tiistai 23. syyskuuta 2014

Yliyönreissu Moselin laaksoon

Luin reilu viikko sitten joidenkin Jaaskarien blogista, että "Mosel on saksalaisten kätketty helmi", ja sinne he olivat jälleen suuntimassa. Katselin myös kuvia heidän edelliseltä Moselinmatkaltaan. Olen katsellut heidän Alppikuviaankin jo yli vuoden...


Laittelin sitten näille Jaaskareille viestiä, että jos vain kertovat koordinaatit, niin voitaisiin puristaa käsipäivää Moselissa. Ja koska meillä on jo niin isot lapset (19-, 11- ja 10-veet), niin hehän hoitelivat toisensa jo ihan keskenään. (Kaikki näköjään otimme ilon irti viikonlopustamme...)


Noustiin Mikon kanssa aamuvarhaisella lauantaina ja huristimme kauneinta reittiä pitkin kohti Moselia. Vähän sattui matkan varteen moottoriteitäkin, mutta hyvin nopeasti olimme Rhein-jokivarressa. Pieniä kyliä ja linnoja soljui ohitsemme, matkanteko oli hidasta, mutta kaunista, ja pysähtelimme kahviloissa ja lossisatamissa. Olimme ensimmäisellä yliyönreissullamme moottoripyörillä. Ja matkaa määränpähän oli komiat 200 kilometriä. Aikaa koko komeuteen tosin paloi melkein viisi tuntia, että revitään kaikki siitä!


Meillä on kypäräpuhelimet, joilla kommunikoimme (ja riitelemme) sujuvasti ajon aikana. Milloin joku ohitus ei tunnu mielekkäältä molemmista (siis Mikon mielestä, minähän nyt kyllä...), milloin väittelemme osuuko nenään sikalan vai navetan tuoksu. Yhtä mieltä olimme kuitenkin siitä, että jollain alueella oli vast'ikään kerätty purjosato. Matkanteossa on aivan uusi elementtinsä, kun matkustaa prätkillä.


Rein- ja Mosel-jokivarsien linnojen määrä on vaikuttava. Kuvasaalista minulla ei juurikaan ole, koska matkantekotapa. Perille Bernkastein-Kuesiin päästyämme yritin sitten kuvata sitäkin enemmän.


Tapasimme blogiystävämme, majoittauduimme kiireesti ja lähdimme aistimaan paikan henkeä. Nauttimaan syksyn ensimmäiset Federweißerit eli Neuer Weinit ja Zwibelkuchenit eli sipulipiiraat. Sadonkorjuuaikaa ei vain voi ohittaa ilman tätä parivaljakkoa. Kiipesimme kylän linnalle kuvaamaan maisemia sekä nauttimaan paikallista Rieslingiä. Toiset tosin nauttivat sitä vain katselemalla alla siintäviä joenpenkereitä. Minä valitsin sitä myös lasiini, kun toisille maistui hyvä saksalainen Pils.


Kylä oli viehättävä, seura ei olisi voinut olla sillä hetkellä parempaa, sadekuuro loppui ennen illallistamme eikä kukaan valittanut ruoasta - tai sen hinnasta.


Aamulla valitsimme lyhimmän reitin kotiin. Tosin puolivälissä matkaa vaihdoimme asetuksen nopeimpaan reittiin. Pikkutiet olivat vallan viehättäviä, mutta kun 60 kilometrin matkaan oli käytetty tunti 15 minuuttia, oli aika siirtyä moottoriteille.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Berliinin valitut palat

Tämän postauksen myötä paketoin matkamme muiden muistojen joukkoon. Kerron muutaman itseäni eniten miellyttäneen positiivisen kokemuksen Berliinistä.

Alexanderplatz - Suuri aukio, jonka ympärillä on valtavasti liikerakennuksia, ravintoloita ja Fernsehturm-televisiotorni. Torniin pääsee syömäänkin isolla rahalla. Meillä ei sitä ollut. Aukio vilisee elämää aamusta iltaan. Katutaiteilijoita, oman elämänsä herroja sekä satunnaisia ohikulkijoita. Istuuduimme torin laidalla olevaan ulkoilmaravintolaan katselemaan ohi kulkevia polttariseurueita temppuiluineen sekä muita kaksi- ja nelijalkaisia odotellessamme seurueemme shoppailijaa. Kenelläkään ei ollut kiire. Pienet kiersivät torin ilmaisia nähtävyyksiä. Helmi jaksoi seurata toista tuntia eräänkin katutaiteilijan teoksen valmistumista. Pääsipä hän kokeilemaan liituja itsekin.




