torstai 29. lokakuuta 2015

Hullunkuriset perheet

Jokaisella meistä on omat omituisuutemme. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. On aina hauskaa päästä kurkistamaan sellaisten lähes tuntemattomien ihmisten elämään, joissa on sitä omituista vähän enemmän.

Täällä on tapana nostaa kadulle, oven ulkopuolelle sellaista käypää tavaraa, jota ei itse enää tarvita. Kotikadullamme oli kerran upea rottinkikeinutuoli jalkakäytävällä pois vietävänä, zum mitnehmen. Juuri samaan aikaan selailin netin käytettyjen tavaroiden myynti-ilmoituksista kuluneita hyllyköitä ja vanhoja nojatuoleja tai nahkasohvia prätkätalliamme sisustamaan. Ohi kulkiessani sitten päätin, että keinutuoli se on. Pehmuste vaan päälle! Samalla naapurilla oli sitten muutakin pois heitettävää. Löytyi ne hyllyt kypärille, hanskoille, ajoasujen irroitettaville vuorille ja muulle sellaiselle. Yhtä hyllyä naapuri pyysi sisälle asti katsomaan, mutta sinne se sai puolestani jäädäkin.

Tuli siinä sitten juteltua enemmänkin molemmin puolin. Kuulin, että naapuri oli minua nuorempi, jo joitain vuosia aiemmin leskeksi jäänyt rouva, joka asui taloa äitinsä ja kahden lapsensa kanssa. Talouteen kuului myös vanha hevonen ja parikymmentä kania. Eikä mitään kääpiokaniineja, vaan valtavia elikoita, Riesenkaninchen. Tarina oli pitkä, enkä sitä tuolloin täysin edes ymmärtänyt. Kuuntelin vain suu selälläni kertomusta ja näytin todellakin siltä, että ymmärsin. Joka tapauksessa puutarha talon takana oli yhtä valtavaa kanitarhaa, kun sinne oli pelastettu kaneja teurasuhan alta yhdestä sun toisesta paikasta. Kanit olivat muodostaneet kaksi laumaa, jotka eivät tulleet toimeen keskenään, joten takapiha oli jaettu kahteen aitaukseen, joissa molemmissa oli lämmitettävä, ihmisen sisäänmentävä kanitalo. Tontin yksi sivu toimi hautausmaana. Ristejä oli rivissä jo toistakymmentä. Siinä oli kaneja, kissoja ja marsuja poikineen.


Toinen naapurimme edelleen omalta kotikadultamme bongasi minut bongaamassa hänen valtavaa auringonkukkaansa, kamera kädessä, upeana ja pilvettömänä syyspäivänä. Herra puhuu niin voimakasta Odenwaldin murretta ja minä niin alkeellista saksaa, että meidän on hiukan vaikeaa ymmärtää toisiamme. Onneksi puhumme useimmiten koirista, joka on minulle mukavuusaluetta. Olemme jo sen verran tutut, ettei minun tarvitse enää hymyillä hänelle näyttääkseni siltä, että ymmärsin. Sen verran tajusin, että hän kysyi olenko jo nähnyt jotain. Koiriin se ei liittynyt, siitä olin varma. Pahoittelin ja sanoin, etten nyt kyllä yhtään ymmärrä, mistä on kyse. Kädenheilautuksesta päättelin, että taas minua viedään talon taakse...


Pihan perällä oli kasvihuone. Kasvihuoneessa oli sähköt, matot, tikapuut, ajastimella toimiva lämmitys, lämpö-, kosteus- ja ilmanpainemittarit, radio ja seismografi (viimeinen on vitsi)! Kasvihuone oli täynnä kaktuksia ympäri maailman! Kolmessa kerroksessa! Ollut jo ainakin neljäkymmentä vuotta! Piha oli muutenkin täynnä lasipeitteisiä laatikoita, jotka kasvoivat erisukuisia kaktuksia. Oli kuulkaa anopinjakkara poikineen! Heidelbergin kasvitieteellinen puutarhakin oli hakenut kaktuksen poikasia lajikirjoansa täydentämään. Minulle esiteltiin kädestä pitäen maailman pienimmäksi jäävä kaktus sekä kerrottiin mistä mantereelta mikäkin piikikäs oli kotoisin. Osa oli haettu aivan itse ja osa oli kasvatettu lähetetyistä siemenistä.






Ja minä olin pitänyt vanhusta jo aivan höperönä! Kertoi tosin, että harrastusta ollaan jo ajettu alas. Enää on vain muisto jäljellä siitä, mitä kokoelma oli loistonsa päivänä ollut. Kuinka moni meistä on jaksanut samaa harrastusta jo viidettäkymmenettä vuotta?


