sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Kesä, vaikkei lomaa

Kahden viikon Pfingster-loman jälkeen jatkuu taas arki tavalliseen tapaan. Kesäloma alkaa tänä vuonna vasta 31. heinäkuuta. Kesä ei kuitenkaan odota. Vaikkei täällä ollakaan yli 30 helteistä nautittu tänä kesänä kuin viikon verran, on lämpötila pysytellyt kuitenkin kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä. Ja hyvä niin, koska Matilla oli viime viikolla uintiviikko koulussa. Mitään muuta ei koko viikolla tehdä. Uidaan ulkouimalassa. Säästä riippumatta.


Juhannuskin meni kuten mikä tahansa viikonloppu. Perjantai oli tavallinen työpäivä eikä lauantainakaan kukaan tehnyt normaalilauantaita kummempaa. Paitsi me suomalaiset. Kutsuimme muutaman suomalaisperheen meille grillailemaan ja saksan jalkapallopeliä ihmettelemään. Teimme pienen kävelyretkenkin vanhaan kaupunkiin, yhden pysähdyksen taktiikalla.


Tapani mukaan pesin tietenkin ikkunat ja imuroin patterien välit. Ikkunoiden pesu on kyllä niin ihmeitä tekevää. Viikon istuin ja ihastelin uusia värejä kotona, kun kaikki kiilsi ja loisti. Nyt kuiva pöly ja isot kärpäset ovat hoitaneet tehtävänsä. Viikkokausia kestäneen kuivuuden jälkeen ei kukaan ole moittinut, vaikka tänä viikonloppuna onkin satanut sitten kunnolla. Viinivuodesta ei odoteta kuulemma hyvää, kun juuri nyt pitäisi rypäleiden kasvaa täyteen kokoonsa, eikä vettä oltu saatu moneen viikkoon.


Juhannuksena istuskeltiin isolla porukalla meidän pienellä parvekkeellamme. Asumme siis kolmen asunnon talossa, jonka asunnot ovat päällekkäin. Meillä on hallinnassamme kaksi ylintä huoneistoa, ja alakerran naapurilla on piha. Meillä on kolme parveketta, joista mikään ei ole valtava kooltaan. Isointa parveketta kuitenkin käytetään tosi paljon. Istun siellä aina, kun säät sallivat.


Olen pitään haaveillut sohvaryhmästä terassilla. Ja kun tilaa ei ole, jouduin uhraamaan parvekkeen pöydän sohvaryhmälle. Meillä ei nyt sitten enää syödä ulkona, mutta muuten vietetään aikaa parvekkeella sitäkin enemmän. Kun lämpötila sisällä nousee lähelle 30 astetta, ajattelin yöpyä sitten parvekkeella.


Ja lasten harrastuksissa tapahtuu myös. Matin jalkapallojoukkue piti ihastuttavat pihajuhlat valmentajan kotona. Syötiin ja juotiin hyvin, ja minä ja muut isät pelasimme turnauksen poikia vastaan. Pojat jäivät yökylään puutarhaan pystytettyihin telttoihin, paitsi että tulivat kesken yötä kuulemma sisälle, kun kävi ukkostamaan. Sateen ropinassa olisi kuulemma vielä nukkunut, mutta jyrinä oli liikaa. Itse ymmärrän tämän täysin, kun en kuuntele kuorsaustakaan ilman korvatulppia.


Helmi puolestaan oli kutsuttu kaupunginosamme soitto-opettajien järjestämään yhteiskonserttiin, jonne jokainen opettaja toi parhaita oppilaitaan esiintymään. Kutsu oli siis suuri kunnia. Helmi esitti tilaisuudessa Frédéric Chopinin Valssin A minor (Op. Posth.). Kappale oli hädin tuskin valmis, ja oli tuskin koskaan aiemmin mennyt näin sujuvasti kuin itse esityksessä, joten meidän helpotus esityksen jälkeen oli suunnaton. Kappaleen nimi toimii linkkinä videoon.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Prätkämummu

Olen aina tuntenut vetoa moottorikäyttöisiin ajoneuvoihin, poislukien veneet. Veneily pelottaa enemmän kuin ihastuttaa. Meri on järven rannalla kasvaneelle pelottava elementti. Liian voimakas ja liian arvaamaton. Pohjoisessa kasvaneena aloittelin vähäisiä kokemuksiani kaverien vanhempien moottorikelkoilla. Olin aina valmis reissuun, jos vaan joku oli jonnekin suuntaan menossa. Eikä ollut ollenkaan hullumpaa kietoa käsivarsiaan tiukasti jonkun kivan nuoren miehen ympärille. Sama juttu mopojen kanssa.

