä huomennakin!

maanantai 17. helmikuuta 2014

Kärsimystä ja väkivaltaa

Joukkoviestimissä kerrotaan kuvin ja tekstein tyttöjen ja poikien silpomisesta uskonnollisten syiden vuoksi. Itselläni meinaa mennä taju, mutta luen tekstin siitäkin huolimatta. Katson myös kuvat. Eläinsuojelujärjestöt käyttävät samoja menetelmiä viestinsä perille viemiseksi. Kärsiviä eläimiä kuvataan, videoidaan ja niiden olosuhteista kirjoitetaan seikkaperäisesti.

Joskus kuvia ja kärsimystä katsellessa tulee ajatus, että minä en voi tehdä mitään asian hyväksi, vaikka kuinka kärsin ja inhoan koko maailmaa. Lasten silpomiselle en voi mitään vaikka kuinka hyvin tiedostaisin sen yksityiskohdat ja siihen käytettävät menetelmät. Muutoksen on lähdettävä jokaisesta kansasta ja heimosta itsestään. Eläinten kärsimyksiin sitä vastoin voin vaikuttaa paljonkin.

Muistan nuorena naisena katsoneeni dokumentin elävien eläinten kuljetuksesta mantereelta toiselle valtamerten yli. Kyseessä olivat naudat ja kulkupeli oli rahtilaiva. Yksi eläin ei sijoiltaan menneen lonkkansa vuoksi päässyt kävelemään ramppia pitkin laivaan. En muista seisoiko se vai makasiko se vain paikoillaan, huolimatta siitä, kuinka kovaa sitä hakattiin. Ei se vaan päässyt eteenpäin kolmella jalallaan. Isännät raapivat päitänsä, koska elikko piti saada johonkin siitä satamasta. Hätä keinot keksi ja tilasi paikalle vempeleitä. Ensin eläimen etujalkaan sidottiin köysi, ja se nostettiin nosturin avulla kauhakuormaajan kauhaan. Siitä se kipattiin lastiruumaan kylki edellä. Pudotuksen matkaa ei kerrottu, ei myöskään jääty ihmettelemään olisiko joku jäänyt alle. Matka toiselle mantereelle alkoi, vaikka nyt oli todennäköisesti kaksi lonkkaa sijoiltaan ja useampia murtuneita luita myös.

Olin tuolloin raskaana, mikä saattoi vaikuttaa reaktioni voimakkuuteen. Olin hiukan hysteerinen, itkin ja tärisin, voin pahoin enkä saanut näkyä mielestäni. Tuon jälkeen olen lihaa ostaessani vähintään tarkastanut kasvatus- sekä teurastusmaat. Varmistanut, että ne ovat yksi ja sama. Aina, kun tieto on ollut saatavilla.

Nykyään en enää katso kaikkea, mitä on tarjolla. En voi mitään sille, että jossain Aasiassa mätkitään koiria hengiltä ja nyljetäänkin jo ennen hengen lähtöä. Hyödyllistä taas oli tieto, kuinka hain eviä leikataan eläviltä haikaloilta (näin kierretään hankalan monikon ablatiivimuoto) ja jätetään eläimet kuolemaan mereen ilman eviä. Olen jonkun kerran vaihtanut listalla olevan haineväkeiton toiseen alkukeittoon ja kertonut tarjoilijalle, mitä mieltä kyseisestä ruokalajista olen.

Toinen näkökulma kärsimyksiin on historiallinen. Kuinka paljon tarvitsee tietää, ja miksi? Jalostuuko ihminen, mikäli se tietää kaikki natsien tekemät julmuudet? Auttaako se välttämään samanlaiset ylilyönnit tulevaisuudessa? Auttaako se kenties ymmärtämään paremmin tiettyjen kansakuntien haavoja ja arpia tänäkin päivänä? Ja ennen kaikkea: mikä riittää?

