keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Hyvä sienivuosi

Tämä kuluva syksy on meidän neljäs täällä Saksassa. Heti ensimmäisenä syksynämme kävimme talomme takana olevassa metsässä sieniveitsinemme mitään löytämättä. Seuraavana syksynä meillä oli jo koira, joten metsälenkit olivat päivittäisiä. Koskaan en mitään sieni-invaasiota nähnyt. Ja minä olen sienestänyt sentään alle kymmenvuotiaasta. Ensiksi vanhempieni kanssa, mutta hyvin nopeasti aloin sienestää aivan ominkin päin. Murrosikäisenä tunsin jo enemmän lajikkeita kuin vanhempani.

Olin siis suhteellisen varma siitä, että meidän metsissä ei syötäviä sieniä kasva, koska en niitä kolmeen syksyyn ollut havainnut. Tätä sanomaa paukutin saksansuomalaisten keskustelupalstoillakin, kunnes tänä vuonna sain ilokseni mennä nöyränä myöntämään olleeni väärässä. Olen lueskellut sosiaalisesta mediasta, että tänä syksynä niitä sieniä on riittänyt aivan joka paikkaan, ja tarkoitan tällä siis Suomen hyvää sienivuotta.



Ensimmäiset kantarellinpoikaset ja pienet suppilovahveron alut kannoin kotiini jo elokuun lopussa. Siinä vaiheessa kelpuutin mukaani kaikki tuntemani lajikkeet: orakkaat, haperot ja tatitkin, vaikkeivät ne niin valioyksilöitä olisivatkaan olleet. Myöhemminhän saaliini yksipuolistui ja mukaan lähti lähes pelkästään suppilovahveroita. En tiennyt lainkaan kauanko sienikausi kestää täällä, kun hätäilin syyskuun, että saan kaikki nousevatkin alut haettua pois ennen kuin kuiva tai kuuma tai kylmä tai mikä ikinä täällä hävittääkin sienet talven edeltä. Enkä muuten tiedä vieläkään. Olen käynyt apajallani viikon-kahden välein napsimassa nousseet yksilöt talteen, ja tänään hain jälleen sangollisen. Ja vielä niitä jäi sinne!


Mitään sankoahan minulla ei koskaan ole mukanani, koska jossain vaiheessa olin jo aivan varma, ettei niitä enää voi yhdessä ja samassa pienessä rinteessä olla. Siksi keräänkin sienet aina taskuissani oleviin koirankakkapusseihin. Tänään niitä löytyi viisi, ja ne täytettyäni oli lähdettävä takaisinpäin.


Olenhan toki Suomessakin päässyt suppilovahveroapajille, mutta koskaan en mistään ole viittä ämpärillistä samana syksynä hakenut! Tänään en enää edes jaksanut karjua koirallekaan, kun se alkoi kaivaa jotain saamaansa hajua kannonkolosta niin, että sienet vain lentelivät ympäriinsä. Kun en kaikkia mitenkään jaksa enää hakea, enkä tiedä ehdinkökään, kun reilun viikon päästä tännekin tulevat ensimmäiset pakkasyöt. Vaikkeihän niidenkään pitäisi suppilovahveroita pelottaa. Pakastin kun nyt vain sattuu olemaan jo melkein puolillaan suppista.


Ja ihan pari pussillista mustatorvisientä myös. Tätä en ole koskaan Suomesta löytänyt saaliiksi asti. Vain muutamia yksilöitä sekasieniksi muiden joukkoon.


Paikalliset ystävämme eivät aivan vakuuttelutta suostu sieniherkkujani syömään, kun kuulevat mistä ne ovat peräisin. Tuosta talon takaa metsästä... Täällä sienestetään kyllä, mutta ei suuri yleisö, kuten Suomessa. Talvi saa puolestani tulla.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Mannheimer Oktoberfest

Ennen eilistä minulla ei ollut kovin tarkkaa käsitystä siitä, mitä oktoberfesteillä tapahtuu. Edelleenkään en tiedä kuinka homma pyörii itsessä isossa Münchenissä, mutta olen nyt yhden mannheimilaisen oktoberfestin verran kokeneempi.

Ystävättäreni oli varannut pöydän kymmenelle hengelle, ja liityimme mukaan tuohon porukkaan. Menimme paikalle tunti sen jälkeen, kun ovet olivat auenneet, ja me olimme lähes viimeisiä. Tupa oli aivan täynnä jo kuudelta illalla!


Teltan keskellä oli lava, jossa vaihtui elävän musiikin esiintyjiä lähes taukoamattomaan tahtiin. Tanssilattiaa ei ollut, mutta pitkät penkit kävivät tähän tarkoitukseen mainiosti. Eikä tarvinut odotella, että porukka nousi penkeille. Joku huimapää nousi pöydillekin, mutta nythän on aivan turhaa katsoa minua.


Esiintyjät laulattivat ja tanssittivat yleisöä, ja väki yhtyi erilaisiin koreografioihin kiitettävästi.





Tarjoilijat venyivät uskomattomiin suorituksiin kannellessaan perinteisiä baijerilaisia herkkuja sekä litran oluttuoppeja täysinä tai tyhjinä. Yhdellä kerralla tarjoilija kantoi kahdeksaa täyttä tuoppia. Neljä litraa molemmissa käsissä! Eivätkä ne tyhjät tuopitkaan mitään kevyitä olleet.



Ruoka sitten maistuu paremmalta kuin miltä se näyttää.


Siitä kaikki kerralla keittiöön!
 



Yleisö oli pukeutunut asiaankuuluvasti. Mekin hankimme asut ajatellen, että kyllä niille käyttöä tulee tämänkin jälkeen. Itse sovitin kahta kaunista dirndliä, mutta päädyin sitten kuitenkin nahkahousuihin ja perinnepuseroon. Useimmat naiset olivat pukeutuneet dirndliin, mutta ei nahkahousuissa tai -hameessakaan mitenkään joukosta erottunut.




Täytyy jälleen kerran todeta, että en ymmärrä ollenkaan suomalaisten pilkkaa lederhoseneista! Ne ovat jotain niin viileetä!