torstai 29. lokakuuta 2015

Hullunkuriset perheet

Jokaisella meistä on omat omituisuutemme. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. On aina hauskaa päästä kurkistamaan sellaisten lähes tuntemattomien ihmisten elämään, joissa on sitä omituista vähän enemmän.

Täällä on tapana nostaa kadulle, oven ulkopuolelle sellaista käypää tavaraa, jota ei itse enää tarvita. Kotikadullamme oli kerran upea rottinkikeinutuoli jalkakäytävällä pois vietävänä, zum mitnehmen. Juuri samaan aikaan selailin netin käytettyjen tavaroiden myynti-ilmoituksista kuluneita hyllyköitä ja vanhoja nojatuoleja tai nahkasohvia prätkätalliamme sisustamaan. Ohi kulkiessani sitten päätin, että keinutuoli se on. Pehmuste vaan päälle! Samalla naapurilla oli sitten muutakin pois heitettävää. Löytyi ne hyllyt kypärille, hanskoille, ajoasujen irroitettaville vuorille ja muulle sellaiselle. Yhtä hyllyä naapuri pyysi sisälle asti katsomaan, mutta sinne se sai puolestani jäädäkin.

Tuli siinä sitten juteltua enemmänkin molemmin puolin. Kuulin, että naapuri oli minua nuorempi, jo joitain vuosia aiemmin leskeksi jäänyt rouva, joka asui taloa äitinsä ja kahden lapsensa kanssa. Talouteen kuului myös vanha hevonen ja parikymmentä kania. Eikä mitään kääpiokaniineja, vaan valtavia elikoita, Riesenkaninchen. Tarina oli pitkä, enkä sitä tuolloin täysin edes ymmärtänyt. Kuuntelin vain suu selälläni kertomusta ja näytin todellakin siltä, että ymmärsin. Joka tapauksessa puutarha talon takana oli yhtä valtavaa kanitarhaa, kun sinne oli pelastettu kaneja teurasuhan alta yhdestä sun toisesta paikasta. Kanit olivat muodostaneet kaksi laumaa, jotka eivät tulleet toimeen keskenään, joten takapiha oli jaettu kahteen aitaukseen, joissa molemmissa oli lämmitettävä, ihmisen sisäänmentävä kanitalo. Tontin yksi sivu toimi hautausmaana. Ristejä oli rivissä jo toistakymmentä. Siinä oli kaneja, kissoja ja marsuja poikineen.


Toinen naapurimme edelleen omalta kotikadultamme bongasi minut bongaamassa hänen valtavaa auringonkukkaansa, kamera kädessä, upeana ja pilvettömänä syyspäivänä. Herra puhuu niin voimakasta Odenwaldin murretta ja minä niin alkeellista saksaa, että meidän on hiukan vaikeaa ymmärtää toisiamme. Onneksi puhumme useimmiten koirista, joka on minulle mukavuusaluetta. Olemme jo sen verran tutut, ettei minun tarvitse enää hymyillä hänelle näyttääkseni siltä, että ymmärsin. Sen verran tajusin, että hän kysyi olenko jo nähnyt jotain. Koiriin se ei liittynyt, siitä olin varma. Pahoittelin ja sanoin, etten nyt kyllä yhtään ymmärrä, mistä on kyse. Kädenheilautuksesta päättelin, että taas minua viedään talon taakse...


Pihan perällä oli kasvihuone. Kasvihuoneessa oli sähköt, matot, tikapuut, ajastimella toimiva lämmitys, lämpö-, kosteus- ja ilmanpainemittarit, radio ja seismografi (viimeinen on vitsi)! Kasvihuone oli täynnä kaktuksia ympäri maailman! Kolmessa kerroksessa! Ollut jo ainakin neljäkymmentä vuotta! Piha oli muutenkin täynnä lasipeitteisiä laatikoita, jotka kasvoivat erisukuisia kaktuksia. Oli kuulkaa anopinjakkara poikineen! Heidelbergin kasvitieteellinen puutarhakin oli hakenut kaktuksen poikasia lajikirjoansa täydentämään. Minulle esiteltiin kädestä pitäen maailman pienimmäksi jäävä kaktus sekä kerrottiin mistä mantereelta mikäkin piikikäs oli kotoisin. Osa oli haettu aivan itse ja osa oli kasvatettu lähetetyistä siemenistä.