Salvador Dalin näyttely - Meillä on ollut ystäviltä lainattu Dalin taidekirja lipaston nurkalla jo jonkun kuukauden. Olemme sitä satunnaisesti selailleet ja tutustuneet taiteilijan tyyliin. Siksi oli mieletön sattuma, että osuimme kävelemään Dalin näyttelyn ohitse. Iloitsin, kun kukaan ei vastustellut tarjoustani ostaa heille liput sisään.

Helmi jatkoi näyttelyn jälkeenkin surrealismiin tutustumista selaamalla mukaamme lähtenyttä taidekirjaa. Saahan nähdä tarttuiko tästä tyylisuuntauksesta mitään matkaan. Lasten kanssa kyllä vähän pohdittiin mikä tekee toisten pippelikuvista taidetta, kun se toisten piirtämänä on ruma kuva.


“The only difference between me and a madman is I'm not mad.”

“The only difference between me and the Surrealists, is that I am a Surrealist."

Salvador Dali

Aquanario, Potsdamer Platz - Vesiaiheeseen on rakennettu musiikin mukaan rytmitetty suihkulähde, joka on valaistu vaihtelevin värivaloin. Löysimme paikan päivänvalolla, joten meidän oli tultava illan suussa uudelleen. Show alkoi tasatunnein ja kesti puoli tuntia kerrallaan. Musiikkeja oli kolme erilaista; klassista, ikivihreitä ja elokuvasävelmiä (jos oikein asian ajattelin). Suihkulähteen eteen on rakennettu ylellinen lounge pehmeine sohvineen. Listalla ei ole mitään syötävää, joten siinä kului valkoviiniä ja Hugoja, kun halusimme kuunnella koko ohjelmiston.




lauantai 13. syyskuuta 2014

Berliini ja sen kärsimykset

Matkamme jatkui Prahasta Berliiniin. Hotellimme sijaitsi Berliinin eläintarhan parkkitalon vieressä. Lisäkiharoita tuli kuvioon siitä, että jotenkin ihmeellisesti katumme talot olivat numeroitu aivan numerojärjestykseen, eikä niitä oltu eroiteltu parittomiin ja parillisiin. Etsimme osoitetta numerossa 21, joten paniikki iski, kun huomasin rakennuksen numero 20 meidän puolellamme katua. Ja kadullammehan oli siis kolme kaistaa molempiin suuntiin, joten mitään kääntymismahdollisuutta ei aivan heti ollut näkyvissä. Jätin auton tietysti aivan väärään paikkaan, kun pysähdyin ihmettelemään asiaa. Tietenkin perään tuli heti joku hengittämään, mutta ehdin onneksi selvittää, että seuraava rakennus oli todellakin hämmästyksekseni 21. Näin olimme taas löytäneet perille aivan ytimessä. Heti en kuitenkaan halua Kurfürstendammille uudestaan ajelemaan!

Mikko liittyi viikonlopuksi seuraamme Berliinissä. Sain huokaista hetkeksi, kun en enää ollut ainoa vastuullinen. Sain jättää esimerkiksi joukkoliikennelippujen hankkimisen Mikolle. Hän löysikin mahtavan vaihtoehdon: ryhmälippu viidelle hengelle päiväksi kaupungin alueen julkisiin liikkumavälineisiin 16,20 eur. Ja mehän suihkittiin. Pakollisista nähtävyyksistä kiersimme mielestämme kiinnostavimmat ja helpoiten saavutettavat kohteet. Paljon hauskaa näimme aivan sattumaltakin. Ja vaikka Praha olikin kaunis ja viehättävä, oli kaikkien yhteinen mielipide Berliinin puolella. Ehkä lähinnä monipuolisuutensa vuoksi, mutta kyllä kaupungin hämmästeltävän monitahoinen historiakin vaikutti asiaan. Pelkästään Berliinin muurin olemassaolon merkitystä on käsittämätöntä edes koettaa ymmärtää.

