maanantai 17. helmikuuta 2014

Kärsimystä ja väkivaltaa

Joukkoviestimissä kerrotaan kuvin ja tekstein tyttöjen ja poikien silpomisesta uskonnollisten syiden vuoksi. Itselläni meinaa mennä taju, mutta luen tekstin siitäkin huolimatta. Katson myös kuvat. Eläinsuojelujärjestöt käyttävät samoja menetelmiä viestinsä perille viemiseksi. Kärsiviä eläimiä kuvataan, videoidaan ja niiden olosuhteista kirjoitetaan seikkaperäisesti.

Joskus kuvia ja kärsimystä katsellessa tulee ajatus, että minä en voi tehdä mitään asian hyväksi, vaikka kuinka kärsin ja inhoan koko maailmaa. Lasten silpomiselle en voi mitään vaikka kuinka hyvin tiedostaisin sen yksityiskohdat ja siihen käytettävät menetelmät. Muutoksen on lähdettävä jokaisesta kansasta ja heimosta itsestään. Eläinten kärsimyksiin sitä vastoin voin vaikuttaa paljonkin.

Muistan nuorena naisena katsoneeni dokumentin elävien eläinten kuljetuksesta mantereelta toiselle valtamerten yli. Kyseessä olivat naudat ja kulkupeli oli rahtilaiva. Yksi eläin ei sijoiltaan menneen lonkkansa vuoksi päässyt kävelemään ramppia pitkin laivaan. En muista seisoiko se vai makasiko se vain paikoillaan, huolimatta siitä, kuinka kovaa sitä hakattiin. Ei se vaan päässyt eteenpäin kolmella jalallaan. Isännät raapivat päitänsä, koska elikko piti saada johonkin siitä satamasta. Hätä keinot keksi ja tilasi paikalle vempeleitä. Ensin eläimen etujalkaan sidottiin köysi, ja se nostettiin nosturin avulla kauhakuormaajan kauhaan. Siitä se kipattiin lastiruumaan kylki edellä. Pudotuksen matkaa ei kerrottu, ei myöskään jääty ihmettelemään olisiko joku jäänyt alle. Matka toiselle mantereelle alkoi, vaikka nyt oli todennäköisesti kaksi lonkkaa sijoiltaan ja useampia murtuneita luita myös.

Olin tuolloin raskaana, mikä saattoi vaikuttaa reaktioni voimakkuuteen. Olin hiukan hysteerinen, itkin ja tärisin, voin pahoin enkä saanut näkyä mielestäni. Tuon jälkeen olen lihaa ostaessani vähintään tarkastanut kasvatus- sekä teurastusmaat. Varmistanut, että ne ovat yksi ja sama. Aina, kun tieto on ollut saatavilla.

Nykyään en enää katso kaikkea, mitä on tarjolla. En voi mitään sille, että jossain Aasiassa mätkitään koiria hengiltä ja nyljetäänkin jo ennen hengen lähtöä. Hyödyllistä taas oli tieto, kuinka hain eviä leikataan eläviltä haikaloilta (näin kierretään hankalan monikon ablatiivimuoto) ja jätetään eläimet kuolemaan mereen ilman eviä. Olen jonkun kerran vaihtanut listalla olevan haineväkeiton toiseen alkukeittoon ja kertonut tarjoilijalle, mitä mieltä kyseisestä ruokalajista olen.

Toinen näkökulma kärsimyksiin on historiallinen. Kuinka paljon tarvitsee tietää, ja miksi? Jalostuuko ihminen, mikäli se tietää kaikki natsien tekemät julmuudet? Auttaako se välttämään samanlaiset ylilyönnit tulevaisuudessa? Auttaako se kenties ymmärtämään paremmin tiettyjen kansakuntien haavoja ja arpia tänäkin päivänä? Ja ennen kaikkea: mikä riittää?

Täytyykö mennä keskitysleireihin katsomaan hirvittäviä olosuhteita, joissa on toimittu? Onko hyvä nähdä dokumentteja tai todellisuuteen perustuvia elokuvia aiheesta ymmärtääkseen koko kauheuden? Sotia on ollut ympäri maailmaa, ja joka puolella julmuudet ovat olleet kuin äärimmilleen kehitelty taide. Ei väliä oltiinko Aasiassa, Afrikassa, Amerikan mantereella tai Euroopassa. Unohtuiko joku rikos ihmisyyttä vastaan? Pitkään ajattelin, että keskiaika inkvisitiolaitoksineen oli pahinta kaikesta, mutta aina kun tietoisuus laajenee, hämmästyy ihmisen kekseliäisyyttä. Hämmästyy ja kauhistuu.

Mika Waltarin Mikael Karvajalka on yksi lempikirjojani, mutten uskalla lukea sitä uudelleen. En pysty. Noitavainojen ajan kidutusmenetelmien kuvaukset olivat jotain, mitä oli todella vaikeaa kestää. Nyt kädessäni on James Clavellin Shogun. Ensimmäisten 75 sivun jälkeen vatsani on kääntynyt ylösalaisin, ja illalla pelkäsin nukahtamista mahdollisten painajaisten vuoksi. Jäljellä on vielä yli 800 sivua. Mietin haluanko jatkaa.

En enää katsoisi Kauriinmetsästäjiä, Pelastakaa sotamies Ryania enkä Uhrilampaita. Kahdessa ensimmäisessä on tietysti dokumentaariset taustat, joista on hyvä olla selvillä, mutta tarvitseeko mennä niin pitkälle. Tarvitseeko kaikkea nähdä niin tarkasti? Uhrilampaiden ja muiden samantyylisten kauhu- ja väkivaltaelokuvien ideaa en täysin käsitä. Mitä hyvää ne tekevät ihmiselle? Paraneeko maailma näiden avulla tai pysyykö se edes ennallaan? Voisiko äärimmäisen julmuuden, väkivallan ja pahuuden keksiminen synnyttää sitä lisää sielläkin, missä sitä ei muutoin edes olisi?

Minä en tiedä. Minä vain esitän kysymyksiä.

3 kommenttia:

  1. Niin hirveän paha mieli tulee maailman pahuudesta, että haluaa sulkea silmät, olen myös yrittänyt vaikuttaa asioihin mm. tuon eläintenkuljetusdokumentin jälkeen...miten yksilö voi vaikuttaa,en tiedä, tein kaikkeni, lähetin kirjoituksia kaikkiin mahdollisiin kohteisiin.

    SIIS puhumattakaan lapsista. Välillä aktivoidun täysillä pitkiksi ajoiksi sitten lamaannus iskee..voi voi.. Totuus on, että heikkoja pitää puolustaa ja on pakko yrittää edes jollain kirjoituksilla vaikuttaa, kuten sinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännää kuulla, että joku toinen on nähnyt ja vaikuttunut voimakkaasti juuri samaisesta dokumentista. Itse näin sen jo 20 vuotta sitten Suomen televisiossa, ja muistan sen nostattamat tunteet edelleen hyvin.

      Ja tunnistan hyvin tuon kausivaihtelun myös itsessäni. Aina ei jaksa välittää ja toisinaan tuntuu, että on pakko. Tehdään mitä pystytään!

      Poista
  2. Ihan samasta dokumentista puhutaan. Sen nimi oli : Eurokarjan kärsimysten tie, n. 20 v sitten, herätti valtavan kohun, hyvä niin !

    VastaaPoista

Iloitsen jokaisesta kommentista!