Täytyykö mennä keskitysleireihin katsomaan hirvittäviä olosuhteita, joissa on toimittu? Onko hyvä nähdä dokumentteja tai todellisuuteen perustuvia elokuvia aiheesta ymmärtääkseen koko kauheuden? Sotia on ollut ympäri maailmaa, ja joka puolella julmuudet ovat olleet kuin äärimmilleen kehitelty taide. Ei väliä oltiinko Aasiassa, Afrikassa, Amerikan mantereella tai Euroopassa. Unohtuiko joku rikos ihmisyyttä vastaan? Pitkään ajattelin, että keskiaika inkvisitiolaitoksineen oli pahinta kaikesta, mutta aina kun tietoisuus laajenee, hämmästyy ihmisen kekseliäisyyttä. Hämmästyy ja kauhistuu.

Mika Waltarin Mikael Karvajalka on yksi lempikirjojani, mutten uskalla lukea sitä uudelleen. En pysty. Noitavainojen ajan kidutusmenetelmien kuvaukset olivat jotain, mitä oli todella vaikeaa kestää. Nyt kädessäni on James Clavellin Shogun. Ensimmäisten 75 sivun jälkeen vatsani on kääntynyt ylösalaisin, ja illalla pelkäsin nukahtamista mahdollisten painajaisten vuoksi. Jäljellä on vielä yli 800 sivua. Mietin haluanko jatkaa.

En enää katsoisi Kauriinmetsästäjiä, Pelastakaa sotamies Ryania enkä Uhrilampaita. Kahdessa ensimmäisessä on tietysti dokumentaariset taustat, joista on hyvä olla selvillä, mutta tarvitseeko mennä niin pitkälle. Tarvitseeko kaikkea nähdä niin tarkasti? Uhrilampaiden ja muiden samantyylisten kauhu- ja väkivaltaelokuvien ideaa en täysin käsitä. Mitä hyvää ne tekevät ihmiselle? Paraneeko maailma näiden avulla tai pysyykö se edes ennallaan? Voisiko äärimmäisen julmuuden, väkivallan ja pahuuden keksiminen synnyttää sitä lisää sielläkin, missä sitä ei muutoin edes olisi?

Minä en tiedä. Minä vain esitän kysymyksiä.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Saksalainen Grundschule

On paljon asioita, joista pidän enemmän Saksassa kuin Suomessa. Alkoholipolitiikka ei liene niistä vähäisin, mutta tästä aiheesta olen pajattanut ennenkin. Myös työnantajana toimiminen on niin monimutkaista Suomessa, että yksityishenkilö helposti jättää sen tekemättä, vaikka periaatteessa voisikin tarjota työtä tarvitsevalle.

Asia, jota puolestani lämmöllä muistelen Suomesta, on koulujärjestelmä. Tästäkin löytyy tosin näkökulmia molempiin suuntiin. Esimerkkinä tästä otan suomalaisen auktoriteetin puutteen, joka on hyvä toisaalta, mutta huono toisaalta. Suomalainen koululainenhan ei tänään enää paljoa opettajia kumartele. Eivät myöskään koululaisten vanhemmat. Huonoa tässä on se, että vanhempien negatiiviset asenteet välittyvät helposti lapsiin, luoden täten hankalia tilanteita kurin säilyttämiseksi opetustilanteissa. Hyvää tässä on se, että opettajien toimia kyseenalaistetaan silloin, kun ne selkeästi ovat pielessä.

Tällaista vuorovaikutusta ei Saksassa tässä meidän kylällä (korjaus 9.2. klo 20.30) juurikaan ole, eikä homma siten kehity tällaista luonnollista tietä. Yleensä opettajien päätöksiin ei puututa. Yleensä niissä ei edes huomata mitään omituista. Jos joku huomaakin, päivittely harvemmin kantautuu Frau Sukunimi Sille ja Sille saakka. Ketään yli 18-vuotiasta ei koulumaailmassa kutsuta etunimellä. Harvemmin missään muuallakaan.