Vaikka en haluaisi vääntää montaa postausta samasta aiheesta, on Berliinistä vaikeaa valita vain muutamaa kuvaa. Toivottavasti teitä ei haittaa, että käsittelen tässä vain holokaustia ja Berliinin muuria koskevia aiheita ja kuvia, ja loput laitan myöhemmin. Nämä kaksi aihetta vain ovat niin pysäyttäviä.


Holokaustin muistomerkillä keskellä Berliiniä alkoi pohtimaan, mitä tekijä on teoksellaan halunnut kertoa.

Googlettamalla löytyy mm. seuraavaa:
"Branderburgin portin lähellä aivan Berliinin keskustassa aukeaa näkymä Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkille. Muistomerkki koostuu 2711 erikokoisen kivipaaden suoraviivaisesta labyrintista 19000 m2 aaltoilevalla alueella. Muistomerkin suunnitteli Peter Eisenman ja sen avajaiset olivat vuonna 2005. Heti avajaisten jälkeen muistomerkki on ollut välillä kiivaankin väittelyn kohteena, syinä mm. se, että se on ainoastaan holokaustissa kuolleiden juutalaisten muistoksi pystytetty, joidenkin mielestä taas holokaustille ei edes saisi pystyttää muistomerkkiä. Missään kohtaa muistomerkkiä ei kuitenkaan sanota, minkä muistoksi se on pystytetty - joidenkin mielestä näin on tehty tahallaan, jotta vierailijat tekisivät omia johtopäätöksiään asiasta.
Muistomerkkiä ja sen kivipaaseja on yritetty tulkita monin eri tavoin. Usein ne edustavat kuolleiden juutalaisten hautakiviä, harmaata väriä kuvaillaan holokaustissa menehtyneiden juutalaisten tuhkaksi, toisaalta joidenkin mielestä muistomerkissä ei ole juurikaan symboliikkaa mukana ja se on siksi melko radikaali lähestymistapa muistomerkiksi. Paikan huomaamattoman kaltevuuden ja aaltoilun, jonka kokee vasta syvemmällä muistomerkissä, on sanottu aiheuttavan myös turvattomuuden tunnetta ja täten symboloivan omalla tavallaan holokaustia."


Meidän kaikkien mielestä muistomerkki alkoi niin pienestä. Matalista kivipaaseista, jotka nopeasti, mutta huomaamatta kasvoivat korkeutta ja lukumäärää. Pian niitä oli joka puolella.


Ja ne olivat korkeampia kuin omat ajatukset. Yht'äkkiä ne olivat nielaisseet koko ihmisen sisäänsä. Tuli ajatelleeksi, kuinka olisi käynyt oman itsensä kanssa... Olisiko jossain vaiheessa havahtunut vastustamaan tapahtumia ja olisiko ollut mitään keinoja vastustaa sitä kauheutta, mitä ympärillä tapahtui?



Retki Sachsenhausenin keskitysleirille, noin 35 km Berliinistä pohjoiseen. Alitajuisesti kaikki pukeuduimme tummiin ja valkoisiin.




Kuka vain astuu vyöhykkeelle, voidaan ampua välittömästi.


Viisi minuuttia aikaa aamuisin, viisi minuuttia aikaa iltaisin.


Teloituspaalu. Kädet sidottiin selän taakse. Nostettiin paaluun käsistä roikkumaan. Vaikkei Sachsenhausen ollut tuhoamisleiri, kuoli siellä siitä huolimatta kymmeniätuhansia vankeja sen koko olemassaolon aikana.





Toisen maailmansodan jälkeen Berliini ja koko Saksa oli jaettu neljän sodan voittajamaan sektoriin. Hallitsevat maat olivat Ranska, USA, Iso-Britannia ja Venäjä.


