perjantai 29. tammikuuta 2016

Missä kohden tapahtui vääryys

Ajoneuvonrekisteröintikeskuksesta terveisiä taas!

Aina yhtä jännittävää. Ovatko kaikki paperit mukana? Tällä kerralla oli. Mutta vanha kilpi ei ollut. Se täytyi palata hakemaan mitätöitäväksi. Tarkoitukseni oli pidentää toisen moottoripyörämme vakuutusaikaa eli lyhentää sen seisonta-aikaa. Täällä ajosesonki painetaan rekisterikilpeen, joten pelkkä soitto vakuutusyhtiölle ei riitä. On tehtävä muutos rekisteriin ja painettava uudet kilvet.

Tein muutoksen pienempään moottoripyöräämme, että minäkin hyödyn pidemmästä ajokaudesta. Isompaa pyöräämme en aja lainkaan. Kyseessä oleva pyörä on Mikon nimissä, joten jouduin asioimaan toimistossa Mikon valtakirjalla. Virkailija kysyi minulta molempien henkilöiden henkilökorttia tai passia. Sattumoisin Mikko ei ollut matkoilla ja aivan yhtä sattumalta nappasin meidän molempien passit lähtiessäni mukaan. Nyt kotona, uusi kilpi onnellisesti kädessäni vain mietin, menikö kaikki kuitenkaan aivan oikein. Mikäli minä tarvitsen valtakirjaa asioidakseni toisen henkilön puolesta, on toinen henkilö olletikin estynyt itse hoitamaan asiaa. Esimerkiksi sen vuoksi, että on vaikkapa matkoilla. Tällöin henkilö tarvitsee passiansa ihan itse. Harva ihminen muutenkaan luovuttaa toiselle henkilölle passinsa, vaikka voikin valtuuttaa toisen tekemään oikeustoimia puolestaan.

Olen näin jälkeenpäin lujasti sitä mieltä, että virkailija toimi väärin vaatiessaan minulta valtakirjan antajan passia nähtäväksi. En kuitenkaan pistänyt kampoihin, koska minulla a) oli passi mukanani, ja b) saatoin itsekin toimia hiukan väärin, koska ehkä olin väärentänyt valtakirjan sen vuoksi, että mahdollisesti halusin yllättää jonkun sillä, että toinen moottoripyöristämme onkin ajovalmiina jo ensi maanantaina.



Jos joku tulee vaatimaan päätäni vadille tähän kirjoitukseen perustuen, nauran makeasti syyttävälle taholle ja totean, että joku on ottanut huumorilla kirjoittamani kirjoituksen vähän liian tosissaan. Olen myös täysin varma, että Mikko tunnustaa käsi sydämellä kirjoittaneensa valtakirjan aivan omin käsin.

Ja niille, jotka lukevat tätä informaatiota Googlesta etsineenä, kerron, että tällä hetkellä tämänkaltainen rekisteröintimaksu Baden-Württembergissä on 27,50 euroa ja kilpi painatuksineen 20 euroa.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Kiitos ja näkemiin

Kirjoitin alla olevan kirjoitukseni kesäkuun alussa 2015. Vasta nyt olen valmis julkaisemaan sen. Näin pieneltä kuulostava asia kyllä laukaisi minussa melko suuren prosessin. Voimattomuuden tunne, joka tuli siitä, ettei itse pystynyt vaikuttamaan omiin asioihinsa; syyllisyys siitä, että töppäsi ja sotki toistenkin ihmisten elämää siinä samalla; taloudellisen menetyksen aiheuttama kirpaisu ja turvattomuuden tunne, kun yhtäkkiä joutuu täysin toisen armon ja hyvyyden varaan, laukaisivat kyllä jonkinasteisen masennustilan, jota selvittelin muutaman viikon päässäni.


Tässä vastaus monien esittämään kysymykseen, Miksi?

Kahden viikon Suomi-lomamme päättyi varsin odottamattomalla tavalla. Myöhästyin paluulennolta kahden lapsen, neljän matkalaukun, koiran ja koirankuljetuskopan kanssa. Myöhästyin lennolta ensimmäisen kerran elämässäni, joten minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta siitä, mitä sitten tapahtuu. Toisten huumorinsävyisistä kertomuksista olin päätellyt, että vähän se kirpaisee, mutta mitäs pienistä. Kamalinta, mitä tuolla hetkellä kuulin useammaltakin eri taholta, oli, Miksi? Samalla kysymys on maailman luonnollisin. Mutta kun minulla ei ollut mitään järkevää selitystä. Oli vain yhteensattumien summa, ja se oli yhtä kuin myöhästyminen.

