lauantai 28. marraskuuta 2015

Kamarimusiikkia Werner-Heisenberg-Gymnasiumin aulassa

Lasten lukiolla järjestetään vuosittain erilaisia teematapahtumia, kuten avointen ovien päivä, ulkoilmakonsertti, musikaali, vuosikonsertti sekä kamarikonsertti. Nämä nyt ainakin. Koulun yhteydessä toimivat kerhot sekä taitavat yksittäiset oppilaat pääsevät näissä näyttämään taitojaan.

Helmin musiikinopettaja kysyi Helmiltä halukkuutta osallistua koulun tämänsyksyiseen kamarikonserttiin kappaleellaan, jota hän on harjoitellut nyt puolisen vuotta. Helmille esiintyminen on aina ollut mieluisaa, joten hän hyväksyi kutsun. Kappale täytyi tosin lämmitellä uudelleen, koska teos oli tullut jo valmiiksi, ja Helmi oli siirtynyt uuteen kappaleeseen.


Emme viime vuonna olleet konsertissa, koska Helmi ei esiintynyt siellä eikä täten tiedetty koko konsertista yhtään mitään. En oikein tiennyt mitä ajatella lukiolaisten järjestämästä kamarikonsertista. Mikä mahtaisi olla taso? Ymmärsin kyllä, että aivan kaikkia ei konserttiin pyydetty mukaan. Näin päättelin siitä, että Helmin luokkakavereita ilmoittautui opettajalle vapaaehtoisesti esiintymään, kun sana kiiri, että Helmiä oli pyydetty konserttiin. Helmi jäi luokaltaan ainoaksi esiintyjäksi, vaikka pianistejakin löytyy useampia.


Konsertti oli minulle valtava elämys. Pelkästään jo sen vuoksi, että Helmi esiintyi toisena koulun huilukerhon jälkeen. Opettaja painotti minulle konserttia ennen, että järjestys ei ole taito- vaan ennemminkin ikäjärjestyksessä, ettei nuorimpien esiintyjien tarvitse odotella kaikkein pisimpään. Elämys oli sekin, että eräs vanhemmista tytöistä soitti pedaaliharpulla lahjakkaasti tunnetuimman sävellyksen harpulle, huilulle ja orkesterille; Mozartin konsertto 299. Konsertissa orkesterin virkaa hoiteli piano. Googlettaa kenellä kiinnostaa.

Kolmas elämys oli kymmenvuotias viulistityttö äitinsä säestäessä pianolla (flyygeli). En ole koskaan ollut ihastunut viuluun soittimena, koska se on mielestäni aivan liian vaikea melkein kenelle tahansa soittajalle. Anteeksi viulistit. Ja samalla hatunnosto teille, koska otatte haasteen vastaan. En tunne viulumusiikkia paljoakaan, joten ohjelman perusteella en osannut sanoa lainkaan, mitä on tulossa. Tytöllä oli valkoinen mekko, ja äiti näytti pätevältä kalliin näköisessä kotelomekossaan. Tyttö on viidesluokkalainen, Matin rinnakkaisluokalla, ja täällä viidesluokkalaiset ovat vuotta nuorempia kuin suomalaiset viidesluokkalaiset, kymmenvuotiaita.

Amira Abouzahra kuitenkin räjäytti pankin. Kuten on Youtuben mukaan tehnyt jo ainakin neljän vuoden ajan. Hän soitti Pablo de Sarasaten Introduktion und Tarantellan C-Dur op. 43. Nyt todellakin kehoitan kiinnostuneita tubettamaan minkälainen kappale on kyseessä! Valitettavasti Amiran omaa esitystä tästä teoksesta ei ole saatavilla. TÄSSÄ kuitenkin linkki Amiran erääseen konserttitaltiointiin. Amira soitti toisenkin kappaleen yhdessä PIKKUsiskonsa kanssa YHDELLÄ viululla. Pikkusisko käytti vasenta kättä otelaudalla ja Amira käytteli jousta hänen takaa. Konsertin yksi ainoita huumoripläjäyksiä. Aivan ihmeellinen esitys kahdelta pieneltä tytöltä! Meillä on sellainen olo, että olemme todella etuoikeutettuja saadessamme seurata tämän ihmelapsen kasvua maailman estradeille. Toivon hänelle sydämestäni kaikkea hyvää. Aina ei ole helppoa käsitellä suunnatonta lahjaansa.