Berliinin muuria Saksan jakauduttua Itä- ja Länsi-Saksaan. Yht'äkkiä kaupungin toiselta puolelta ei enää päässytkään toiselle puolelle. Perheet hajosivat. Lapset saattoivat joutua erilleen vanhemmistaan. Lapsia pudotettiin rajalla olevien talojen ylimpien kerrosten ikkunoista lännen puolelle, kun alempien kerrosten ikkunat oli jo muurattu umpeen. Vanhat mummotkin pudottautuivat alas. Rajavahdit pitivät kiinni käsistä ja ampuivat savupommeja. Möhemmin ampuivat kuoliaaksi. Lännen puolella oltiin palokunnan voimin ottamassa vastaan...


Jäljelle jätetty pätkä muuria oli fyysisesti vain noin 10 senttimetriä paksu, mutta henkinen paksuus on varmasti ollut kilometrin. Rajavyöhykekin oli tosin tappava. Ja muurin päällä kulki piikkilankaa. "Länteen et mene, koska idässä on parempi!" Ihmisiä salakuljetettiin autojen bensatankeissa lännen puolelle. Ihmiset kaivoivat tunneleita maan alitse... Muurimuseossa oli näytillä salakuljetukseen käytettyjä autoja ja välineitä, sekä valokuvia loikkausyrityksistä.

"Vuoden 1962 kesäkuussa aloitettiin toisen vaiheen rakennustyöt, jolloin muurin vieressä sijainneet talot hajotettiin ja noin 100 metrin päähän rakennettiin uusi muuri. Väliin jäi tyhjä kaistale, jota alettiin kutsua ”kuoleman käytäväksi”. Se oli täytetty hienojakoisella soralla, jotta pakoa yrittävien jalanjäljet näkyisivät helposti. Alue oli täysin suojaton ja ansoitettu muun muassa paukkupanoksilla, jotka oli liitetty mutkittelevaan lankaan. Pienikin töytäisy laukaisi paukkupanokset, jotka haavoittivat pakenijaa ja kutsuivat rajavartijat paikalle. Alueen tärkein ominaisuus oli vartiotorneissa oleville vartijoille avautuva vapaa tulilinja. Aluetta ei ollut miinoitettu, toisin kuin Saksan sisäraja.
Viimeinen rakennusvaihe alkoi vuonna 1975. Lopullisen muurin korkeus oli 3,6 m ja leveys 1,5 m. Sen rakentaminen maksoi 16 155 000 DDR:n markkaa. Muurin yläosassa oli betoninen putki joka hankaloitti muurin yli kiipeämistä. Ennen betonista putkea kokeiltiin lasinsirpaleita muurin päällä, mutta päättäjät katsoivat paremmaksi siirtyä betoniseen putkeen. Rakennelmaan kuului myös 300 vahtitornia ja 30 bunkkeria.
Muurin rakentamisen jälkeen pako Länsi-Berliiniin oli erittäin vaikeaa. Pakenemista yrittäneistä 5 000 onnistui, 239 kuoli ja 200 haavoittui vakavasti. Suurin osa pakoyrityksistä pysäytettiin. Pakoa yrittäneitä tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Piikkilankavaiheessa, kun raja vielä kulki pitkin kaupungin katuja, pakoa saattoi yrittää yksinkertaisesti loikkaamalla talon ikkunasta kadun toiselle puolelle, jossa muun muassa Länsi-Berliinin palomiehet auttoivat pakenijoita. Pakojen estämiseksi ikkunat muurattiin umpeen ja katoille laitettiin piikkilankaesteitä. Betonimuurin ja suojavyöhykkeen valmistuttua pako rakennusten kautta muuttui mahdottomaksi. Myöhemmin pakoa yritettiin muun muassa kaivamalla tunneleita muurin ali tai lentämällä sen yli.
Muurin murtumisen aikoihin suunniteltiin parannuksia muuriin. Niitä ei kuitenkaan ehditty toteuttaa ennen muurin murtumista. Parannuksiin kuului elektronisia valonheittimiä ja hämäränäkölaseja." Wikipedia


Honecker sanoi vielä lokakuussa 1989, että Berliinin muuri ei murru koskaan. Marraskuun 9. päivä 1989 muuri lopulta murtui.


"Vielä on monta purkamatonta muuria maailmassa."



Mikä lie tuntemattoman katutaiteilijan sanoma? Kenties jotain positiivista?