Nakkasin tyttäreni töihin viimeiseksi työkseni lähtiessämme kohti pääkaupunkia ja olin siksi hiukan myöhässä jo viimeisestä kyläpaikastamme, jossa oli tarkoitus syödä lounas ennen lentoa. Minulla oli käsitys, että olemme aivan lentokentän lähellä, pohjoisessa Helsingissä. Kahvipöydässä alkoi kuumotella, mutta ajattelin, että kentälle hurauttaa kymmenessä minuutissa. Todellisuudessa matka kesti vajaan puoli tuntia. Vuokra-auto piti tankata ennen palauttamista. Puhdistin autosta viimeiset koirankarvat parkkitalossa autoa tyhjentäessäni. Koirankuljetuskoppaan täytyi asentaa irroitettavat pyörät paikoilleen. Parkkitalosta avainten luovutukseen käveli kauemmin kuin olin ajatellut (kaikkien laukkujen ja kuljetuslaatikon kanssa). Avaimiakaan ei vain heitetty tiskille, vaan virkailija haastatteli minua hetken. Terminaalista toiseen siirtyminen valtavia matkalaukkuja työntäen ja vetäen oli hidasta hommaa. Lähtökerrokseen täytyi mennä hissillä. Lähtöselvitysautomaatti halusi tietää muutakin kuin matkamme määränpään, mm. matkatavaroiden määrän jokaiselta erikseen. Koiran kanssa täytyi mennä palvelutiskille, johon oli jonoa. Kun jokaiseen vaiheeseen kului 3-10 minuuttia kauemmin kuin olin laskenut, oli lopputuloksena se, että tiskille päästyämme oli boordauksen alkamiseen aikaa vielä 15-20 minuuttia, mutta lento oli jo suljettu matkatavaroiden osalta. Pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa olisimme hyvinkin ehtineet portille ajoissa.

Itku kurkussa en osannut sanoa virkailijalle tätä vastausta, kun hän kysyi, Miksi? Ei ollut helppoa selittää sitä puhelimessa miehellenikään, kun sain hänet vihdoin kiinni. Sama kysymys toistui illalla jokaisen perheenjäsenen ja ystävän suusta. Paljon tukea ja kannustustakin kyllä sain. Se vaan ei paljoa auttanut, kun kumpikaan lentoyhtiö, Finnair ja Lufthansa, eivät pystyneet tarjoamaan uusia lentoja samalle illalle tai edes seuraavalle päivälle. Ei minnekään Saksaan. SASilla olisimme päässeet Kööpenhaminaan. Lauantaina oli lähdössä lautta Travemündeen, mutta Finnlinesilla automaatti lupasi vastata puhelimeen seuraavan kerran maanantaina. Kun olimme pariin kertaan vaihtaneet terminaalia (Finnair ja Lufthansa operoivat eri terminaaleissa) lasten, koiran ja laukkujen kanssa, jätin muun seurueen yhteen kasaan ja jatkoin itsekseni luukulta luukulle juoksemista. Maanantaiaamulle löytyi totaalisen ylihintaiset paikat meille ja koiralle, mutta valinnanvaraa ei ollut. Lapset joutuivat jo nyt jäämään koulusta pois ylimääräiseksi päiväksi, ja Saksassa on sentään koulupakko. Ystävätär suostui ottamaan meidät kahdeksi yöksi pieneen kaksioonsa puolen tunnin varoitusajalla.

Hyvä ystävättäreni totesi, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka aina ei tiedä mikä se on. Maanantain paluulennolla tutustuin saksansuomalaiseen Paulaan. Liekö tällä joku merkitys vielä tulevaisuudessa! Saksassa asuminen on tuonut elämääni paljon ihania suomalaisia ihmisiä ja heidän läheisiään, joihin en muutoin olisi koskaan kenties tutustunut. Antti ja Sari, Anna ja Mikke, Salla ja Nicolai, Annikka ja Harald, Maritta ja Raine, Tuukka ja Sirkku, Katariina ja Kimmo, Marjukka, Peter...