TÄSSÄ linkki Helmin konsertissa esittämäänsä herkkään ja varovaiseen, mutta hallittuun ja koskettavaan tulkintaan Mozartin Fantasiasta d-mollissa, kv. 397. Ensimmäisen sooloesiintyjän saapuessa paikalle oli yleisö vähän hukassa konserttikäytännön suhteen. Helmi korjasi potin kumartaessaan esityksensä aluksi, kun kukaan ei ymmärtänyt taputtaa esiintyjää sisään.

Perheemme karkasi väliajalla kotiin, koska oli arki-ilta, ja kello oli jo puoli yhdeksän tauon alkaessa. Helmillä vielä kokeet seuraavana päivänä...

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Viidenkympin villitys

Naisihminen täyttää neljäkymmentäseitsemän vuotta, ja tuntuu aivan siltä kuin mittarissa olisi puoli vuosisataa!

Päivä on käsittämättömän lämmin. +18 asteen tuuli pudistelee syksyn keltaamia lehtiä puista. Aamulenkillä täytyy pysähtyä istumaan penkille ja haistelemaan leutoa ilmaa. Isänsä muistelee, että 47 vuotta sitten, Suomen Lapissa, Kemijärvellä oli kova pakkanen, ja ensi lumetkin olivat sataneet jo 19.9.

Syntymäpäivälahjaksi hän saa lukemattoman määrän onnitteluja, jotka tänä vuonna jotenkin erityisesti tuntuivat lämmittävän mieltä, onnea tuovan villisian sekä käsin tehdyn kortin ja pienin käsin väsätyn aamiaisen. Hän vastaa jokaiseen onnitteluun ajatellen henkilökohtaisesti viestin lähettäjää.


Syntymäpäivänään hän leikkauttaa hiuksistaan noin kaksikymmentä senttimetriä ihan vain tehdäkseen jotain mainittavaa.

Hän ostaa kahdet uudet farmarihousut, jotka joustavat yllä niin, että voi huoletta valita kokoa pienemmät kuin tavallisesti. Täältä tullaan ässäkoko!

Hän ottaa selfien itsestään. Totuuden nimissä myönnettäköön, että tietokoneen kovalevyllä on noin kymmenen selfietä parin vuoden ajalta, mutta että hän myös julkaisee selfien itsestään Instagram-tilillään... Tykkäyksiä ei tule montaa...


Tyttärensä julkaisee Instagram-tilillään yli viisitoista vuotta vanhan kuvan äidistään. Kuva saa vajaat 900 tykkäystä...


Stieg Larssonin Millennium-trilogian kolmas osa on aluillaan, eikä hän malttaisi iltaisin sammuttaa valoja, vaikka kello on selkeästi toista mieltä.

Viisikymppinen päättää, että tulevan joulun väri on punavalkoinen, ja sen kunniaksi hän ajattelee hankkia kirkkaanpunaisen alusasun punaisille kengilleen. Sovituskierroksen jälkeen hän astelee liikkeestä ulos beessit rintaliivit paperisessa kassissa.

Syntymäpäiväillallisellaan hän valitsee vegetaarisen menùn ja ajaa itse koko juhlaseurueen autolla kotiin.

Enää tarvitsisi tietää keitä ovat Klaus & Rudi, jotka ovat jättäneet kilisevän lahjakassin ulko-ovelle...

torstai 29. lokakuuta 2015

Hullunkuriset perheet

Jokaisella meistä on omat omituisuutemme. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. On aina hauskaa päästä kurkistamaan sellaisten lähes tuntemattomien ihmisten elämään, joissa on sitä omituista vähän enemmän.

Täällä on tapana nostaa kadulle, oven ulkopuolelle sellaista käypää tavaraa, jota ei itse enää tarvita. Kotikadullamme oli kerran upea rottinkikeinutuoli jalkakäytävällä pois vietävänä, zum mitnehmen. Juuri samaan aikaan selailin netin käytettyjen tavaroiden myynti-ilmoituksista kuluneita hyllyköitä ja vanhoja nojatuoleja tai nahkasohvia prätkätalliamme sisustamaan. Ohi kulkiessani sitten päätin, että keinutuoli se on. Pehmuste vaan päälle! Samalla naapurilla oli sitten muutakin pois heitettävää. Löytyi ne hyllyt kypärille, hanskoille, ajoasujen irroitettaville vuorille ja muulle sellaiselle. Yhtä hyllyä naapuri pyysi sisälle asti katsomaan, mutta sinne se sai puolestani jäädäkin.