Moottoripyörät olivat tietysti se suurin intohimo, mutta sellaisen kyytiin pääsi todella harvoin. Vähän alle kolmekymppisenä kävin niin kuumana, että haimme ex-mieheni kanssa yhden pienen Aprilia Red Rosen minulle koeajoon. Aikoinaan henkilöautokortin kanssa tuli automaattisesti mukana oikeus ajaa minkä tahansa kokoista moottoripyörää. Ja se koeajohan päättyi surkeasti. Olisi pitänyt tietää ajamisesta vähän enemmän kuin että missä on kytkin ja vaihteet ja missä kaasu. Esimerkiksi etu- ja takajarrujen eroista ja ylipäätään jotain tasapainosta. Ajelin muutaman kierroksen hiekkakentällä, ja liian kovassa vauhdissa kentän päähän tullessani jarrutin liian voimakkaasti etujarrulla, ja niin loppui se koeajo. Selvisin naarmuilla ja mustelmilla. Henkinen kolahdus olikin sitten suurempi. Itketti ja masensi monta päivää, ja pelotti katsoakin moottoripyöriin päin. Ajattelin, että en koskaan oppisi ajamaan enkä koskaan uskaltaisi enää edes yrittää. Muutaman tonnin laskukin tuntui ikävältä (markka-aikaa).

Avioeroni jälkeen kokeilin sitten toista taktiikkaa. Tapailin joitain kavereita, joilla oli prätkä. Näin pääsin ainakin ajelulle, vaikka en itse ajanutkaan. Mikko ei ollut koskaan ollut kiinnostunut moottoripyöristä, mutta oli kovin kiinnostunut kyllä minun intohimoistani. Niinpä Mikko otti muutaman ajotunnin suhteemme alkuaikoina ja totesi, että ihan hauskaa, vaikkei hänen lajinsa. Itsekin olin siinä vaiheessa jo valmis jatkamaan lisääntymistä, ja moottoripyöräily oli auttamatta jäämässä kakkoseksi. Raskaana oleva nainen ei ole kaikkein halukkain alkamaan opetella moottoripyöräilemään, eikä edes istumaan aloittelevan kuskin kyytiin.



Mikolla innostus jäi kuitenkin jonnekin kytemään. Tänne Saksaan muutettuamme Mikolla oli jo moni merkki tutkittuna koeajoa varten, meille molemmille. Minä näytin vihreää, vaikka polttelinkin jäitä. Vajaa vuosi muutostamme meille tuli ensimmäinen moottoripyörä, Mikon BMW F800R ja parin kuukauden päästä siitä toinen, minun Hondani NC700S. Kun tilaus oli sisällä, otin minäkin muutaman ajotunnin, jotka olivat aivan mielettömän hyödyllisiä. Emme pelkästään ajaneet, vaan opettaja kertoi miksi mitäkin tehdään ja mitä pyörässä tapahtuu milloinkin. Miksi etujarru eikä takajarru. Jarrutettiin niin, että ABSit rutisi. Pelkoni jarruttamista kohtaan katosi. Opettaja laittoi minut peruuttamaan tavaratalon alas viettävälle luiskalle, ja sieltä montusta harjoittelin mäkilähtöä. Koskaan en olisi uskaltautunut itse sellaiseen paikkaan. Opettelin työntämään pyörää lantioani vasten, mikä on minulle nyt arkipäivää, koska en saa pyörää liikkumaan ylämäkeen päällä istuessani, mikäli maa viettää yhtään. 211 kiloa on paljon päkiöillä työnnettäväksi.

Mikko olisi vaihtanut pyörämme isompiin jo vuoden jälkeen, mutta minulla alkaa helposti ärsyttää, jos joku asia on lähtemässä niin kutsutusti lapasesta. Mieheni kohdalla se on yleensä joku harrastus (ei nyt aleta tässä siitä laskettelusta, eikä sanaakaan kiipeilystä). Niinpä raukka mieheni joutui ajamaan kaksi vuotta ensimmäisellä pyörällään, ennen kuin minä olin valmis päivitykseen.