The Wall, Pink Floyd - Live in Berlin 1990

"The Wall -- Live in Berlin was a live concert performance by Roger Waters and numerous guest artists, of the Pink Floyd studio album The Wall, itself largely written by Waters during his time with the band. The show was held in Berlin on 21 July 1990, to commemorate the fall of the Berlin Wall eight months earlier."

perjantai 12. syyskuuta 2014

Nainen ratissa - Saksasta Prahaan

En ole koskaan pitänyt itseäni kovin kummoisena autoilijana. Ajan kyllä sujuvasti tutuissa ympyröissä ja suurilla pääteillä, mutta vieraat ja suuremmat kaupungit hirvittävät. Helsinki, Heidelberg ja Mannheim ovat suurkaupunkeja.


Kun Annin tänne muutto varmistui, varasin niissä höyryissäni hotellit Prahasta ja Berliinistä itselleni ja lapsille, koska Mikolla ei ollut mahdollisuutta lähteä kanssamme. Berliiniin hän tosin tuli viikonlopuksi kanssamme. Matka oli tarkoitus tehdä autolla, eikä Annilla ole ajokorttia.

Koti - Praha, 519 km. Praha - Berliini, 351 km ja Berliini - koti, 621 km. Mitä sitten vaikkei ajakaan Helsingissä? Kyllä pari miljuunakaupunkia selätetään!

Prahan hotelli oli vanhan kaupungin juutalaiskorttelissa, Josefovissa. Sijainti siis loistava, kadut kapeita ja yksisuuntaisia. Viehättäviä siis muiden kuin autokuskin mielestä. Mutta navigaattori ohjasi suoraan pienen päättyvän kujan päähän. Auton kääntäminen onnistui juuri ja juuri. Ja hyvä niin, sillä hotellimme oli suoraan tuon kujan päässä. Omistaja hyppäsi kyytiini ja ohjasi minut muutaman sadan metrin päässä olevalle yksityiselle parkkipaikalle, joka sijaitsi sisäpihalla, jonne autot piti peruuttaa hädin tuskin auton levyisestä portista. Tuolla sijaitsi autohissi, johon upotettiin maan alle autoja pareittain viiteen kerrokseen. Oi ihmettä!

Prahassa emme sitten tarvinneetkaan autoa, emmekä mitään muutakaan menopeliä. Kaikki mitä tarvitsimme, sijaitsi kävelymatkan etäisyydellä. Varsinkin kun meillä oli vain puolitoista päivää aikaa. Olin käynyt aiemmin Budapestissä ja odotin jotain samankaltaista. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, ja täytyykin sanoa, että pidin Prahasta paljon enemmän tämän ohkaisen kokemukseni perusteella.


Anni on aamupalafriikki. Hänellä on suorastaan pakkomielle upeista aamupaloista. En valittanut, vaan istuin valmiiseen pöytään.


Aloitimme jalkapatikkamme kujallamme sijaitsevasta Pyhän Agnesin luostarista. Yläkerrassa olisi ollut taidenäyttelykin, mutta arvelimme, etteivät päivän tunnit riitä kaikkeen, ja tutustuimme vain luostarin pohjakerrokseen.


Kävelymatka vanhankaupungin aukiolle, Staroměstské náměstille, kesti viitisen minuuttia. Sen laidalla sijaitsivat muiden muassa kuvassa näkyvä Týnin kirkko sekä Raatihuone astronomisine kelloineen. Torilla tapahtui koko ajan. Katutaiteilijat esittelivät taitojaan, turistit ajelivat vuokraamillaan Segway-ajopeleillään, hevosvaljakot ja pyörätaksit odottelivat asiakkaitaan ja turistit istuskelivat ja nautiskelivat olostaan.


Raatihuoneen ympärillä oli kaunista katseltavaa joka puolella.



Vltavajoen ylittävällä Kaarlensillalla sai pitää tiukasti tytärtään kädestä, koska sitä minulta pyysi kädestä pitäen kaksikin nuorta miestä. Tässä heidän mammansa kuvaa kosijajoukkoa.