Ystävättäreni, joka on yli neljänkymmenen, kolmen lapsen rempseä äiti, kieltenopettaja lukioikäisille, soitti minulle tuohtuneena eräästä poikien saamasta saksan kotitehtävästä. Minä en ollut edes perehtynyt tehtävään, kannustinpa vain harmistunutta poikaani tekemään tehtävän reippaasti. Ystävättäreni mielestä tehtävä oli typerä. Ja olihan se, mutta olen jo tottunut siihen, että tehtävät täällä monasti ovat sitä, eikä tuulimyllyjä vastaan voi oikein mitään. Ystävättäreni soitti vielä parille muullekin vanhemmalle tukea saadakseen. Sen jälkeen hän kirjoitti pienen viestin poikansa kotitehtävän päälle, vähän yli 20-vuotiaalle opettajaharjoittelijalle, jossa toivoi hiukan toisenlaisia kotitehtäviä. Hänellä ei riittänyt rohkeus soittaa nuorelle harjoittelijalle keskustellakseen asiasta.

Soittaminen on muutenkin hiukan vaivalloista täällä. Meillä ei ole tiedossa kenenkään opettajan henkilökohtaisia puhelinnumeroita. Ei kotiin eikä matkapuhelimeen. Opettajan voi saada kiinni vain koulun opettajanhuoneen numerosta heidän ollessaan koululla, välitunnilla. Myöskään emme tiedä heidän henkilökohtaisia sähköpostiosoitteitaan. Koululle on yksi osoite, ja se on osoitettu koulun johdolle eli rehtorille. Eikä sekään ole rehtorin omalle nimelle. Opettajille voi lähettää paperille kirjoitettuja viestejä lapsen mukana, seuraavana päivänä.

Koulusta ei myöskään tavata olla omilla lomilla. Mikäli kuitenkin tarve poissaololle ilmenee, voi rehtorilta hakea lomakkeen, jolla lomaa voi anoa. Olen kuullut, että anomuksia on hylättykin. Me tosin olemme kerran onnistuneet hyvin, ja toinen voimainkoitos on tulossa tänä keväänä. Mikäli koulusta joutuu olemaan pois esimerkiksi lääkärissäkäynnin vuoksi, on koululle kirjoitettava anteeksipyyntö, Entschuldigung. Tämä sana on mielestäni erittäin kuvaava. Itse en ymmärrä, mitä anteeksi pyydettävää minulla on, jos lapseni on sairas tai joutuu käymään hammaslääkärissä, jotka eivät työskentele iltaisin! Miksi vanhemman kohtelias ilmoitus ei riitä?

Meidän huumorimme ei enää riittänyt, kun Helmi sai mielestämme järjettömän kotitehtävän. Aikaa annettiin muutama päivä ja sitä jatkettiin vielä viikonlopun yli, kun lapset eivät suoriutuneet tehtävästä säädetyssä ajassa. Blanko A4 piti piirtää täyteen luonnollisen kokoisia ja mahdollisimman aidon näköisiä koloradokuoriaisia, Kartoffelkäfern. Tällaiset kotitehtävät arvostellaan arvosanoin, ja suorittamatta jättämisestä saa hylätyn.


Ensin ajattelin, että piirtää niitä puolen tunnin - tunnin ajan, ja sitten kirjoitan viestin, että tätä kotitehtävää on nyt tehty tunti, eikä mielestäni ole mielekkäämpää käyttää tähän enempää energiaa. Kuitenkin Helmi kertoi luokkakavereidensa saaneen töitään jo valmiiksi. Tähän ja saatuihin lisäpäiviin kariutui sitten oma itseluottamukseni. Muut vanhemmat eivät nouse vastarintaan, ja opettaja itsekin tajuaa tehtävän työmäärän antaen lapsille lisäaikaa.