Uudet pyörämme saapuivat viime viikolla: ER-6f ja Z1000SX. Hankimme molemmille Kawasakit. Vaikka itselläni putosi kuutiotilavuus hiukan, niin tehot melkein tuplaantuivat. Miehelläni lisääntyivät sekä kuutiot että tehot. Ensimmäiset pyörämme olivat nakupyörät, koska niillä on kuuleman mukaan helpompi opetella. Ja kun nämä uudet ovat nyt katetut, niin voin kyllä yhtyä tuohon väittämään. Etupää on raskaampi käsitellä, ja katteen vuoksi tulee helposti harha siitä, että minnekään ei ollakaan kääntymässä, vaikka rengas osoittaa aivan oikeaan suuntaan.


Mietimme tässä yksi ilta sitä, mistä pidämme moottoripyöräilyssä. Enää minuun ei vetoa tässä lajissa ollenkaan samat asiat kuin nuorempana. Illuusio siitä, että jokainen prätkäkundi on komea uros elämänsä keväässä, on karissut sen myötä, kun pari tällaista keski-ikäistä vetää goretexit elähtäneen vartalonsa päälle ja piilottaa kurttuiset kasvonsa kypärään. Myöskään vauhti ja vaaralliset tilanteetkaan eivät enää viehätä. Ennemminkin minua innostaa tässä se, että minä hallitsen jotain näin voimakasta. Teen jotain, mitä olen vuosikymmeniä halunnut osata, ja mitä ei moni ikäiseni ja kokoiseni nainen hallitse. Pyörän kiihtyvyys ja ketteryys ovat jotain sellaista, mihin autoillessa ei pääse. Ja aivan oma tunteensa on vielä silloin, kun lähden aivan yksin tien päälle. Pärjään tämän kanssa aivan yksin!


 Mutta kyllä minä sellaisen nahkapuvunkin vielä voisin...

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Patikointi lasten näkökulmasta

Lapset eivät ole aivan yhtä innoissaan vuorilla patikoinnista kuin me aikuiset, mutta yritämme tehdä reissuista mielekkäitä myös lasten mielestä. Tällä reissulla meillä oli ässä, joka pidettiin hihassa aina lähtöä edeltävään iltaan saakka.


Startti oli lauantaiaamuna, ja perjantai-iltana haimme pienille yllätykseksi isosisko Essin ja hänen poikaystävänsä Jaakon lentokentältä. Helmi oli kaverinsa kanssa uimassa ja Matti leikki kaverinsa kanssa. Me lähdettiin vähän "ajelulle". Yllätys oli aivan täydellinen, eikä patikoimaan lähtökään ollut enää ollenkaan ikävä ajatus. Illalla grillailtiin parvekkeella porukalla ja aamulla syötiin aamupalakin lämpimässä auringonpaisteessa. Sen jälkeen pakattiin auto ja lähdettiin viemään Essiä ja Jaakkoa ensimmäistä kertaa Itävallan Alpeille.


Pidimme patikoinnista taukoa vain yhden päivän, jonka vietimme läheisessä kylpylässä. Yritimme keksiä jokaiselle päivälle jotain kivaa puuhasteltavaa. Isompia vikinöitä ei koko lomalla kuulunut, eikä kunto pettänyt pienillä kertaakaan. Itse asiassa, pienten kunto kesti kaikkein parhaiten. Jopa vaikka heidän polkunsa ei aina kulkenut sieltä, missä aita on matalin. Itsehän en muista kovinkaan montaa kertaa kiikkuneeni polkujen varressa oleville irtolohkareille.


Olin itse niin onnellinen siitä, että majoituspaikkamme oli aivan täydellinen. Meillä oli kaksi vierekkäistä huoneistoa, jotka jakoivat yhteisen, valtavan terassin. Sen kautta kuljimme toistemme huoneistoihin. Ja siitä terassilta oli suora maisema vuoristoon. Jos jotain olisin halunnut muuttaa, niin olisin aina välillä sammuttanut lähes parvekkeemme alla virtaavan vuoristopuron. Sen kohinan vuoksi halusin toisinaan sulkea kaikki huoneistomme neljä parvekkeenovea. Jokaisesta huoneesta oli käynti parvekkeelle.


Tärkeää on, ettei patikointi ala maistumaan puulta. Joukossa on hyvä olla myös vähän kiveä.


Meillä oli myös mahdollisuus käyttää maksutta kylän Freibadia, mutta kävimme siellä vain kerran, koska ei tänne uimaan oltu tultu. Uimaan pääsee aina kotonakin.