Tuli siinä sitten juteltua enemmänkin molemmin puolin. Kuulin, että naapuri oli minua nuorempi, jo joitain vuosia aiemmin leskeksi jäänyt rouva, joka asui taloa äitinsä ja kahden lapsensa kanssa. Talouteen kuului myös vanha hevonen ja parikymmentä kania. Eikä mitään kääpiokaniineja, vaan valtavia elikoita, Riesenkaninchen. Tarina oli pitkä, enkä sitä tuolloin täysin edes ymmärtänyt. Kuuntelin vain suu selälläni kertomusta ja näytin todellakin siltä, että ymmärsin. Joka tapauksessa puutarha talon takana oli yhtä valtavaa kanitarhaa, kun sinne oli pelastettu kaneja teurasuhan alta yhdestä sun toisesta paikasta. Kanit olivat muodostaneet kaksi laumaa, jotka eivät tulleet toimeen keskenään, joten takapiha oli jaettu kahteen aitaukseen, joissa molemmissa oli lämmitettävä, ihmisen sisäänmentävä kanitalo. Tontin yksi sivu toimi hautausmaana. Ristejä oli rivissä jo toistakymmentä. Siinä oli kaneja, kissoja ja marsuja poikineen.


Toinen naapurimme edelleen omalta kotikadultamme bongasi minut bongaamassa hänen valtavaa auringonkukkaansa, kamera kädessä, upeana ja pilvettömänä syyspäivänä. Herra puhuu niin voimakasta Odenwaldin murretta ja minä niin alkeellista saksaa, että meidän on hiukan vaikeaa ymmärtää toisiamme. Onneksi puhumme useimmiten koirista, joka on minulle mukavuusaluetta. Olemme jo sen verran tutut, ettei minun tarvitse enää hymyillä hänelle näyttääkseni siltä, että ymmärsin. Sen verran tajusin, että hän kysyi olenko jo nähnyt jotain. Koiriin se ei liittynyt, siitä olin varma. Pahoittelin ja sanoin, etten nyt kyllä yhtään ymmärrä, mistä on kyse. Kädenheilautuksesta päättelin, että taas minua viedään talon taakse...


Pihan perällä oli kasvihuone. Kasvihuoneessa oli sähköt, matot, tikapuut, ajastimella toimiva lämmitys, lämpö-, kosteus- ja ilmanpainemittarit, radio ja seismografi (viimeinen on vitsi)! Kasvihuone oli täynnä kaktuksia ympäri maailman! Kolmessa kerroksessa! Ollut jo ainakin neljäkymmentä vuotta! Piha oli muutenkin täynnä lasipeitteisiä laatikoita, jotka kasvoivat erisukuisia kaktuksia. Oli kuulkaa anopinjakkara poikineen! Heidelbergin kasvitieteellinen puutarhakin oli hakenut kaktuksen poikasia lajikirjoansa täydentämään. Minulle esiteltiin kädestä pitäen maailman pienimmäksi jäävä kaktus sekä kerrottiin mistä mantereelta mikäkin piikikäs oli kotoisin. Osa oli haettu aivan itse ja osa oli kasvatettu lähetetyistä siemenistä.






Ja minä olin pitänyt vanhusta jo aivan höperönä! Kertoi tosin, että harrastusta ollaan jo ajettu alas. Enää on vain muisto jäljellä siitä, mitä kokoelma oli loistonsa päivänä ollut. Kuinka moni meistä on jaksanut samaa harrastusta jo viidettäkymmenettä vuotta?


Tämä naapuri kertoo ajatuksensa varsin selkeästi. Hänen puutarhansa metallihäkkyröihin, lasipalloihin ja kivipatsaisiin tosin koirat menehtyisivät ennen kuin osuisivat tähtäimeen. Mutta meidän Elli ei kakkaa heidän pihapiiriinsä, enkä minä osta heidän viinejään. Win-win - eikö!

perjantai 16. lokakuuta 2015

Ruokavalio remontissa; esittelyssä myskikurpitsapihvit

Mielestäni olen aina laittanut tavallisen terveellistä ruokaa, mutta viime aikona on vielä useampikin ruoka-aine saanut lähdöt ja vaihtunut terveellisempään. Minkään asian suhteen en kyllä ole alkanut fanaatikoksi edelleenkään.

