tiistai 8. huhtikuuta 2014

Paras jumalanpalvelus ikinä

Kylämme evankelisen kirkon lapsikuorolaiset ovat kylämme peruskoululaisia. Ja kun peruskoulu täällä alkaa vuotta aiemmin kuin Suomessa ja kestää vain neljä vuotta, ovat kuorolaiset sitten suomalaisen mittapuun mukaan esikoululaisista kolmasluokkalaisiin. Matti on kolmannella, koska hän aloitti koulunsa meidän tänne muuttaessamme, eikä voitu ajatellakaan, että kielitaidoton poika hyppää suoraan toiselle luokalle ikätoveriensa joukkoon. Piti opetella saksan kieli ja piti opetella lukemaan. Kakkosluokkalaiset osasivat jo molemmat. Luokan vanhimpana olemisessa on ollut vain hyviä puolia. Liian tuore lapsi joutuu ponnistelemaan monen asian eteen paljon kovemmin kuin suuremmin aivoin varustettu lajitoverinsa.

Lapsikuoro hoiteli viime sunnuntaina jumalanpalveluksen saarnan kirkossamme. Saarna kertoi sokeasta Bartimeuksesta ja siitä, kuinka Jeesus paransi hänen näkönsä. Lapset toteuttivat saarnansa pienoismusikaalin avulla.


Koska Matin rinnakkaisluokkaan on intergroitu ryhmä vammaisia lapsia, on heitä myös kuorossa mukana. Lasten tapa suhtautua erityislapsiin on niin luonteva ja suojeleva. Ilman tätä kokemusta lapseni olisivat paljon köyhempiä.


Matti oli Jeesus, ja Jeesuksen lähin opetuslapsi oli yksi erityislapsista. Matti kävi hakemassa tämän tytön kädestä auttaen, koska tämä ei olisi päässyt yksin portaita lavalle. Klara piteli toista erityistä tyttölasta paikoillaan, kun tämä innostui liikaa almujen heittämisestä sokean kupposeen. Kaikki tämä tapahtui luonnollisesti ja harjoittelematta. Kukaan ei vaivautunut, vaan kaikki iloitsivat yhdessä siitä mielettömästä tunteesta, joka kaikkien rintaa lämmitti.


Miettikää niitä kuoron opettajan ajatuksia, kun hän vetää näinkin epätasaista porukkaa, antaen kaikille mahdollisuuden esillä olemiseen ja onnistumisen iloon! Eva <3

Itselläni ei ollut kameraa mukanani. Keskityin itkemiseen. Sain kuvia jälkikäteen sähköpostilla.

Kaiken tämän jälkeen ei tunnu oikealta kertoa, kuinka ihanasti päivämme jatkuikaan. En haluaisi himmentää aamun muistoa mitenkään. Lähdimme neljän lapsen, kolmen aikuisen ja yhden pienen koiran voimin patikoimaan keväiseen Odenwaldiin. Aurinko lämmitti, kukat kukkivat, linnut lauloivat ja ruoho oli vihreää aitojen molemmin puolin. Ruokakin maistui hyvältä. Annan poikkeuksellisesti vain kuvien kertoa tarinaansa.









6 kommenttia:

  1. Lapset ovat niin ihanan aitoja esiintyessään, kyyneleitä on vaikea pidätellä. Olen samaa mieltä kanssasi, erityislapset koulussa tai harrastusten parissa kasvattavat meitä kaikkia ymmärtämään erilaisuutta ja kokemaan erilaiset ihmiset rikkautena.
    Voi tuota vihreyttä ja vehreyttä! Ihanan retken olette tehneet mahtavissa maisemissa.
    Kivaa pikkulauantaita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en edes yrittänyt pidätellä. Annoin virrata vapaasti :)

      Ja kiitos, täällä on kesämeininki jo aivan parhaillaan!

      Hyvää viikonjatkoa!

      Poista
  2. Se oli varmasti hieno ja herkkä kokemus, upeeta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan. Taiteellinen puoli ei ollut se, mikä kosketti, vaan juuri tuo kokemus.
      Kiitos Maritta!

      Poista
  3. Pysyikö äidin silmä kuivana, kun katsoi esitystä?...:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä pysynyt! Kerran kauan aikaa sitten kysyin Helmiltä, että mistä sulle nyt kyyneleitä tuli. Hän vastasi, että siitä itkusta <3

      Poista

Iloitsen jokaisesta kommentista!