keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Rakastan musikaalista lahjakkuutta

Minulla on intohimo.

Ajattelen niin, että itselläni on kohtalainen sävelkorva. Tämän olen päätellyt siitä, että toisen vanhempani suvussa kaikki hänen sisaruksensa sekä heidän lapsensa ovat musikaalisesti lahjakkaita. Edes meidän kolmentoista serkuksen vanhemmat sukumme ulkopuolelta eivät ole pystyneet muuttamaan tätä seikkaa. Lahja jatkuu myös useimmissa meidän serkusten lapsissakin. Sekä serkuissani että heidän lapsissaan on vakavasti otettavia musiikin harrastajia. Levyjäkin on syntynyt useammaltakin. Ammattilaisia ei tosin suvussamme ole vielä ainoaakaan. Terveisiä kaikille serkuille!

Itsehän en pääse paukuttelemaan henkseleitä. Pianotunneilla jaksoin käydä puolitoista vuotta, koska pelkäsin ja inhosin soitto-opettajaani. Pois kaikki innostus ja hauskuus! Akustisen kitaran otteet opettelin teini-iässä pystyäkseni säestämään nuoren seurakunnan veisuja sekä omassa kamarissani tunteella vetämiäni Suomi-iskelmiä. Landola C65! Kuoroja kulutin, koska se oli ainoa mahdollisuuteni tehdä musiikkia. Suurin saavutukseni oli kuulua Prima Vista -kuoroon noin kuuden vuoden ajan. Kakkosaltot!

Prima Vista laajensi käsitystäni musiikista valtavasti. Lauloimme kaikenlaista musiikkia. Taiteellinen johtajamme kutsui itseään musiikin prostituoiduksi. Hän pystyi soittamaan "instrumenttiaan" musiikin kaikilla osa-alueilla. Toisinaan kuoromme taipui uskomattomiin klassisiin teoksiin, joita en koskaan muutoin olisi edes kuunnellut. Nyt osasin ne ulkoa. Joskus tunnistin jopa kahdeksan eri ääntä niissä! Joskus taas lauloimme suosituimpia populääri-iskelmiä: elokuvasävelmiä, musikaaleja, Disney-musikaalien tunnusmusiikkia, joululauluja, kansanmusiikkia, Suomi-poppia, kerran jopa Lasse Martensonia kokonaisen teoksen verran! Olen ikuisesti kiitollinen noista vuosista!

Olen jopa laulanut ja tanssinut viikon Savoy-teatterin lavalla Andrew Lloyd Webberin Jesus Christ Superstar -musikaalin tahdeissa. Vaikka en koskaan ole osannut häävisti tanssia. Silloin, koreografin johdolla sain senkin kerran kokea. Monta vuotta säilyivät nämä muuvit takaraivossa tanssilattialle joutuessani. Nyt en muista niistä enää ainoaakaan.

Kun tapasin mieheni, ihastuin hänessä moniin eri piirteisiin. Kun hän vajaa vuosi seurusteltuamme istahti ensimmäisen kerran pianoni ääreen ja soitti minulle, aloin itkeä. En tiennyt. En ollut ymmärtänyt mitä hänen mainitsemansa sello- ja piano-opinnot tarkoittivat. Se tarkoitti, että hän osasi soittaa nuoteista! Ei kovin sujuvasti, mutta kuten matemaatikko laskee matematiikkaa kaavojen avulla tai kuin nuotit olisivat kieli, jota minä en koskaan oppinut. Taisin itkeä kuin suihkulähde.

Vanhin poikani oli osoittanut lähes absoluuttista sävelkorvaa jo ennen kouluikää. Hän lauloi kirkkaalla poikasopraanollaan kaikki pyörryksiin. Äänenmurroksen jälkeen hän ei sitten enää laulanutkaan. Kuusivuotiaasta hän kävi pianotunneilla. Tänä päivänä hän kuuntelee kappaleen ja sen jälkeen soittaa sen. Jotenkin noin se menee. Nuotteja hän ei sano osaavansa lukea vuosien soittotuntien ja teoriaopintojen jälkeenkään. Kitaransoiton hän opetteli pianoteorian avulla.

Nyt seuraan Helmin ja Matin soitto- ja laulutaidon kehittymistä. Helmi on tulessa taas ensi viikonloppuna vetäessään kuoronsa musikaalissa hyvän haltijattaren roolin. Hän laulaa useammankin soolon ja hänellä on myös monta puherepliikkiä. En ole kertaakaan vielä nähnyt yhtään läpimenoa, joten jännittää kovasti. Minulle on tosin sanottu, että hyvin menee.

Helmi ja Matti saavat pianonsoiton opettajaltaan aina vaan vaikeampia kappaleita. Helmillä on tosin parin vuoden etumatka opinnoissaan. Kuvaavaa kuitenkin on, että Helmi harjoittelee nyt kappaletta (tämä ei siis ole Helmi), jota edes opettaja ei saanut soitettua virheettömästi. Taas valuvat kyyneleet, kun kuuntelen lasten harjoittelua.

Kaiken tämän musikaalisuuden ympäröimänä, kiitollisena siitä ja täydellisen kädettömänä itse, minulla on unelma. Unelma, joka on kuin tähdenlento, jota en halua sanoa ääneen. Pelkään, että se ei sen vuoksi sitten toteudukaan. Kerron, mikäli se joku päivä on totta.

2 kommenttia:

  1. Laulu on upea lahja. Tai musikaalisuus yleensäkin. Opetan lapsille musikaalisuutta iltalauluilla ennen nukkumaanmenoa. Koulun kolmannella luokalla saatu kutonen laulukokeessa ei haittaa, lapset eivät vielä sitä tajua. Oppivat minua paremman sävelkorvan (ehkä jopa rytmitajunkin) seurakunnan kuorossa..

    Ja ne nukkumaanmenolaulut. Haluan opettaa lapsille klassikoita ennen kuin ShakiratDiandratAnnaAbreut valtaavat heidän maailmansa; lintua ja lasta, pitkää kuumaa kesää, paratiisia, jos sä tahdot niin, yesterdayta, my wayta, vihreän joen rannalla, kitaraa taivasta ja tähteä. American Pie piti poistaa listoilta, kun lauloivat päiväkodissa 'and good old boys drinkin' whisky and rie..'

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama meillä oli, kun lapsille vielä laulettiin nukkumaan mennessä! Tosin mä olin printannut lasten kamariin sanoja sellaisista kuin: Sininen uni, Mörrimöykky, Lapin äidin kehtolaulu, Tuutilullaa lasta ja Pii pii pikkuinen lintu :)

      Poista

Iloitsen jokaisesta kommentista!