Vaellusreittejä merkitään toisinaan päällekkäin asetelluilla kiviröykkiöillä. Eräässä paikassa oli yllättäen satoja pieniä röykkiöitä. Niinpä mekin rakensimme jokainen myös oman kivimerkkimme.


Valitsemme reittimme aina niin, että varteen sattuu ainakin yksi maja, josta saa syötävää. Majat ovat yleensä Hüttejä tai Almeja. Niissä levähdämme tavallisesti noin tunnin, ennen kuin jatkamme matkaa tai käännymme takaisin päin.


Ruoka on yleensä gulassikeittoa, nuudelikeittoa makkaralla tai ilman, hernekeittoa makkaralla tai ilman tai makkaraa ilman niitä keittoja. Hyvin varustelluissa rinneravintoloissa saa myös pastaa jauhelihakastikkeella tai peräti salaattia. Kaikki ruokalajit ovat tosin lasten mieleen.


Mikäli hytti on kovin lähellä lähtöpaikkaa tai vastaavasti iltapäiväkahvin aikaan, on tyypillinen valinta Apfelstrudel, Topfenstrudel, Kaiserschmarrn tai jäätelöannos. Kuvassa Apfelstrudel mit Vanillesauce ja Schiwasser. Lecker!


Yhtenä päivänä suuntasimme retkemme naapurikaupunkiin Dachsteiniin. Siellä sijaitsee jäätikkö, jolla toimii kesälaskettelukeskus, jonne noustaan valtavalla kondolihissillä. Hissimatkan aikana lämpötila laski noin 15 astetta. Takki riitti kuitenkin pitämään meidät lämpimänä. Lämpötila ylhäällä oli +12, mutta aurinko lämmitti mukavasti. Kontrasti oli valtava. Alhaalla ihmiset patikoivat hellevaatteissaan ja ylhäällä lasketeltiin täysillä.


Dachsteinin jäätikölle oli rakennettu myös huima Skywalk, jonka pohja oli metalliristikkoa tai läpinäkyvää lasia. Heikompia hirvitti kävellä lasipohjan päällä, kun alla oli satojen metrien pudotus. Sanomattakin on selvää, etteivät lapset olleet ne, joiden päätä paleli.


Kahtena iltana veimme lapset ratsastamaan, koska Helmiltä ei muutoin saisi hetken rauhaa. Hevostila olikin yllättävän mukava kaikkien meidän mielestä. Jopa niin mukava, että tulemme tänne viikoksi elokuussa.


Ei mikään poni! Matti halusi tietysti kokea samat kiemurat kuin Helmikin. Eikä haitannut mitään, että kaikki muut olivat tyttöjä. Kautta aikain ovat hevosmiehet olleet ensiksi poikia!


Yksi äidin lapsista nautti myös sydämensä kyllyydestä, vaikkei ratsastanutkaan. Hevosten kaulailu oli kuulemma ratsastamista mukavampaa. Kissalla oli myös pennut tallissa, ja pari pientä kaniakin vilisti pihassa vapaana, eikä Elli saanut kiinni ainoaakaan. Yritti tosin vain niitä hevosia...


Pingismestari päihitti kaikki vastustajansa. Matti pelaa pöytätennistä kolme kertaa viikossa, mutta harrastus on nyt ensi vuonna vähän uhan alla, kun ikätovereista ei taida tulla joukkuetta. Kahta poikaa ei kuulemma aleta valmentamaan, kun kisaamaan ei voida kahden miehen joukkueella lähteä.


Viimeisenä päivänä isi vei porukan seinälle. Vaikka edellisestä kiipeilykerrasta on vierähtänyt kuukausia, ei seinä ollut ylitsepääsemätön. Neljän tunnin kiipeilyurakan päätteeksi alkoi rankkasade niin yllättäen, että retkueen ensimmäiset ehtivät hytille kuivina ja viimeiset kastuivat läpimäriksi. Ja kaikki lähtivät suunnilleen samaan aikaan paluumatkalle.


Entuudestaan tuntemattomat kiipeilykaverit olivatkin hytille päästyään kuin vanhat kaverukset ikään. Ei niin kauhean tylsää?

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Elli ja Alpit - Filzmoos, Austria

Kun me näköjään koluamme Alppeja monta kertaa vuodessa, täytyy löytää näihin postauksiinkin jotain uutta näkökulmaa. Olkoon se tällä kertaa meidän koiramme perspektiivistä.