Kuulin, että joissain perheissä isosisarukset olivat auttaneet kuoriaisten piirtämisessä ja että toiset lapset olivat oikaisseet tehtävässä piirtämällä kuoriaisia riviin yhteen rintamasuuntaan, vaikka oli nimenomaan sanottu, että niiden tuli olla sikin sokin, kuten luonnossakin. Helmi väänsi kuoriaisia hitaasti ja tunnollisesti. Väänsi niitä yhteensä 3-4 tuntia, pieniä hetkiä kerrallaan. Väänsi reilusti 300 kuoriaista. Helmi sai työstään ykkösen, joka on paras arvosana. Saavutuksen arvoa himmensi mielestäni se, että neljän tunnin työn arvostelun opettaja delegoi oppilaille. Oppilaat itse arvostelivat toistensa tuntikausien uurastuksen!

Meillä oli tästä niin paha olla, että tavatessaan rehtorin ja luokanvalvojan aivan muissa merkeissä, Mikko sai ujutettua loppuun hyvin varovaisen hämmästelyn kotitehtävän tarkoituksesta. Kun teema vieläpä oli peruna! Kertoi, että olimme hiukan keskustelleet tehtävästä suomalaisten ja saksalaisten opettajatuttaviemme kanssa, eikä kukaan ollut oikein osannut löytää tehtävästä sen pedagogista ydintä. Mikko mietti heille, että eikö neljässä tunnissa olisi oppinut aika paljon enemmän perunasta jotain muuta kautta. Rehtori oli kuunnellut todella tarkkaavaisesti muistiinpanoja tehden sekä kysymystä että luokanopettajan vaivaantunutta selitystä, jonka mukaan tehtävässä harjoiteltiin lyijykynän käyttöä, pikkutarkkaa työskentelyä ja asioiden loppuun saattamista. Neljä tuntia! Olisikohan vaikka perunasta kertovan tekstin jäljentäminen opettanut samat taidot ja vähän muutakin. Mikäli tämä nyt todella oli tarpeellista.


Itse olimme niin helpottuneita, että saimme sanotuksi ääneen hämmästyksemme tehtävää kohtaan. Luulen ja toivon, että näitä kuoriaisia ei piirretä ensi vuoden neljäsluokkalaisten kanssa enää. Helmihän on ensi vuonna jo onneksi lukiossa, mutta Matti-parka vielä vuoden Grundschulessa. Suomalaisen, hyvän koulutusjärjestelmän maine tukee täällä mielipiteitämme hyvin selkeästi. Kun sekaan heittelee vielä termejä suomalaisista opetuksen ammattilaisista, on huomioarvo taattu.

Laitoin kovakuoriaistehtävän Facebookin Suomalaiset Saksassa -yhteisön sivulle ihmeteltäväksi. Suomalaiset jakoivat myötätuntoaan ja omia kokemuksiaan, sekä päivittelivät tehtävää ja kehuivat lohdutukseksi Helmin kuoriaisia. Eräs suomalaisista rouvista kertoi näyttäneensä tehtävää saksalaiselle miehelleen, joka oli ihmetellyt mitä ihmeellistä tässä tehtävässä muka on.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Pienet juhlat

Tehdäänpä yksinkertainen laskutoimitus. Oletetaan, että henkilöllä on viisi lasta, joista jokainen juhlii syntymäpäiviään kymmenvuotiaaksi saakka. Saadaan suurehko määrä syntymäpäiväkutsuja. Vaikeutetaan yhtälöä sillä, että ainakin neljällä lapsista on pidetty useampana vuotena kaksi, joskus kolmekin vastaanottoa per syntymäpäivä. Lastenkutsut ja sukulaissyntymäpäivät. Minä en enää pysty ratkaisemaan yhtälöä siitä puuttuvien tarkkojen määreiden vuoksi, mutta voin antaa varovaisen arvion siitä, että lopullinen vastaus lähentelee sataa.