Suomessa asuvista suomalaisista haluaisin tällä kertaa erityisesti kiittää Raisaa ja Attea, Kaisaa, äitiä ja isää, appivanhempiani, Arjaa ja Jaria, Annaleenaa ja Marttia, Niinaa ja Tapioa. Maltan tuskin odottaa, että pääsen lyhentämään velkaani vielä joku päivä vaikka täällä meillä!

maanantai 25. tammikuuta 2016

Yökylästelyä omassa kodissa

Luin joskus jostain lehdestä artikkelin, jossa perheenjäsenet nukkuivat kuka missäkin. Ei ollut omaa sänkyä tai puolta sängyssä. Minusta se tuntui käsittämättömältä, koska olin tottunut siihen, että minä nukun aina omassa sängyssäni ja aina sen oikealla puolella jalkopäästä katsottaessa. Jopa hotelleissa tämä puolen valinta käy automaattisesti.

Edelleen nukun oikealla puolella, mikäli nukun yhdessä jonkun kanssa. Siitä vain ei pääse mihinkään. Mutta nykyään huomaan herääväni milloin mistäkin. Vaihtoehtoja on peräti viisi! Ja se tuntuu hauskalta, paitsi keskellä yötä herätessä, kun ei välttämättä heti käsitä, missä oikein on.



Meillä on toinen parisänky alakerran vierashuoneessa, ja pidän sitä pedattuna. Joskus jään nukkumaan vierashuoneeseen, kun tiedän Mikon tulevan kotiin keskellä yötä tai lähtevän aamulla ennen kellonsoittoa. Joskus yövymme molemmat vierashuoneessa, jos vaikka lapsilla on yövieraita yläkerrassa tai vaikkei olisi mitään syytäkään nukkua siellä. Ollaan vähän kuin vieraana omassa kotona! Molempien kerrosten kylpyhuoneista löytyy myös hammasharjat neljälle, pyyhkeet, kasvorasvat ja deodorantit. Ei tarvitse lähteä yläkertaan iltapesuille, jahka saa päätetyksi mihin päänsä kallistaa.

Työhuoneessamme on myös yhden hengen sohva pedattuna. Mikäli meillä on vieraita vierashuoneessa ja tarvitsen omaa rauhaa, sulkeudun oma tyyny kainalossani työhuoneeseen. Oma tyyny sentään kulkee mukana - vaikkei aina. Yhtenä yönä viime kesän kuumimpaan aikaan jäin yöksi parvekkeellemme. Kun lämpötila ei laske alle kahdenkymmenen yölläkään, voi sisällä olla hiukan vaikeaa nukahtaa. Jos herään aamuyöllä olohuoneen sohvalta, on ilta ollut vähintäänkin hilpeä.

Joskus lapset kaipaavat vanhempiaan enemmän kuin tavallisesti. Jos vaikka isi on ollut pitkään pois kotoa tai isi on reissussa. Silloin voi saada luvan nukkua toisen vanhemman vieressä varsinaisessa makuuhuoneessa. Tällaisessa tapauksessa voi toinen vanhemmista mennä tyynynsä kanssa vaikka vapaaseen lastenhuoneeseen.


Vallan hurjaksi heittäydyin, kun neljän ja puolen vuoden jälkeen petasin vierashuoneen vuoteeseen tyynyn toiseen päähän kuin tavallisesti. Ja sehän taas jännältä tuntuukin!

maanantai 4. tammikuuta 2016

Lumen jäljillä - Pitztal, Itävalta

Sain tänäkin jouluna vieraita Suomesta. Kun viime jouluna vierainamme oli Essi poikaystävänsä kanssa, niin tänä jouluna meillä vuorostaan oli viikon verran Anni ja hänen poikaystävänsä. Kuinka tutulta tuntuikaan jälleen käydä Annin kanssa kaupassa, salilla, touhuta kotona sekä arkisia askareita että valmistella juhlaa. Annihan asui täällä viime vuonna toukokuun loppuun saakka.