Filzmoos on pieni alppikylä Salzburgista noin seitsemänkymmentä kilometriä etelään. Suurempi paikka lähellä on Dachstein ja toisella suunnalla Flachau. Pieniä laskettelukeskuksia on koko tienoo täynnä. Kesäaikaan tietysti patikointia. Korkeuserot eivät ole valtavia, mutta 700 metrin nousukin löytyy aivan omalta kylältä. Sen kun tempaisee parissa tunnissa, niin kovassa helteessä pettää pienellä koiralla helposti jalat alta.

Meidän Elli ei ole kova juomaan eikä syömään. Ainakaan koiranruokaa. Kaikki muu menee kyllä mainiosti, mutta kun sitä kaikkea muuta ei ensimmäisenä päivänä ollut jääkaapissa. Sunnuntaina ovat kaikki kaupat kiinni, ja maanantaikin oli kansallinen pyhäpäivä. Saavuimme tietysti lauantai-iltana. Koiran nappuloilla lähdettiin sunnuntaiaamuna ensimmäiselle patikkalenkille. Hellettä oli melkein kolmekymmentä astetta ja taivas oli sininen.


Ihmiset tankkasivat tuhdin aamupalan naapurihotellissa, mutta Elli lähti soitellen sotaan. Automatkalla ei maistunut nappulat eikä perillä myöskään. Aamulla söi vähän ja kasteli kielensä vesikuppiin tapansa mukaan pari kertaa. Kävi sitten niin, että ensimmäisen kerran Ellin elämässä koiralla loppuivat jalat alta. Juotettiin koiraa ja annettiin levätä varjopaikoissa. Kyljellään, jalat suorana, eikä pääkään noussut.


Helpotus oli yllättävä. Notkelmapaikkaan jäänyt sulamaton lumialue sai Ellin kierimään lumessa, laskemaan siinä liukumäkeä pää edellä ja juoksemaan koko lumikon ympäri kymmenkunta kertaa. Muutos oli aivan käsittämätön. Viisi minuuttia aiemmin koiraa oli nosteltu takapäästä korkeimpien askelmien kohdilla. Nauroimme kaikki vedet silmissä. Elli oli pelastunut!


Filzmoosin alueella ei saa pitää koiria vapaana. Ainoa miinuspuoli tälle paikalle. Otin täyden vastuun koirastani ja annoin sen lönkytellä polulla vapaana meidän välissämme. Elli ei metsästä. Elli paimentaa meitä eikä jätä meitä yksin (lue: ei poistu luotamme). Otin Ellin hihnaan, kun paikalla oli muita ihmisiä tai murmeleita. Villit murmelit olisivat koloissaan ennen kuin Elli ehtisi kissaa sanoa, mutta alueella oli rinne, jonka murmelit olivat kesyyntyneet ihmisiin, kun niitä oli ruokittu alueella. Elli pysyi tiukasti hihnassaan.


Rinteillä laiduntavat lehmät puolestaan ajavat koiraa takaa enemmän kuin koira niitä, joten on aivan hyväkin, että Elli on vapaana ja pääsee karkuun. Enkä minäkään hihnan toisessa päässä jää lehmien jalkoihin siinä sivussa. (Lisäys 31.7.: Juuri tällä viikolla luin lehdestä, että ikäiseni saksalaisnainen oli kuollut Itävallassa villiintyneen lehmälauman jalkoihin. Lehmät olivat riehaantuneet naisen hihnassa olevasta koirasta. Tällaisen tilanteen saatan hyvin kuvitella, ja päästänkin Ellin vapaana kiertämään lehmät kaukaa.)


Hevosiin Ellillä on vielä vähän tottumista, mutta Ellin haukku on tallikoiriin tottuneille hevosille yhtä kuin kärpäsen surina niiden korvissa, joten varasimme kesälomaksi viikon hevostilalta ihan vaan että Elli pääsee sosiaalistumaan kaviojalkaisiinkin. Tai ehkä se Ellin ulina johtuukin jodlaavasta vossikkakuskista? Koskaan en kyllä ole kuullut komeampaa jodlausta! Yhtä kaikki, hevoset saavat Ellin puolustusvaistot hereille.


keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Ylioppilas ja yo-merkonomi

Rauha
 
 
Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?


Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?
 
 
Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.


 Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.
 
 
Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.


Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.
 
 
 Eino Leino