Joka toiseen ravintolaan teki mieli pistäytyä jotain pientä vähän maistamaan. Niin valitettavaa, että se ei ollut mahdollista. Lounaspaikaksi valitsimme keskiaikaisen ravintolan, jonka tumma olut olisi kannattanut jättää kaatamatta valkoisille vaatteille. Olipahan ensimmäinen kerta, kun pesin housut ja paidan ravintolan vessassa saippualla, kuivatin niitä käsien kuivaukseen tarkoitetulla puhaltimella ja kävelin pari tuntia auringonpaisteessa märät vaatteet ylläni. Ja en siis puhu nyt tahroista vaan puolesta tuopillisesta tummaa olutta!


Tällä reissulla minulla oli itseänikin innokkaampi kameramies matkassa, joten itsekin esinnyn kuvissa tavallista enemmän. Kuva Prahan linnan puistosta, Tsekin paratiisista.



Kaarlensillalla oli myös monenlaista toimintaa. Katumuusikoita ja -taiteilijoita sekä monenlaisia kojukauppiaita. Eikähän mekään päästy ohi pysähtymättä.


Ihanat muistot tästä lomareissusta lasten huoneiden seinille kehystettäväksi!



Ellei Anni olisi raahannut meitä päiväunien jälkeen näköalatorniin, Petřínská rozhlednaan, emme olisi koskaan nähneet näitä maisemia yöllisestä Prahasta. Onneksi raahasi!

tiistai 2. syyskuuta 2014

Laskettu aika tänään

Olen siivonnut vierashuonetta, tyhjentänyt kaappeja ja tehnyt hyllyille tilaa, tilannut uuden jalkalampun ja pedannut vuoteeseen puhtaat lakanat. Meille odotetaan uutta perheenjäsentä. Kohta meillä on kolme lasta. Tämä kolmas lapsi on kyllä jo aikuinen, mutta oma lapsi kuitenkin. Anni muuttaa meille, ja kaikki laskevat tunteja.


Anni haluaa henkäistä lukion ja pääsykoeurakan jälkeen ja pitää yhden välivuoden. Ja koska poikaystävä on syksyn armeijassa, päätettiin, että Anni käyttää tämän ajan hyväkseen laajentamalla elämänkokemustaan uuden maan verran ja vahvistaa vähän kielitaitoaan saksan kielen osalta. Mikäli hän osaisi ottaa kaiken irti tästä ajasta täällä, jäisi hänelle upea muisto erilaisesta arjesta. Toivon todella, että poikaystävän ikävöiminen ei pilaa koko hienoa mahdollisuutta, vaikka ymmärränkin, että ikävä on varmasti kova.

Hänelle tilaa tehdessäni ja vuodetta pedatessani, ovat tunteet nousseet jotenkin enemmän pintaan kuin normaalisti. Olen muistellut viime päivinä tavallista enemmän Annin lapsuutta ja pikku-Annin persoonaa. Tuntuu aika etuoikeutetulta saada jo kerran pesästään lentänyt linnunpoika takaisin. Vielä kun Annin vieroitus tapahtui hieman tavallista aiemmin ja todellakin kertaheitolla.

Nyt saan ottaa takaisin tuota menetettyä yhteistä aikaa. Saan jälleen olla äiti Annille. Voi tosin olla, että tämä yhtälö onkin mahdoton. Anni ei enää olekaan se 16-vuotias, vaan hän on nyt aikuinen, jo jonkin aikaa itsenäisesti itsestään vastannut nuori nainen. Voin vain toivoa, että tämä asetelma toimii. Että löydetään jonkinlainen tasapaino tässä uudessa tilanteessa.

Olen aivan innoissani siitä, että pääsen näyttämään tyttärelleni niitä asioita, joita koemme ja elämme täällä todeksi. Ja innoissani siitä, että minulla on aikaa hänelle. Olen huomaamattani täyttänyt jo melkein jokaisen syksyn viikonlopun monenlaisilla aktiviteeteilla. Tehdään matkoja ja vierailuja, osallistutaan erilaisiin tilaisuuksiin ja tapahtumiin sekä kutsutaan vieraita ja tuttuja syömään ja kylästelemään. Suurin osa näistä tapahtumista olisi kyllä kalenterissamme ilman Anniakin, mutta on tämä uusi tilanne saanut minut aktivoitumaan entisestäänkin.

Anni varmaan kiljuu riemusta, kun raahaan hänet sienimetsään.