Sitä kakkujen määrää! Voisi olla urakka yrittää jäljittää kaikki kakut vanhoista valokuvista. Aika monta kyllä löytyisikin ikuistettuna. Sentään tärkeä hetki, kun kynttilät puhalletaan ja kakusta leikataan se ensimmäinen pala. Paljon on virrannut vieraitakin.

Matti on yhdeksän vuotta. Helmi täytti tänään yksitoista. Jäljellä on siis enää yhdet lastenkutsut. Tätä vapauden tunnetta! Helmi suostui samaan sopimukseen, joka tehtiin isojen lastenkin kanssa. Kymmenvuotispäivien jälkeen ei järjestetä enää lastenkutsuja. Ja sukulaisia meillä ei täällä ole.


Syntymäpäiväänsä juhlistaakseen Helmi kutsui kaksi parasta ystäväänsä eilen yökylään. Illalla tytöt leipoivat elämänsä ensimmäisen kakkupohjan aivan itse. Minä nostin pöydälle reseptin, tarvittavat ainespussit ja tarvikkeet. Kerroin myös Helmille vaiheet yksityiskohtaisesti.

Kakun tultua uunista, Mikko vei kaikki lapset McDonaldsiin. Minä en lähtenyt mukaan, koska näin on kaikille parasta. Joku sen paikan ilmapiirissä ei vain sovi minun vartalolleni. Mäkki oli Helmin harras toive, vastoin äidin ja isän harrasta toivetta mennä johonkin oikeaan ravintolaan. Mutta koska päivä oli Helmin, tapahtui hänen tahtonsa.


Aamupalaksi syötiin lättyjä ja karjalanpiirakoita sankarin toiveesta, ja aamupalan jälkeen Helmi avasi lahjat. Sen jälkeen tytöt täyttivät ja koristelivat kakun, ja vietimme kahvihetken maailman parhaan kakun kimpussa. Helmi oli itse tehdystä kakusta niin onnellinen, ja syntymäpäivä oli kuulemma paras ikinä. Äitikin oli onnellinen.


Saa kokeilla kotona!

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Suomalainen sunnuntai

Mieheni jaksaa päivitellä minun huonoa historiantuntemustani. Varsinkin niiltä osin, kun se koskettaa Suomen historiaa. Tietenkin olen lukenut samat asiat Suomen lähihistoriasta kuin kaikki muutkin, mutta asiat eivät vain ole jääneet päähäni. Sotien nimet, vuosiluvut, syyt ja seuraukset... Tottakai minulla on summittainen käsitys tapahtumista, mutta ei ollenkaan samalla tasolla kuin miehelläni. En siis muista tapahtumia kuukausitarkkuudella.

Minulla on sama ongelma myös lukemieni kirjojen tai katselemieni elokuvien suhteen. Jos näitä asioita voi ollenkaan verrata... Elokuvien suhteen olen toivoton. Parin vuoden kuluttua en enää muista olenko katsonut jonkun elokuvan vai en. On minulla muitakin ongelmia...osoitan oikealle mutta sanon vasemmalle. Harva meistä on rautaa.

Muutama viikko sitten mieheni sai minut katsomaan elokuvan. Saavutus sinänsä, koska en juurikaan katsele elokuvia. Elokuva kertoi Suomen sisällissodasta 1918. Liikuttiin vahvasti epämukavuusalueillani. Elokuva oli ruotsinkielinen, mikä ei myöskään helpottanut asiaa. Kyseessä oli Kjell Westön samannimiseen romaaniin perustuva, Missä kuljimme kerran.

