torstai 22. tammikuuta 2015

Pelissä elämä

Joulun alla tuli katseltua ö-luokan unia. Aivan kamalia. Erään yön painajaisessa pölypussi oli niin täynnä, ettei imuri enää käynnistynyt. Aattoaamun varhaistunneilla kaikki kattilani olivat kadonneet, ja yhtäaikaa piti keitellä riisipuuroa, luumukiisseliä ja lanttuja laatikkoon. Unten taso ei ole parantunut joulun jälkeen. Yksi yö päätin lopettaa tupakanpolton, jonka olin unissani aloittanut. Muistan tarkalleen, kuinka pitelin palavaa natsaa ja mietin vedänkö viimeiset henkoset vai tumppaanko justiinsa.

Mitä sanovat kotipsykologit? Yksi täällä selittää joulua edeltävät unet jouluvalmistelujen aiheuttamalla paineella ja jälkeisen unen vuodenvaihteessa tapahtuneella elämäntaparemontilla.

Kaikki alkoi siitä, että kyllästyin viinin tissutteluun. Syksyyn ja alkutalveen mahtui runsas määrä juhlia, tilaisuuksia, vieraita ja kylästelyitä. Syötiin ja juotiin hyvin ja paljon. Alkoi väsyttää. Unen laatu heikkeni ja energiatasot pysyivät matalalla myös vuodenajasta johtuen. Ulkona oli pilvistä, märkää ja kylmää. Kun viini jäi kokonaan pois ruokavaliostani (mikään muu alkoholipitoinen siihen ei ole kuulunutkaan), aloin nukkumaan paremmin ja jaksamaan enemmän. Tämän vuoden puolella olenkin nyt liikkunut säännöllisemmin kuin loppuvuodesta. Osittain myös olosuhteiden pakosta, sillä Anni sairastui vuodenvaihteessa moneksi viikoksi flunssaan, ja minun piti jälleen alkaa lenkittää koiraa. Siinä samalla tulin sitten aktivoituneeksi kuntosalinkin suhteen.

Kannamme Annin kanssa kaksin käsin kotiimme kaikkeaa vihreää, oranssia, punaista ja keltaista. Tuoretta ja terveellistä. Osan keitämme kattilassa, mutta suuren osan soseutamme ja juomme sellaisenaan. Sanoi kuka mitä tahansa aikuisten ihmisten ruokien muussaamisesta, niin minä kyllä vannon viherpirtelöiden nimiin. En mitenkään muuten päästelisi tällaisia määriä tuoreita sellerinvarsia, pinaattia, inkivääriä, porkkanoita, omenoita tai avokadoja hyvällä ruokahalulla.

Mitä hyvää tästä sitten on seurannut? Neljättätoista morsiuskimppuaan heiluttelevaa Heikki Kaasonen-Paasosta siteeraten: Ei sitten mitään!

Minulla on ollut usean vuoden ajan jo ylimääräisiä sydämenlyöntejä havaittavissa valvomisen, liian kahvin- tai alkoholinjuonnin seurauksena. Nyt niitä tuntuu lähes joka päivä levossa ollessani. Hyvä puoli asiassa on, että ne eivät ole millään tavalla vahingollisia, mutta oudoilta ne kyllä tuntuvat.

Luonnollisuutta peräänkuuluttaen olen antanut keinoblondin väistyä oman hiusvärini tieltä. Pieneksi ihmeekseni oma luonnollinen värini onkin nykyään raidoitettu hopealla harmaalla. Kun minusta on jo jonkin aikaa tuntunut olo vähintäänkin keski-ikäiseltä, niin vihdoinkin tälle alkaa olla oikein konkreettisia todisteita!