Tämä naapuri kertoo ajatuksensa varsin selkeästi. Hänen puutarhansa metallihäkkyröihin, lasipalloihin ja kivipatsaisiin tosin koirat menehtyisivät ennen kuin osuisivat tähtäimeen. Mutta meidän Elli ei kakkaa heidän pihapiiriinsä, enkä minä osta heidän viinejään. Win-win - eikö!

perjantai 16. lokakuuta 2015

Ruokavalio remontissa; esittelyssä myskikurpitsapihvit

Mielestäni olen aina laittanut tavallisen terveellistä ruokaa, mutta viime aikona on vielä useampikin ruoka-aine saanut lähdöt ja vaihtunut terveellisempään. Minkään asian suhteen en kyllä ole alkanut fanaatikoksi edelleenkään.

Vähän jokaisesta lukemastani tutkimuksesta nappaan itselleni sopivat ajatukset käytäntöön. Osa "totuuksista" istuukin jo ruokapöydässämme, osa rantautuu vähä kerrallaan. Uusimpana villityksenä vaihtoon ovat menneet valkoiset jauhot, suolat ja sokerit.

Valkoinen vehnä
Suomalaiset Saksassa -Facebook-ryhmässä keskustellaan säännöllisin väliajoin siitä, millä vehnäjauhotyypillä onnistuvat pullat. Jokaisella on oma mielipiteensä asiasta. Itsehän olen sitä mieltä, että ihan jokaisella tyypillä onnistuu ellei nyt ihan graham-jauhoilla leivo. Olen vaihtanut vehnänkin aivan kokonaan spelttiin, Dinkel. Ja edelleen pullat onnistuvat. Samoin kuin meille ei enää pitkään aikaan ole ostettu minkäänlaista margariinia, en aio ostaa enää minkäänlaista vehnäjauhoa. Kukaan ei huomaa eroa vehnän ja speltin välillä. Kokeilkaa vaikka itse! Speltin terveysvaikutuksista taas ollaan montaa mieltä. Kuntoplus sanoo artikkelissaan, että eroa vehnäjauhoihin ei ole. Sitten taas mm. Ekosoppi, Birkkala, Uusi musta, Theseuksen sivustolta löytyvä tutkimus sekä oma järki sanovat aivan toista. Minä haluan uskoa näitä! Siksi speltti.

Valkoinen sokeri
Kaikki sen tietävät, kaikki ovat lukeneet monet monituiset tutkimukset. Ja nyt minä monen muun tavoin vaihdoin valkoisen sokerin tummaan ruokosokeriin, käytän hunajaa siellä, missä pystyy, ja kaapissa on jännittävän näköinen, avaamaton pussillinen palmusokeria.

Valkoinen suola
On kuulemma tappava myrkky. Merisuolaa on aina löytynyt rakeina kaapista, ja nyt sekin tulee Kuolleelta mereltä, mutta hieno suola onkin kotoisin Himalajalta. Ei hifistelyn vuoksi, vaan koska oikeasti ostin tutkimustulokset eri suolojen terveellisyydestä. Kilohinnat huimaavat päätä, mutta onneksi näitä artikkeleja ei tarvitse hankkia liian usein.

Kaiken muun lisäksi ruokavaliomme on muuttunut enemmän kasvispainotteisempaan suuntaan. Ja koska en löytänyt netistä minkäänlaista ohjetta seuraavalle kokeilulle, jaan sen nyt tässä, koska siitä tuli todella onnistunutta.

Myskikurpitsapihvit
Pese kurpitsa, ja leikkaa se viipaleiksi. Poista siemenet. Asettele viipaleet pellille, mausta suolalla ja mustapippurilla, valuta päälle oliiviöljyä.

Paahda uunissa 200 asteessa 15 minuuttia, käännä ja mausta myös toinen puoli. Jatka toiset 15 minuuttia. Paahtamisen jälkeen kuori viipaleet.


Nythän paahdettuja viipaleita voi kuulemma käyttää kurpitsakeittoon soseutettuna, mutta minä pyörittelin pihvit korppujauhojen ja spelttijauhojen sekoituksessa ja paistoin oliiviöljyssä pannulla kauniin ruskeiksi. Mikäli haluaa pyörittää pihvit munassa ennen leivittämistä, onnistuu sekin todella mainiosti. Kokeilin molemmilla tavoilla. Vegaani/vegetaari.

Jauhoseos meni näin: 1 dl korppujauhoja, 0,5 dl spelttijauhoja, 1 tl yrttisuolaa, valkopippurirouhetta myllystä. Mutta jokainen soveltaa sekoituksensa oman maun mukaan.

Pihvit tarvitsevat ehdottomasti valkosipulia kaverikseen, ja koska en keksinyt missä vaiheessa olisin pihvit maustanut niin, ettei valkosipuli olisi saanut kitkerää makua paiston yhteydessä, täräytin kaveriksi valkosipulisen jogurttikastikkeen. Kermaviili käy aivan samoin.