Vähän jokaisesta lukemastani tutkimuksesta nappaan itselleni sopivat ajatukset käytäntöön. Osa "totuuksista" istuukin jo ruokapöydässämme, osa rantautuu vähä kerrallaan. Uusimpana villityksenä vaihtoon ovat menneet valkoiset jauhot, suolat ja sokerit.

Valkoinen vehnä
Suomalaiset Saksassa -Facebook-ryhmässä keskustellaan säännöllisin väliajoin siitä, millä vehnäjauhotyypillä onnistuvat pullat. Jokaisella on oma mielipiteensä asiasta. Itsehän olen sitä mieltä, että ihan jokaisella tyypillä onnistuu ellei nyt ihan graham-jauhoilla leivo. Olen vaihtanut vehnänkin aivan kokonaan spelttiin, Dinkel. Ja edelleen pullat onnistuvat. Samoin kuin meille ei enää pitkään aikaan ole ostettu minkäänlaista margariinia, en aio ostaa enää minkäänlaista vehnäjauhoa. Kukaan ei huomaa eroa vehnän ja speltin välillä. Kokeilkaa vaikka itse! Speltin terveysvaikutuksista taas ollaan montaa mieltä. Kuntoplus sanoo artikkelissaan, että eroa vehnäjauhoihin ei ole. Sitten taas mm. Ekosoppi, Birkkala, Uusi musta, Theseuksen sivustolta löytyvä tutkimus sekä oma järki sanovat aivan toista. Minä haluan uskoa näitä! Siksi speltti.

Valkoinen sokeri
Kaikki sen tietävät, kaikki ovat lukeneet monet monituiset tutkimukset. Ja nyt minä monen muun tavoin vaihdoin valkoisen sokerin tummaan ruokosokeriin, käytän hunajaa siellä, missä pystyy, ja kaapissa on jännittävän näköinen, avaamaton pussillinen palmusokeria.

Valkoinen suola
On kuulemma tappava myrkky. Merisuolaa on aina löytynyt rakeina kaapista, ja nyt sekin tulee Kuolleelta mereltä, mutta hieno suola onkin kotoisin Himalajalta. Ei hifistelyn vuoksi, vaan koska oikeasti ostin tutkimustulokset eri suolojen terveellisyydestä. Kilohinnat huimaavat päätä, mutta onneksi näitä artikkeleja ei tarvitse hankkia liian usein.

Kaiken muun lisäksi ruokavaliomme on muuttunut enemmän kasvispainotteisempaan suuntaan. Ja koska en löytänyt netistä minkäänlaista ohjetta seuraavalle kokeilulle, jaan sen nyt tässä, koska siitä tuli todella onnistunutta.

Myskikurpitsapihvit
Pese kurpitsa, ja leikkaa se viipaleiksi. Poista siemenet. Asettele viipaleet pellille, mausta suolalla ja mustapippurilla, valuta päälle oliiviöljyä.

Paahda uunissa 200 asteessa 15 minuuttia, käännä ja mausta myös toinen puoli. Jatka toiset 15 minuuttia. Paahtamisen jälkeen kuori viipaleet.


Nythän paahdettuja viipaleita voi kuulemma käyttää kurpitsakeittoon soseutettuna, mutta minä pyörittelin pihvit korppujauhojen ja spelttijauhojen sekoituksessa ja paistoin oliiviöljyssä pannulla kauniin ruskeiksi. Mikäli haluaa pyörittää pihvit munassa ennen leivittämistä, onnistuu sekin todella mainiosti. Kokeilin molemmilla tavoilla. Vegaani/vegetaari.

Jauhoseos meni näin: 1 dl korppujauhoja, 0,5 dl spelttijauhoja, 1 tl yrttisuolaa, valkopippurirouhetta myllystä. Mutta jokainen soveltaa sekoituksensa oman maun mukaan.