En usko vaakaan. Peili on ainoa oikea mittari. Itseäni huvittaakseni olen kuitenkin vieraillut vaa'alla, eikä tulokset ole ollenkaan hullumpia. Jos paino putoaa kahdessa päivässä kilon ja kolmesataa, ei haitanne varmaan mitään, että se on seuraavien kahden päivän aikana tullut takaisin? Pitäisi varmaan ajoittaa vessakäyntejä punnitusten mukaan... Mutta edelleenkin totean, että peilillä minä tuloksiani mittaan, ja hääpuvullani. Ja sehän ei siis mene tällä hetkellä kiinni. Onneksi puristaa kuitenkin rintojen kohdalta. Pelkään kuitenkin, että täytettä on tullut ennemminkin tuonne selkäpuolelle... Ja koska ennen-kuvat jäivät ottamatta, niin jälkeen-kuviakaan on turha sitten odotella.

Ja jos sitten aivan rehellisiä ollaan, niin onhan olotilassa tapahtunut aika huomattava muutos. Nukun paremmin ja pidempään, olen energisempi ja positiivisempi, ja kehostani on kadonnut ylimääräinen turvotus. Viikonloppuna joutuvat uudet arvoni kuitenkin tuleen, kun osallistumme ystäväperheen tupaantuliaisiin. Parin viikon kuluttua siitä lähden Pariisiin katsomaan, kun tyttäreni poksauttavat samppanjapullon Annin 20-vuotispäivien kunniaksi, ja alle kuukausi siitä eteenpäin on ystävättäreni 50-vuotisjuhlat New Yorkin tyyliin.

En tiedä elänkö tässä tipatonta tammikuuta vai vietänkö sataa päivää vai mikä on tavoitteeni. Näillä mennään niin kauan kuin hyvältä tuntuu!

tiistai 6. tammikuuta 2015

Paras joululahja

Meillä on aivan hyvä piano. Siitäkin huolimatta olen kaivannut jotain enemmän. Minä, joka en edes soita pianoa. Olen nähnyt sieluni silmillä mustan, kiiltävän flyygelin kirjastohuoneemme nurkassa ja kaikki muut perheemme jäsenet sitä soittelemassa. Kuvitellut jopa, että itsekin innostuisin vähiä taitojani kehittämään.

Kun pianomme edellisen kerran viritettiin syksyllä, tulin maininneeksi haaveestani virittäjälle, joka myös rakentaa ja myy pianoja. Ja on muuten armoitettu myyntimies siinä samalla. Hän tarkasti suunnittelemani paikan ja totesi sen vallan mainioksi flyygelille. Kuukauden päästä siitä saimme paksun kirjekuoren. Kuori sisälsi eri flyygelivalmistajien esitteitä, ääninäytteitä cd-levyillä sekä tiiserin hänelle tulossa olevasta käytetystä flyygelistä. Kirjeessä kerrottiin, että flyygeli olisi juuri meille sopivaa koko- ja hintaluokkaa, musta, ja se olisi tutustuttavissa täysin kunnostettuna ja uudelleen lakattuna marraskuun lopussa. Siitä alkoi jaakopinpaini.

Tutustumiskäynnin jälkeen leikkasin soittimen mittojen mukaan sanomalehdestä tehdyt kaavat ja asetin "soittimen" paikoilleen. Siinä sitä ihmeteltiin pari viikkoa. Kaksi musiikin ammattilaistuttavaamme kävivät koesoittamassa flyygelin ja antoivat hiukan ristiriitaisia viestejä. Toisaalta soitin soi hienosti, mutta on ehkä liian kevyt kosketukseltaan. Soitin näyttää täysin uudelta uuden lakkakerroksen vuoksi, ja uusittujen sisuskalujensa puolesta kyseessä onkin uusi soitin. Kuitenkin kyseessä on 87 vuotta vanha soitin, jonka hinnalla saisimme uuden ja laadukkaan pianon. Mutta pianohan meillä jo on!


Joulukuun puolivälissä aamukahdeksalta pihaan ajoi 72 tonnia nostava nosturiauto. Pianojen ja flyygelien siirtoon ja muuttoon erikoistunut liike hoiteli flyygelin nopeasti ja tehokkaasti pienen parvekkeemme kautta omalle paikalleen. Jälkikäteen vasta tulin ajatelleeksi, että kuinka monta sataa kiloa parveke mahtaakaan kestää, kun kolme riskiä muuttokaveriakaan eivät tainneet aivan vähää painaa. Todistettavasti kuitenkin noin 600 kiloa.