Koottiin viikkoon paljon tekemistä ja menemistä niin vieraiden kuin itsemmekin iloksi. Käytiin päiväreissussa Ranskan puolella Roppenheimin outletissa sekä joulun pääkaupungissa Strasbourgissa. Pistäydyttiin oman kaupunkimme joulumarkkinoilla sekä hoidettiin viimeiset joululahjaostokset tutussa ja valtavassa ostoskeskuksessa naapurikaupungissa. Anni hoiteli koiran lenkityksen suvereenisti koko viikon ajan, ja salitreenejä vedettiin ensimmäiseen joulupäivään saakka. Valmistin joulunalus- sekä joulupäivien herkkuhetkiin parhaat bravuurini, mutta ennätimme käydä ulkonakin syömässä muutamaan otteeseen. Piparit paistettiin ja koristeltiin useamman hengen voimin ja joulukuuseen ripustin vain valot, pöytäkattauksista vastasi suvereenisti Anni, samoin kuin jouluaamun aamiaisestakin.


Toisena joulupäivänä olivat vieraat kuitenkin jo lentäneet pohjolaan, joten me pakkasimme auton ja lähdimme tapaninajelulle kohti etelää ja toivottavasti lumisia maisemia. Miljoonat muut olivat päättäneet lähteä ajelulle juuri samana päivänä, mutta siihen olimme varautuneetkin. Kohti Alppeja paahtaa samoja baanoja saksalaisten lisäksi belgialaiset ja hollantilaiset - ainakin. Yritämme aina suunnitella reittimme niin, ettemme joutuisi pahimpiin ruuhkiin, mutta kuinka sen nyt tekisi, kun suunta on kaikilla sama. Ja se on Itävalta. Sarkastisesti vitsailimme, että yksin täällä olisikin tylsää madella :D


Itävallassa on lumitilanne varmaankin aika paljon samanlainen kuin Suomessakin. Lunta ei ole. Kohteessamme Pitztalissa on kuitenkin jäätikkö, jossa pystyy talvisaikaan laskettelemaan aina. Uutta lunta ei ollut, ja suuren ihmismäärän vuoksi rinteet kävivät päivä päivältä jäisemmiksi. Itse laskin kolme päivää, ja viimeisenä alkoi jo pelottaa. Aurinko onneksi helli meitä viitenä päivänä kuudesta. Patikointi oli näillä keleillä varsin mukava vaihtoehto laskettelulle. Yksi Pitztalin huonoista puolista on, että jäätikölle ajetaan vuoristojunalla, johon pahimpina ruuhka-aamuina joutui jonottamaan vajaan tunnin. Monot jalassa ja sukset ja sauvat kainalossa. Sama takaisin. Kaikki lähtevät yleensä noin samaan aikaan rinteestä. Väsyneenä ja ehkä kylmissäsi jonotat taas 45-50 minuuttia junaan. Siinä alkaa jo välilevynpullistuma pakottaa pakarassa. Ehkemme enää valitse Pitztalia kohteeksemme, mutta tänä vuonna paikka kuitenkin oli niitä harvoja, joissa edes pystyi vuoden vaihteessa laskemaan.



Tällä kertaa majoituksemme poikkesi tavallisesta hotellihuone tai kaksi -systeemistä. Meillä oli kokonainen talo viikoksi vuokrattuna. Ja lomaseurana meillä oli kuusi muuta perhettä. Yhden näistä tunsimme entuudestaan, muut olimme nopeasti eräässä kokoontumisessa tavanneet. 21 henkeä: 14 aikuista ja 7 lasta 11-17 vuoden ikähaarukassa. Neljän maan kansalaisia. Kolme koiraa.

Etukäteen olimme arponeet jokaiselle illalle kaksi henkeä päivällistä valmistamaan. Minulle ja eräälle saksalaisherralle sattui, kuinkas ollakaan, uudenvuoden aattoilta, mutta siitä olin vain mielissäni. Minähän en varsinaisesti nauti laskettelusta, joten saatoin aivan hyvin käyttää päivän juhlaillallisen valmisteluun. Moni kävi laskettelemassa omana ruoanlaittopäivänään, ja saapui sitten vasta iltapäivällä valmistelemaan nopean ja yksinkertaisen päivällisen. Vaikeuskertoimia toivat vielä yksi keliaakikko, muutama laktoosi-intolerantti ja pari vegetaaria. Hienosti kyllä kaikki saatiin otettua huomioon.