Pihvit tarvitsevat ehdottomasti valkosipulia kaverikseen, ja koska en keksinyt missä vaiheessa olisin pihvit maustanut niin, ettei valkosipuli olisi saanut kitkerää makua paiston yhteydessä, täräytin kaveriksi valkosipulisen jogurttikastikkeen. Kermaviili käy aivan samoin.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Mikä vois olla sen mukavampaa

Sound of Music -musikaalin laulun sanoin kerron viimeisen kesälomaviikkomme tunnelmista Itävallan Alpeilta, Ramsausta. Olimme reissussa ystäväperheen kanssa. Helmillä oli seuraa heidän tyttärestään. Matille otettiin paras kaveri mukaan matkaan.

Pari seuraavaakin reissua on suunniteltu nimenomaan Itävaltaan. Tämä alkaa olla rakkautta isolla ärrällä. Pääkaupunki Wieniin pitäisi käydä tutustumassa syyslomalla ja hiihtämään pitäisi lähteä vuoden vaihteessa. Posti toi perinneasujen kuvaston... Mistä ne kaiken tietää!

Toivottavasti lasten akut ovat täynnä ensi viikolla alkavaa koulua varten!

Mikä vois olla sen mukavampaa
 
Kissojen viikset ja kasteiset kukat
Kuparipannut ja viirukkaat sukat
Ystävän kirjeen kun postista saa
Mikä voi olla sen mukavampaa




Ruskean ponin kun selässä laukkaan
Tai kun saan omenapiirakan maukkaan
Kun vuorenhuipulle saan taivaltaa
Mikä voi olla sen mukavampaa





Kun säästöporsaaseen pennejä karttuu
Kun lumihiutaleet ripsiini tarttuu
Talvi kun loppuu ja kevät kun saa
Mikä voi olla sen mukavampaa




Jos saan haavan taikka kaadun
Tai jos itkettää
Niin jotakin mukavaa ajattelen
Ja ankeus pois jo jää

The Sound of Music - My Favorite Things

torstai 27. elokuuta 2015

Kauneimmat maisemat ikinä - Matrei, Ost-Tirol

Toisen Itävallan lomaviikon majapaikkamme oli Matreissa, Itä-Tirolissa. Hotellikompleksista olimme varanneet parvekkeellisen kahden makuuhuoneen huoneiston omalla keittiösyvennyksellä, saunalla ja takalla. Yksien portaiden päästä löytyi maksutta käytettävä Mielen pyykkikone, kylppäristä kuivauskaappi, keittiöstä minitiskari ja päärakennuksesta ulko- ja sisäuima-altaat sekä kuuma sauna. Nyt oli lomassa luksusta! Pyykkikoneen rankkasin kaikista tärkeimmäksi ylellisyystuotteeksi tällä lomallamme, ja se pyörähtikin joka ilta kämpille palattuamme.

Matrein lähiympäristössä kohoavat Itävallan korkeimmat vuoret: Großglockner ja Groß Venediger. Olivat kyllä maisemat kohdillaan taas! Tämä alue tarjoaa aivan kaikkea, mitä vuorilta voi haluta. Großglocknerille kiipeävät joutuvat ylittämään jäätiköitä edetessään, huippuja voi ylittää alppimajoilla yöpyen, tavalliseen patikointiin löytyy lukemattomia reittejä, kalliokiipeilyyn soveltuvia seinämiä riittää eritasoisille kiipeäjille ja vaativilla Klettersteigeilla pääsee kokeilemaan omia rajojaan. Suhteellisen korkealle pääsee maisemia ihastelemaan tuolihisseilläkin, mikäli kunto ei riitä satojen korkeusmetrien kiipimiseen.




Edelweißwiese, Matrei


Kaksi vuotta sitten oltiin tasan nuolen osoittamalla paikalla, Kleinglocknerilla.
Großglockner jäi 28 korkeusmetrin päähän.


Eräänä iltapäivänä huoneistolle palatessamme huomasin läheisen, terävän vuorenharjanteen päällä ristin, ja mietin ääneen, että tuonnekin varmaan menee reitti. Olisi kannattanut olla varovainen sanoissaan! Seuraavana aamuna lähdimme huiputtamaan tuota Bretterwandspitzeä, 2887 m. 3,5 tuntia noustuamme olimme tehneet noin tuhannen metrin vertikaalisen nousun - lapset ja koira mukana. Eivätkä lapset ole varmaan koskaan olleet motivoituneempia kuin tällä reissulla! Alas tultiinkin sitten loppupäivä, mukavan Steiner Almin kautta, että saatiin vähän virkistyttyä.


Kohde aamulla hotellin pihalta kuvattuna



Reitti kulkee harjanteen vasemmalla puolen. Bongaa kuvasta Elli!