Flyygeli on nyt kuitenkin aivan ihana meidän kaikkien mielestä. Edes naapuria ei asia tunnu haittaavan. Yksi ajatukseni näyttää myös toimivan aivan käytännössäkin. Koska meillä on nyt soitin molemmissa asuinkerroksissa, on soittamaan ryhtyminen vaivatonta. Lapset soittavat paljon. Monta kertaa päivässä joku istahtaa soittamaan. Poikani vieraillessa meillä, saimme kuunnella mahtavaa musisointia joka päivä. Itsekin opin uuden kappaleen, ennen kuin siirryin keittiövuorolaiseksi juhlapyhien ajaksi. Helmillä ja Matilla oli meille joululahjaksi tehty kappale esityksineen.


Odotan vain illanistujaisia ja musisoivia vieraita, kun pienet tai suuremmat musiikkiesitykset tuovat oman lisänsä illan ohjelmaan. Sellaisia tuttavia meillä on ihan mukavasti olemassa.


Ja onhan sitä niin kaunis katsella!

maanantai 5. tammikuuta 2015

Niin kaunis on hiljaisuus, kauniimpaa on kaipaus

Saimme tyttäreni Essin poikaystävänsä kanssa meille jouluvieraiksi 22.12. Kaksi viikkoa siitä eteenpäin meillä onkin sitten ollut vieraita, kun poikani saapui perheineen uudenvuoden viettoon seuraavana päivänä, kun tyttäreni oli lähtenyt. Annillekin tuli ystävätär vieraaksi uudenvuoden ajaksi, joten tupa oli täynnä.


Joulun teemaväri oli valkoinen, mutta se koski lähinnä vain joulukuusta. Tänä jouluna ei stressattu turhia. Kuusemme olikin kaunein koskaan, enkä ole luopunut siitä vieläkään. Riisun sen, kun postiin tulee lappu noutajasta.



Meidän piti noutaa poikani perhe samalla lentokenttäreissulla, kun tyttäreni vietiin, mutta säätila Frankfurtissa ei sallinut Lufthansan edes lähteä Suomeen. Finnairkin odotteli lähtölupaa Frankfurtin kentällä kolme ja puoli tuntia, mutta erikoisluvalla Finnairin pojat olivat päässeet lähtemään aivan juuri kentän sulkemisajan rajoilla. Niinpä poikani pieni perhe, joka käsittää alle vuoden ikäisen vauvan ja raskaana olevan vaimon, palasi kotiinsa seuraavaa päivää ja uutta yritystä odottamaan. Odotus kyllä sitten palkittiin, kun seuraavana päivänä oli aurinkoinen sää ja koneet lensivät tavalliseen tapaan.



Yhtäaikaa koneen kanssa laski aurinko, eikä se näyttäytynytkään kuin vasta viikon päästä, kun poikani perhe oli palannut Suomeen. Nyt paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta! Koko viikon tuli vuoroin vettä ja räntää ja maisemat olivat niin pilvessä ja sumussa, ettei näkyvyys ollut välillä kuin joitain satoja metrejä. Välillä meillä pidettiin sadetta päivätolkulla yhdeksän hengen voimin.


Nyt olen istunut soffalla toista vuorokautta ja pysytellyt kaukana keittiöstä. Pyykkikonetta olen tosin käynyt tervehtimässä tavalliseen tapaan ellen jopa tavallistakin tiheämmin. Kuivat ja karheat kädet lienevät merkki lievästä ruoanlaittoallergiasta. Pään sisus kumisee tyhjyyttään yhdessä jääkaapin kanssa, kun yritän keksiä menuuta täksi illaksi. Tähteillä mentiin onneksi vielä eilinen.