Aloimme suunnitella menuutamme ruoanlaittopartnerini kanssa pari viikkoa ennen reissua sähköpostin välityksellä. Kauhulla odottamani sähellys muuttuikin yllättäen aika hauskaksi haasteeksi. Herralla oli itselläänkin mielipiteitä illan suunnitelmiin, ja vieläpä hyviä. Mikko ja hänen ranskattarensa eivät suunnitelleet mitään yhdessä etukäteen, mutta rouvalla olikin ranskalaisen keittiön salat niin hallussa, ettei Mikon tarvinnut kuin vähän vikistä, kun rouva vei. Ranskalaisella illallisella saimme nauttia lautasille valmiiksi aseteltuina neljän ruokalajin menuun. Lapset toimivat armoitettuina auttajina sekä annosten pöytiin kantajina. Kaikki oppivat rutosti uusia niksejä, ja itselläni melkeinpä harmittaa, etten ollut tuossa porukassa mukana.


Meidänkin iltamme onnistui kyllä täydelleen. Käärin ensimmäiselle kattaukselle 21 makirullaa ja lämmitin niiden kaveriksi misokeittoa. Jokaisesta rullasta tulee 8-9 palaa, ja näillä eväillä väki seurusteli sitten pari tuntia, kun me valmistelimme seuraavan kattauksen. Keittiöparini leipoi päivän aikana kolme isoa hiivaleipää sekä pieniä patonkeja. Kaupassa kävimme tietysti yhdessä heti aamupalan jälkeen. Hän valmisti juustofonduen kolmesta eri juustosta, koska Tiroli. Kaupan juustotiskillä oli vastattu napakasti, ettemme me ole nyt Sveitsissä, kun hän oli tiedustellut gruyerea fondueen. Tulee kuulkaa todella hyvää juustokastiketta itävaltalaisistakin juustoista! Yksi fonduepata asetettiin keskelle pitkää pöytää ja kaksi leipää täytettiin juustokastikkeella molempiin päihin ruokapöytäämme. Kaksi raclette-grilliä kuumeni molemmissa päissä pöytää, ja tarjottimet pursuivat tyypillisiä racleten kanssa syötäviä pieniä paloja. Oli niin mukava ja lämmin tunnelma pöydässä ihmisten venyttäessä juustoa leipäpalojensa ympärillä ja grillatessa  juustoa juoksevaksi lautasilleen.

Jokainen joutui ponnistelemaan vain yhden illallisen verran, ja muina iltoina saikin seurustella vapaasti - tai olla seurustelematta ja vain vetäytyä huoneeseensa päiväunille päivän urheilujen jälkeen. Näin iso porukka tiesi myös paljon kivoja seuraleikkejä, joista en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Yhtenä iltana viritimme sekä kitaran että äänihuulemme, yksi meistä haki autonsa perästä puisen rummun, ja sitten musisoitiin. Yhtenä iltana testattiin kuinka hyvin eri tanssiaskeleet sopivat toisiinsa.


Pelkäsin etukäteen kuinka itse kestäisin näin monta vierasta ihmistä näin tiiviissä kanssakäymisessä kokonaisen viikon ajan. Pelkoni oli kuitenkin aivan aiheeton. Porukan koolle kutsunut pari oli osannut hyvin löytää ne ihmiset, jotka oletettavasti sopivat keskenään hyvin yhteen. Meidän Elli vaan meinasi antaa kyytiä pehmeäsieluiselle kultaiselle noutajalle. Lola oppi varmistamaan huoneeseen tullessaan missä meidän pirttihirmumme oli. Mikäli Elli oli paikalla, Lola livahti nopeasti takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Miten meidän pienellä koirallamme onkaan niin suuri ego! Jopa mukana ollut leonbergiuros, Helmut, sai usean kerran äkäiset lähdöt huoneestamme, kun Elli puolusti ruokakuppiaan. Ei niin, että Elli olisi halunnut syödä nappulansa, vaan niin, ettei niitä saanut syödä kukaan muukaan. Veikkaan kuitenkin, että puolet Ellin nappuloista katosi siitä huolimatta Lolan kitusiin.