Kaikille oli epäselvää kumpaan suuntaan kulkevilla on etuajo-oikeus?


Elämäni ensimmäinen, vaatimaton Edelweiß



Huipulla tuuli ja oli yksinäistä.
Emme nähneet kenenkään muun huiputtavan kyseistä vuorta tuona päivänä.

 
Kotimatka alussa


Perheriidan paikka



Viimein sivilisaation parissa!
Taustalla juuri huiputtamamme Bretterwandspitze, 2887 m.


Schiwasser und Schinken-Käse-Toast, Äussere Steiner Alm, 1909 m

Pari viimeistä päivää otettiin rennosti tuttaviemme luona Salzburgin kupeessa uiden ja ylensyöden. Ja sen olimme kyllä ansainneet. Kiitos Maritta ja Raine!

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Maalaiselämää ja vuoria - Ramsau am Dachstein

Viikko lomasta, ja puolet kodin ikkunoista pestyinä. Siinä samalla on tuuletettu matot, arkistoitu laskut ja tiliotteet vuoden viiveellä, luututtu seiniä ja lattioita, pesty pyykkiä ja silitetty paitoja urakalla. Sporttiloman tahti jäi näköjään päälle!

Vietimme kaksi viikkoa jälleen Itävallassa. Alan jo luopua siitä haaveesta, että koskaan enää pääsisin meren rannalle lämpimään ja vain kinttujani oikomaan kirja nenän edessä. Reppu selässä hikoilu, kypärä päässä kallion seinällä roikkkuminen, rupiset kintut ja rakkulaiset sormenpäät ovat alkaneet tuntumaan juuri oikealta lomalta. En jäänyt kertaakaan kämpille lueskelemaan, vaan jonain päivänä heilutin ruoskaa jopa minä itse.

Ensimmäisen viikon majoituimme viime vuonna löytämällämme hevostilalla Ramsau am Dachsteinissa, Steiermarkissa. Jälleen viikko ilman meikkiä, ilman omaa vessaa ja suihkua, ja herätys kukon kiekuessa ja kärpästen kutitellessa mukavasti otsalla.
 


Alueen vaellusreittikartta ja pullollinen Grüner Veltlineriä!


Massey Ferguson


Kuinka mukavaa olikaan vuoden päästä palata majoituspaikkaan, jonka henkilökunta (lue: perheenjäsenet monessa polvessa sekä ystävät ja kylän naiset) halasivat tervetuliaisiksi ja muistelivat edellistä vuotta yksityiskohtaisesti, ja jonka tarjoilijat istuivat pöytääsi mukavasti rupattelemaan samalla, kun ottivat tilausta ylös. Ja kuinka erikoista oli, että pihalla saattoi vapaana käyskennellä hevosia, kilejä ja kaneja nurmikonhoitopuuhissa, kirjaimellisesti vapaista kanoista puhumattakaan. Kyllä minä ainakin jaksoin seurata haltioituneena, kuinka hevosille avattiin veräjä, ja kuinka ne villisti laukkasivat pihan poikki omiin pilttuisiinsa illan tullen.

Ramsaun viikolla lapset ratsastivat tunnin aamulla ja tunnin illalla. Parina päivänä he lähtivät mukaamme vuorille sekä patikoimaan että kiipeämään Klettersteigille eli Via Ferratalle. Suomenkielistä nimeä tälle etenemistavalle tuskin lienee, mutta kuvista voitte päätellä, minkälaista kiipeämistä se on. Raskasta ainakin, varsinkin jos reitit kulkevat pystysuorasti kalliota ylöspäin.

Milloin lapset eivät halunneet lähteä vuorille, saattoivat he hyvin jäädä Ellin kanssa tilan pihapiiriin eläimiä hoitelemaan, pöytätennistä pelailemaan tai heinälatoon peuhaamaan. Astrid piti huolen, ettei kukaan nähnyt nälkää. Illalla sitten kirjattiin itse ylös omaan listaamme päivän aikana syödyt ja juodut asiat, ja viikon lopuksi kaikki laskettiin yhteen loppulaskulle.


Klettersteigilla jokainen pitää huolen itsestään.




"New mountain generation"




Lumi on ihanaa kolmenkymmenen asteen helteillä! Varsinkin, jos on oikein lämmin turkki.