Ja minä olin pitänyt vanhusta jo aivan höperönä! Kertoi tosin, että harrastusta ollaan jo ajettu alas. Enää on vain muisto jäljellä siitä, mitä kokoelma oli loistonsa päivänä ollut. Kuinka moni meistä on jaksanut samaa harrastusta jo viidettäkymmenettä vuotta?


Tämä naapuri kertoo ajatuksensa varsin selkeästi. Hänen puutarhansa metallihäkkyröihin, lasipalloihin ja kivipatsaisiin tosin koirat menehtyisivät ennen kuin osuisivat tähtäimeen. Mutta meidän Elli ei kakkaa heidän pihapiiriinsä, enkä minä osta heidän viinejään. Win-win - eikö!

4 kommenttia:

  1. No niin, tulihan se sieltä, kiitos Hanna <3. Oispa meilläkin täällä moinen kulttuuri, että voitaisiin vaan laittaa ylimääräistä tavaraa toisten poimittavaksi ilman, että niitä pitäisi erikseen kirppreille roudata / laittaa nettikirppareille / järjestää autotallikirppis erikseen omalle pihalle. Niin paljon tavara vaihtaisi omistajaa ja jätteen määrä vähenisi, tykkäisin niin kovin!

    Nää vanhemmat gubbet on monesti kaktus yms. erikoiskasviharrastajia, joten koskaan ei voi tietää mitä paljastuu kun pääsee lähemmäksi tutustumaan. Itse tuolta puutarhaharrastuspuolelta olen bongannut monia miehiä, jotka ovat aivan intohimoisia tiettyjen lajien/lajikkeiden? suhteen. On kaktusharrastajia, mehikasviharrastajia ja rhodoharrastajia.

    Ja koirista... Tykkäämme koirista todella paljon, mutta meillä kun on valtavan iso kulmatontti suositulle reippailu/koiranulkoilutusalueella niin mua niin harmittaa täkäläinen tyyli. Ei häiritse yhtään vaikka koira paskoo meidän tontin reunalle, ollaan vaan ihan pokkana siinä seisomassa ja annetaan koiran tehdä tarpeensa. Joskus minä, isäntä tai tytär ollaan käyty huutamassa portailta, että ei oo todellista, miksi annat koiran kakkia meidän tontille. Mutta kun ei ole aitaa eikä pensasaitaa näin isolla tontilla keskellä metsää, niin ihmiset eivät sitten ilmeisesti vaan tajua :( Niin sieppaa välillä! Fiksut ihmisethän kerää jätökset ja tänne meidän metsiin mahtuu kyllä ihan tuonne puskiinkin kunhan opettaisivat sessut tuonne metsän puolelle tarpeilleen eikä just niille puolille tietä missä on taloja.

    Olipahan pläjäys, en todellakaan tarkoita että te olisitte vastuuttomia, mutta joskus niin riipoo hermoja kun täällä maalla ei tajuta mitään. Suurin ongelma on tässä lähistöllä rivitaloissa asuvat koiranomistajat, jotka tulevat tänne omakotitaloalueelle ulkoiluttamaan koiransa ja toisten tonteille tietenkin :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unohdin sitten tähän loppuun sen, että kirjoittaja oli Pia =)

      Poista
    2. Täältä se tuli ;)

      Täällä koiranulkoilutus on vielä astetta vaikeampaa kuin Suomessa, kun asutusalueilla harvemmin on minkäänlaista vapaata maata edes pissiä päästää. On vain asfalttia, muuriaitoja portteineen sekä hoidettuja puutarhoja. Pussi taskussa ravataan metsään, joka meillä sattuu alkamaan onneksi parin sadan metrin päästä, kun tässä metsän reunassa asutaan. Harva asuu :(

      Poista
  2. Teilläpäin varmaan koirillekin olisi hyvä olla hiekkalaatikot kuten kissoille niitä kiirejuttuja, kuten aamupissaa varten... Oppisivatkohan koirat pissaamaan kaduilla oleviin viemäreihin jos ne opettaisi?

    -Pia

    VastaaPoista

Iloitsen jokaisesta kommentista!