En vaikuttunut niinkään itse elokuvasta, mutta olin tyytyväinen, että elokuvan myötä tämän sodan taustat ja tapahtumat selvenivät minulle paremmin. Hassua sitten, että olimme saaneet joululahjaksi Westön toisen romaanin, Kangastus, jossa saman sisällissodan asiat vaikuttavat taustalla. Mieheni luki kirjan ja pelkää nyt, että en elinaikanani ennätä kirjastossamme W-kirjaimeen. Nythän olen menossa Ca:ssa. Uusille lukijoille tiedoksi, että luen kirjahyllyämme aakkosjärjestyksessä kirjailijan sukunimen mukaan. Tästä voisi olettaa, että meidän kotikirjastomme on suunnaton, mutta asia ei ole aivan niin. Minä vain olen tavallista hitaampi lukija. Tässä kohden haluan kertoa, että Tolkienin elämänkerran, Humphrey Carpenter, puoliväliin pääsemiseksi minulla on kestänyt nyt jo toista kuukautta. Ja työ on kesken edelleen. Ja minulla on enää viisi kirjaa Danten Jumalaiseen näytelmään! Kuolema edessä.

Lisää yhtymäkohtia Suomen sisällissotaan löytyi toisesta joululahjaksi saamastamme kirjasta, jonka luin tänään loppuun, koska Elisabet Aho. A-kirjain on jo ohitettu, joten kirja piti poimia sitten tähän väliin, kun ei tuo elämänkerta meinaa edetä. Kirja käsittelee sotaa diakonissaksi opiskelevan nuoren sisaren näkökulmasta. Kirja tempaisi minut mukaansa, ja sisällissodan tapahtumat saivat taas uuden näkökulman mielessäni. Kiitos Arja! Nämä kirjat ovat meille tärkeämpiä kuin osaat arvatakaan.

Tänään Helsingin Sanomien etusivulta bongasin pitkän artikkelin ensimmäistä maailmansotaa edeltäneistä vuosista Euroopassa. Taas liikuttiin samoissa syvissä vesissä. Artikkeli sai minut googlettamaan Kazimir Malevitšin Mustan neliön valkoisella pohjalla ja kuuntelemaan Sibeliuksen neljännen sinfonian syöskellessäni uunituoreita karjalanpiirakoita munavoin kera.

Sisar-kirjassa kuvattiin sekä punaisten että sotaan osallistumattomien työläisten köyhyyttä ja puutetta sotaa ennen, sen aikana ja heti sodan jälkeen. Oli paljon, jos sai jostain palan kaalia, jonka saattoi keittää vedessä. Joskus joltain löytyi ruisjauhoja pussin pohjalta. Siitä keitettiin veteen puuroa.

Minäkin olen veteen keitettyä ruispuuroa lapsena syönyt, ja itsekin sitä aikuisiällä keitellyt, koska pidän siitä kovin. Kun karjalanpiirakkataikinaa jäi pala riisipuuron loputtua, en heittänytkään sitä tapani mukaan pois, vaan sekoitinkin taikinan kylmään veteen sauvasekoittimella ja haudutin sen kattilassa. Sain myös syödä sen aivan itsekseni. Lapset kyllä maistoivat, mutteivät ihastuneet. Muistelivat tosin maistaneensa sitä ennenkin, ettei siitä sitten ole kymmentäkään vuotta, kun olen puuroa edellisen kerran haudutellut.

Suomen sisällissotaa, Sibeliusta, karjalanpiirakoita ja ruispuuroa! Ei tullut ikävä, mutta tuli aika vahva tunne suomalaisuudesta.


Mitenkäs tämä kuva liittyy yhtään mihinkään?

Yle 1:llä pyörii ohjelma nimeltä Puoli seitsemän. "Ensi viikolla (3.-9.2.) Ps:ssä on Etäsuomalaisviikko. Miltä sinun kotikulmillasi näyttää klo 18.30? Lähetä meille kuva, joko tänne Facebookiin tai sähköpostilla ps@yle.fi! Lisää tietoa Ps:n blogissa http://bit.ly/1fjeWk6"

Kävin sitten ottamassa kuvan tänään 18.30 yläkertamme kattoikkunasta, mutten lähettänyt sitä minnekään. Tässä se kuitenkin teille!